III.
Emännän sairaus
Kotimatkalla kirkosta oli Hartun ja Liisan aamuinen puhe johtunut isännälle mieleen, ja paljon ajatteli hän, kuinka onnellisia nuoret kuitenkin ovat, vaikka ei heillä olekaan mitään maallista omaisuutta. Sitten tuli hän myös ajatelleeksi, kuinka tyhjältä ja kolkolta hänen oma iso talonsa usein kyllä tuntui hänestä. Vielä autiommalta ja halvemmaltahan se oli tuntuva hänen vanhoilla päivillään, kun ei enää ollut hänellä voimia tehdä työtä.
Ensimäistä kertaa tunsi hän tyytymättömyyttä osaansa ja melkeinpä tylyyttä vaimoaan kohtaan, ja raskaalla mielellä tuli hän vihdoin Uotilan taloon.
Kun hän astui tupaan, liikkuivat kaikki siellä tavallista hiljaisemmin ja varovammin.
Hän koputti lumen jaloistansa ja pani pois lakin luotansa.
Kun hän sitten katsahti ympärilleen lieden ja leimuavien päreitten
tulesta huonosti valaistuun tupaan, ei hän voinut nähdä emäntää.
Pöydälle oli jo kuitenkin kannettu iltaruoka ja lieden ääressä seisoi jo
Liisa huuruvaa puuroa padasta vatiin ajamaisillaan.
Oli kuin olisi outo ajatus nyt äkkiä noussut isännän päähän, ja liedestä kääntyneenä kysäsi hän masennetulla äänellä eräältä palvelijaltansa, missä emäntä oli.
Toimeliaasti astui silloin esille vanha Kaisa, joka oli ollut neljäkymmentä vuotta talossa, ja laihoja kuihtuneita käsivarsiansa silitellen kertoi hän kielevästi, kuinka alati hilpeä ja terve emäntä vähäistä ennen lounasta äkisti oli alkanut valittaa huonoa vointia, josta hänen pian täytyi vaipua vuoteelle. Sitten oli kova kuume hänet vallannut ja pannut hourailemaan. Houraillessaan oli emäntä usein kysynyt isäntää. Kun ei häntä kuulunut, sanoi emäntä hänen kuolleen. Sanoi että nyt oli toimitettava isot pidot, mutta että häneltä itseltään siihen voimia puuttui. Tahtoi että hänen vanhempansa kutsuttaisiin hautajaisiin, ja kun muistutettiin, että molemmat jo olivat kuolleet, sanoi hän, että hän itsekin oli kuollut, arvellen, kenhän nyt Uotilan emännäksi. — Talolaiset olivat kyllä ehdittäneet hänelle kylvyn ja vieneet sairaan emännän saunaan, parannusta siitä kuitenkaan ilmaantumatta. Illempana oli emäntä nukkunut ja nukkui nyt levotonta unta. Jumala yksin tiesi, oliko tämä tauti elämäksi vai kuolemaksi, sillä niin ankarasti oli se emäntään iskenyt. Liisa oli nyt Kaisan käskystä ja heti myllykylästä palattuaan ryhtynyt emännyyteen.
Kaisan laveasti kertoillessa emännän taudista, kuunteli Lauri, kuten näytti, tarkasti joka sanaa muijan suusta, vaan todellisesti oli hän niistä vain ymmärtänyt sen, että emäntä oli hyvin sairas ja suuri muutos Uotilan oloissa ehkä oli tapahtuva.
Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut, otti isäntä pari kertaa miettiväisesti otsaansa ja meni sitten katsomaan vaimoansa, joka levottomassa unessa viskahtelihe vuoteellansa.
Se runsas puna, jonka kuume oli ajanut emännän poskille, sai hänet terveeltä näyttämään; hän ei ollut moneen vuoteen ollut niin nuoren näköinen, kuin nyt. Lauri seisoi hetken katsellen häntä, ja muisteli nyt kuinka vaimonsa aina oli ollut hänelle hyvä ja avulias ja uskollisesti hoitanut isoa taloutta. Ystävällisillä tunteilla häntä kohtaan palasi Lauri siis tupaan.
Hänen tullessansa kantoi Liisa juuri puurovatia pöydälle, ja kaikki istahtivat iltaselle.
Lauri söi kauan, mutta ei näyttänyt ruoka hänelle oikein maistuvan, vaikk'ei hän sitä tahtonut näyttää. Hän ei myöskään ottanut osaa muiden puheeseen, jotka kertoilivat mitä onnettomuuksia he elämässään olivat saaneet kärsiä, eikä ollut heissä yhtään, jolla ei jotakin kerrottavaa.
Tänä yönä ei tahtonut uni ummistaa Laurin silmiä. Hänestä tuntui kuin olisi emännällä ollut jostakin häntä nuhdella, mutta mitä se oli, siitä ei hän päässyt perille. Hän ajatteli koko sitä aikaa, jona olivat eläneet yhdessä aina siitä, kun hänet Uotilaan toi ja tähän hetkeen saakka. Tiesihän aina olleensa hyvä, malttava häntä kohtaan ja Leenan uskolliseksi ja toimevaksi vaimoksi. Kuinka ajattelikin, eivät voineet ajatuksensa muodostua syytökseksi häntä itseänsä vastaan. Jos vaimonsa nyt kuolisi, kyllä antaisi hän hänelle anteeksi mitä häntä vastaan ehkä oli rikkonut, sillä eihän sitä paljo ollut.
Vihdoin nukkui hän.
Unet ovat usein niiden ajatusten lapsia, jotka päivällä tahdomme sulkea sydämeemme. Ehdottomasti esiintyvät ne yöllä ivaillen ja kummallisina sielumme silmälle. Semmoisiako kuvia päivän ajatuksista olivat ne, jotka tänä yönä Laurin sielulle esiintyivät?
Hän näki unissaan vaimonsa kuolleena ja tuli nyt muun hautajaisväen kanssa pois hänen haudaltansa. Tullessa Uotilan pihaan, kuului sieltä soittoa vienosti kajahtelevan. Huoneen rappusilla seisoivatkin pitäjän tunnetut pelimannit, ja ne menivät häntä vastaan ja heidän kanssaan hänen oma vaimonsa, jonka hän äsken oli luullut haudanneensa. Hän oli morsiuspuvussaan, tarttui hänen käteensä, ja nyt menivät he papin eteen, joka uudelleen luki heille vihkimissanat.
Mutta etäällä suuressa salissa luuli Lauri näkevänsä kuinka Liisa seisoi itkien, vaikka ei sitä voinut nähdä muut, kuin hän. Hän ei enää kuunnellut papin sanoja, vaan katseli tuota itkevätä tyttöä, ihmetellen minkä vuoksi hän itki. Kuta kauemmin hän katseli, sitä raskaammaksi kävi hänen oma rintansa ja oli kuin olisi hänkin ollut itkeä.
Vihdoin hävisi tyttö hänestä yhä etemmäs, väliin hiljaa huutaen isäntää.
Silloin heräsi Lauri.
Aamukoitteen vienossa valossa näki hän todellakin Liisan vuoteensa vieressä. Hän oli hänet herättänyt.
Äkisti kavahti Lauri tilaltansa ja kysyi vielä melkein unen horroksissa:
"Onko hän kuollut?"
Liisa ei kuullut hänen sanojansa, vaan sanoi hiljalleen:
"Emäntä tahtoo teitä puhutella", jonka jälkeen hän meni pois.
Lauri astui siihen kamariin, jossa emäntä makasi.
Hän oli aamupuolella yötä herännyt unestansa ja herättänyt Liisan, joka makasi hänen luonansa, ja kysynyt isäntää. Hän näytti olevan päästään aivan selvä, vaikka muuten hyvin heikko.
Kun Lauri istahti vuoteen laidalle, sanoi Leena vienolla äänellä hänelle, että Jumala luultavasti oli lähettänyt hänelle kovan taudin, koska hän niin äkkiä oli käynyt niin heikoksi ja voimattomaksi. Kauan tullee hän olemaan kykenemätön emännyyttä pitämään. Paljon oli hän tahtonut lähestyviin joulupyhiin varustaa, mutta se täytyi muiden nyt toimittaa. Ja kun hänellä nyt oli terveempi hetki, tahtoi hän määrätä Liisan hoitamaan taloutta hänen sairautensa ajaksi. Hän sanoi kuinka se ja se oli tehtävä talon tavan mukaan.
Lauri istui äänetönnä ja vakaana, ja kuunteli tarkasti emännän sanoja. Hänkin katsoi soveliaaksi, että Liisa sai talon emännyyden huostaansa, ja oli mielissään, että emäntä itse niin sääsi. Emännän vaiettua, lupasi isäntä, että kaikissa oli meneteltävä niinkuin hän tahtoi.
Pitkän puhumisen perästä oli emäntä väsynyt ja pyysi nyt isäntää hänelle pyhästä raamatusta lukemaan.
Lauri otti kirjan esille, istuutui vähän etemmäs Leenasta ikkunan viereen, josta hämärä valo yhä enemmin vaaleten tuli, ja luki selvällä, vakaalla äänellänsä Luukkaan evankeliumin viidennentoista luvun, joka kertoo tuhlaaja-pojasta.
Kauan ennen kuin Lauri lopetti lukemisensa oli kuume taas yltyvällä voimalla vallannut emännän, joka ummistunein silmin makasi tilallansa.
Vaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä enemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä tuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin, niin olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.
Lukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän ja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen läsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen ajatuksensa näyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta, jota hän luki.
Kun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka vielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut Laurista niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin kuunteli noita vaienneita sanoja.
Liisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut monta sanaa, ja sanoi huolestuneena: "Voi, jos emäntä nyt kuolee!"
Lauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä emäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi kaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.
Kohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven auki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.
Laurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän viipynyt poissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan isoa ja kallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.
Tässä työssä oli hän sitten kauan tuvassa.
Monta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti askaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta tuolle yhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän kumminkin talon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi Lauri hänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin olisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.
Mutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin useasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.
Ja kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin hän älysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan voisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan kun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten kanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän äitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta nuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan hänen nöyrä, kaino luontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä hän huomasi Laurilla olevan häneen.
Lujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun hän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento tunkeusi hänen sydämeensä.
Uhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa edessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo nuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen sielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina, kuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä murhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan, mitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen peittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä sydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän niiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli vaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja hurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä pakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta tilaa. Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin kyllä pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.
Emännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista hakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta suosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle saatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista voiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.
Kun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja synkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän sydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.
Vaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän kuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa vietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti, ja nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.
Hartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin puhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti olevan hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että emäntä oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen sairaana ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista iloisempi ja leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut, ja alati kuului naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat yhteen.
Silloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei paljoa puhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi aikonut nukkua.
Kun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä yhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä kunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.
Mutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen kynttiläin valaisemana säteili kaukaa.
Siellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä oikeita sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei koskaan kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.
Uuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken puhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi murehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin kauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt talosta; niin hellä oli hän emännällensä.