V.
Ristimäen metsässä.
Rukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja muutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin oli jo ruvettu leikkaamaan.
Uotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista pelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan muutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä talosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s. Järvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.
Isäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei niin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se innokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se epävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä, halu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli auttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta. Tyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin sydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä kasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen rauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.
Ja tämä sana, ja se ajatus, joka siinä oli, oli kuitenkin niin outo Laurin omalle sydämelle! Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu korteen, sen heikkoutta huomaamatta.
Kun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli hän häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli sanova Liisaa omaksensa. Ja samalla tunsi hän vaimoansa kohtaan, jolla ei kaikesta tästä ollut haimiakaan, sitä hellyyttä, mikä on verrattava siihen tunteeseen, jota usein vastoin tahtoammekin tunnemme erotessamme jostakin paikasta, vaikkapa se meistä arvotonkin on. Eroaisihan Laurikin hänestä. Leenan oli lähteminen pois antaakseen sijaa Laurin nuorelle onnelle, joka ei voinut eikä saanut viihtyä tämän naisen nuhtelevain silmäin varjossa.
Käytöksessäänkin osotti Lauri selittämätöntä, milloin suoraa, milloin miltei arkaa ystävyyttä Leenaa kohtaan. Hän tosin ei katsonut Leenaan, kun häntä puhutteli, mutta äänensä oli sula ja hellä, kuin heikkoa ja kivuloista lasta puhutellessa. Uotilan yleensäkin tasainen ja rauhaisa jokapäiväinen elämä ei koskaan ollut kulunut rauhallisemmin kuin juuri tähän aikaan.
* * * * *
Syksy oli alkanut hyvin sateisena, mikä suuresti viivytti leikkuutyön loppua. Erittäin sateinen oli se päivä, jona isäntä oli määrännyt että kaura oli leikattava Järvenpääpelloilla, ja sen tähden täytyikin lykätä tämä työ vastaiseksi. Rajusti tulvaileva sade oli maantiehen kaivanut vakojen tapaisia ojia ja veteen upottanut noromaat.
Erittäin hävitellen oli raju-ilma kulkenut sen maantien-osan yli, jota Uotilan oli kunnossa pitäminen. Tätä tien-osaa oli yleensä vaikea pitää voimassa, se kun, osaksi malkasiltaa myöten, kulki hyvin rämeisen ja vetisen maan poikki.
Vähemmän osan tuota siltaa oli rankkasade ja vedentulva turmelleet, ja se vaati pikaista korjaamista. Mädänneet puut olivat painuneet ja tie oli sen tähden arveluttavalla tavalla laskeutunut.
Malkasillan korjaaminen ei tosin vaatinut kovin suuria työvoimia, mutta tämä työ oli nyt varsin vaivoiksi, kun kaikki väki hyvin tarvittiin salopelloilla, että tavan mukaan saataisiin yhdessä päivässä vilja siellä leikatuksi.
Isäntä otti korjaus-työn tehtäväkseen.
Se päivä, joka tuota ankaraa sade-ilmaa seurasi, oli selkeä ja suloinen syyspäivä. Sadepisarat kimaltelivat maassa, raitis tuuli lennätteli keveitä hattaroita taivaalla.
Isäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu Järvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti kuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja seuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli vietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.
Osa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä iltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja herkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli Lauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli toimelias isäntäväki kaikki valmistanut.
Iltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen metsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä oli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain talo itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.
Lauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä, jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota puoleensa.
Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.
Oikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset, joiden alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita hakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja suosammaleista. Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta varten, retkotteli kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja sammaltuneitten kivien välillä.
Lauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja luonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän ajatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan rakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä, jolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.
Näistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa tieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa, sillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas vanhaa hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden notkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat. Variksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa metsässä; tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi hiljaisuutta siellä.
Luonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle ihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun yksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä ihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään. Puolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet männyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat päivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa levisi kamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.
Kun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime pyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei Jumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan tahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta tyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä ilmoittaa Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei voinut pitää, kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja vastoinkäymisessä. Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus on ja kuinka rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille runsaaksi siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja onnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut lapsilla siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään vanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka kuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä ovat kasvaneet.
Tätä ajatellessaan oli hän joutunut syvälle metsään, joka nyt synkkänä ja tiheänä kasvoi kummallakin puolen juuri tuon kapean ja mutkaisen tien vieressä.
Oikealta tuli toinen tie hämärästä metsästä ja yhtyi siihen, jota Lauri ajoi. Korkea ja tuuhea kuusi seisoi siinä, jossa nämät tiet yhtyivät toisiinsa. Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia, pelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa.
Nämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden hiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku kymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta.
Missä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan toiselle puolelle.
Aitaa ei nyt enää näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja kolkkoa. Vain nuo suuremmaksi osaksi nurmettuneet raitiot todistivat, että ihmiskäsi oli puuttunut luonnon ylevyyteen ja alkuperäiseen jylhyyteen.
Syyttömään sydämeen olisi tunkenut aavistus Jumalan korkeudesta ja kaikkivallasta, nähdessä sitä sanomattoman juhlallista näkyä, jota tuo ikivanha metsä tarjosi, kun tie suikerteli kuusten synkkäin tyvien välitse ja tiheät vihreät havulatvat olivat sen holvilakena ja hiljaisuus oli niin syvä ja rauhaisa. Lauri oli vaipunut hämärään sydämeensä eikä huomannut mitä hänen ympärillänsä oli.
Joskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka rankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat näpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas miehen sulki synkkään varjoonsa.
Tie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka kummallakin puolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää. Täällä laaksossa kävi tie vetiseksi ja tukalaksi kulkea, jonka tähden Laurin taas täytyi tarkemmin pitää silmällä, kuinka hevonen astui tuota koleaa, kivistä tietä.
Yht'äkkiä teki tie milt'ei ympyrän mutkan toista kangasviertä kohti, jossa raitiot luikertelivat kivien lomitse ja vihdoin päättyivät syvänteeseen, josta monta aikaa takaperin oli otettu hiekkaa ja jossa nyt kasvoi varsin hyvä metsä.
Tähän pysähtyi Lauri, riisui hevosen valjaista ja pani sen rauhassa syömään. Itse etsi hän malkasiltaan sopivia puita, jonka tehtyään hän rupesi työhön.
Mutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä, rivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut alkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä ryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä erämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.
Kun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan, keskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin ajatuksiin, kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä, joka syntyi siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas työhön ryhtymään.
Se oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin katkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti sai vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla hiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi käynyt häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja taisteluista ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina muuttumatonta emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan koko tämä tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla häntä, vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.
Lauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja kyynäspäät polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille, jotka peittivät hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä näytti olevan aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa olivat tiukasti umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä paljon uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.
Päivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo maassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille kolkossa maisemassa.
Vihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön saavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon se jäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita malkapuita, kotimatkalle valmistautuakseen.
Mutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt, lohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli syöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka melkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili vielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan. Oli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen ajatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka ylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi honkien riippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä kellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven myrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin kuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti olevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati uhriansa.
"Jos hän lepäisi noiden alla", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin silmin uutta vieremää, "ei hän silloin enää olisi tielläni."
Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.
Silloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi Laurin edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota kauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin ilmestyi hänen eteensä.
"Mitäs täällä teet?" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi aivan hänen vieressään.
Emäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja rupesi heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa, jota tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:
"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt tehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei täällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne tiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy". Sitte lisäsi hän, puuta tarkasti kuormaan sovitellen, "ikävä tulikin minun ollessani yksin suuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu."
"Kyllä se täälläkin pian loppuu", vastasi isäntä hiljaa.
Isännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä, Lauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt Järvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi huomenna. Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki, mitä hänen huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana saanut käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt siitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.
Emännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön.
Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän askeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään ääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki huokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa puhelevain tutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä heinän korsia appaavan.
Hiljaa lähestyi Lauri emäntää ja kysyi aralla, matalalla äänellä:
"Kohtasitko ketään metsässä?"
Emäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli käsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä äänellä kuin ainakin:
"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla lammen rannalla asti."
Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja sanoi oudolla, rohkealla äänellä:
"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse kuusten juurille."
Emäntä katsoi vieremään ja sanoi: "Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä olemassa kodissamme."
Kun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän, aikoiko Lauri vieläkin hakata puita.
"Yhden vain vielä, mutta se on riittävä", vastasi Lauri ja lähestyi suurta honkaa, jonka vieressä vankkuri seisoi. Voimalla rupesi hän iskemään sen mahtavaan tyveen, niin että kaarnaa pirskui kaikkialle. Mihin kaarnan pirskat putosivat ei enää syvästä pimeydestä käynyt näkeminen. Vaikea oli nyt synkkäin puiden välistä nähdä kirveen kirkasta terääkään.
"Ei se malkapuuksi ole sopiva", sanoi emäntä vähän kummastuen, mutta hänen äänensä kuului kuin ainakin, kun hän miestänsä puhutteli, kunnioittavalta ja miltei nöyrältä.
"Kyllä se sopii", sanoi isäntä, purren hampaansa yhteen.
Samalla emäntä, joka juuri oli kyyristynyt puun vieressä seisovan vankkurin yli, tuskalla tunsi, että kirves oli käynyt hänen olkapäähänsä. Emäntä päästi hiljaisen tuskanhuudon ja sanoi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi nöyrällä äänellä:
"Sinä iskit minuun!"
"Niin, sen minä teen", huusi Lauri, joka nyt hillittömästi raivoten iski raskaan kirveen maahan vaipuneen emäntänsä päähän. "Sen minä teen! Nyt on vihdoin aika sinun kuollakin."
Kirves kävi syvälle. Ei huutoa, vain vavahdus seurasi siitä. Emännän ruumis oli pitkänänsä hiekalla.
Ryminästä lennähti pienoinen lintu pyörryksissä oksaltaan, liipoitteli hetken siivillänsä, ja sitte oli taas vallan hiljaista kolkossa korvessa.
Lauri makasi maassa kumartuen murhatun yli, kuunnellakseen oliko hän todellakin kuollut.
Sydän ei sykkinyt enää. Ei vähintäkään liikuntoa näkynyt. Kuollut oli poloinen, hiljainen nainen, joka ei edes kuolemansakaan hetkenä tietänyt mitä pahaa hän oli tehnyt isännälle ja miehellensä, miksi hän rangaistukseksi oli ansainnut kuoleman. Ei kuullut Lauri vaimonsa kaipaavia, katkeroita jäähyväisiä hänelle. Kuolleitten äänet eläville kuuluvat hitaasti, mutta soivat sitte kauan, kauan sydämen äänettömissä majoissa.
Kun Lauri näki, että Leena oli kuollut, tunsi hän kamalaa iloa ja samalla tuskallista kauhua siitä työstä, jonka oli tehnyt.
Verestyneen murha-aseen piti hän vielä kädessä, kun äkkiä nousi maasta, kuunnellen kuuluisiko ääntä metsästä. Ei, kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä. Hän oli yksin, yksin murhatun naisparan kanssa. Mutta yöstä ja pimeydestä ja hiljaisuudesta kuuli hän tuhansien äänten huutavan hänelle: "Mitäs olet sinä tehnyt?" ja milt'ei tunnotonna tupertui hän vankkuria vastaan.
Miemoksistaan ailahti hän, kun kuuli, kuinka hevonen päristäen haisteli emännän lämmintä verta. Lauri nousi varovasti, kuunteli taas, sillä nyt oli hänestä joka hetki kuin korpi olisi kaikunut ääniä ja tulevain askeleita. Sitte peitti hän tarkasti murha-aseen vankkurissa olevain puiden väliin ja valjasti hevosen, ikäänkuin pitääkseen kaikki varalla pakoa varten. Mieluimmin olisi hän yksin ja jalkasin tahtonut paeta metsästä, joka oli hänen verisen työnsä ainoa näkijä, mutta ensin täytyi hänen kuitenkin piilottaa emännän ruumis.
Vielä kerran katseli Lauri ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Kun kaikki oli ääneti kuin ennenkin, nosti väkevä mies tuon hoikan naisen ruumiin helposti maasta, ja kantoi sen hiekkakuopan sisäreunalle. Siellä asetti hän sen syvälle noiden pitkälle ulkonevain juurien alle.
Kun hän näin oli kumarruksissaan puiden vääntyneitten juurien alla kauhea taakka sylissään, jäätyi hänen verensä, sillä hän kuuli selvästi syvän huokauksen, joka ikäänkuin korkeudesta tunkeutui hänen luoksensa pimeydestä.