IV.
Leikkuu-aika.
Kun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä Uotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa että näin oli laita.
Isäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon suuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin ainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan huomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista ja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi Uotilan tuville.
Sen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata muutokseksi isännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa, useammin kuin ennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti itsekseen. Niinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa emäntäänsä valmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän penkissään järkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin sanoja kuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin, lauloi Laurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen voimakas äänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan monisävelisiä ja vapisevia ääniä — nyt kuului Laurin ääni heikommalta ja vähän epäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä liiankin selvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.
Ja tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus, joka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja useinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän: milloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.
Olihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa odottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta. joka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa, hänen oman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen ja tuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja tahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta näitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja kun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin ennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä syvemmin siihen juurtuneina.
Kun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja kiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat niihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla tehtävää työtä varten.
Siellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat työskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen tähden, että ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän mielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian ylpeä köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin oli nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että köyhä tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun tyhjistä kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja isännälle niin kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori, vain kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä mielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa vaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat sangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat hänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon ja seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä rauhattomuudesta.
Tulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein rukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo hupaisa ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin puheisiin. Eri saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot toistensa kanssa, mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja useimmiten tapahtui, että siellä, missä Harttu ja Liisa leikata häärivät, ensiksi saatiin tehtävä tehdyksi. Silloin kävi väki pellon pientarelle istumaan, ja kun siinä levättiin ja odoteltiin, että muutkin valmistuisivat uusilla saroilla kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa kerskailla ripeistä ja kauniista tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä kilpatyössä voittamaan. Vanhat kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän voimastansa ja uutteruudestaan päättää, niistäkö vastaisuudessa pariskunta syntyisi. Silloinpa aina kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä mainittavan. Harttu yhtyi leikkiin, mutta Liisa nauroi vain ja otti sirppinsä, taas työhön ruvetakseen. Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja hän hymyili kummallista hymyä, jota ei itsekään voinut oikein selittää.
Ruistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt pelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia tepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.
Kerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja astui vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle maantielle johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö, sitä ei voitu tietää.
Näin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa tanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä taloa olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen äänen, jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.
Lauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli vieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä voinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta selvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi kuunnellen.
Ne, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa toisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat hiljentää ääntänsä.
Niihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen äänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: "Kyllähän se niin on, ettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä syntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen."
"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele", vastasi Liisa tyynesti.
Taas vallitsi äänettömyys. Sitten kuului toinen ääni jatkavan:
"Kenties joku rikkaampi poika tulee ja kutsuu sinut luoksensa."
"Kyllähän se on mahdollista", vastasi Liisa, ikäänkuin tuntien oman arvonsa, mutta salainen suru värähteli hänen äänessänsä.
"Niin, se kyllä saattaa tapahtua — ja silloin pääset sinä omaan valtaasi", sanoi toinen vitkaan.
"Hyvä on köyhän tytön, jolla ei mitään maailmassa ole, tulla omaan valtaansa ja päästä palelemasta", vastasi Liisa.
Sen jälkeen oli hyvän aikaa aivan hiljaa vajassa. Laurikin oli vaiti, eikä uskaltanut hengähtääkään. Vihdoin sanoi toinen, joka sanan pontevasti lausuen, mutta ikäänkuin hän olisi tahtonut panna sanoihin jonkinlaista leikillistä mieltä:
"Jos mulla vain olisi rahaa, kyllä sinut silloin ottaisin."
"Sen kyllä uskon", sanoi Liisa vakavasti, "ja hyvä se olisi. Mutta
Jumala ei sitä salli."
Nyt puhe taas keskeytyi. Kuului vain kuinka tupakkapiipusta muutamat savut vedettiin ja sitä sitte pari kertaa hiljaa ja vakaasti koputettiin pölkyn päähän. Hetken kuluttua sanoi Liisa:
"Tuletkos nyt tanssimaan?"
"Tulen", vastasi toinen.
Lauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja astui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki Lauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän heti oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän ylpeästä astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan poikki, oli luullut tuntevansa.
Kun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa vielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän puoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski, ollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen kanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen tähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja sitä iloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille Uotilan reimassa talkoossa.
Mutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan muutamat nuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan houkutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän kävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka milloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä. Mutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan. Lauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei ylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun tanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa oluttaan, kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa vinguttelivat ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla jutellen.
Koko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa syvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: "Mutta Jumala ei sitä salli", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka miltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan sydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan ankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä sanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja tuuli, joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan ikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt näytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut samoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin messinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen viimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä kirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun ovet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo sanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti, ruumista hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä laulaen: Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja ylimielisesti hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin pappi olisi kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen katsellen sanonut: Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja Laurista näytti kuin hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana ja kuullut naisen itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai toinenko, mutta hän olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi nainen itki, kun hän oli iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja hänen täytyi jäädä ulkopuolelle.
Näin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut tuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja väsyttävästä työstä.