VI.
Kallis vala.
Kauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen hirmuisen rikoksensa.
Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja vihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:
"Kukas olet sinä perkele?"
Vanhuksen ääni vastasi surullisesti: "Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs olette tehnyt?"
Ääni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha torpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun talonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen metsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.
Samalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla kädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla hiekkakuopasta sen ylireunalle.
Päästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus kun koetti paeta metsään.
Lauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle, syöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli piilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen oli nähnyt, saisi metsää jättää.
Tuska toi vanhukselle voimia tehdä vastarintaa Laurille, ja kauan ja hurjasti heittivät miehet painia yön pimeydessä. He milloin olivat hiekkakuoppaan putoamaisillaan, milloin tarttuivat käsin puiden juuriin ja oksiin. Ei kumpanenkaan sanaa sanonut. Tiesivät kyllä ettei kukaan heitä metsässä kuulisi, paitsi kuollut, jonka lähellä he taistelivat.
Kumeasti ryskähtäen lohkesi yht'äkkiä maa heidän altansa. Hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä vieri kuoppaan, vieden myötänsä syvyyteen molemmat miehet ja peittäen murhatun naisen ruumiin varisevan hiekan ja kivien alle. Muutamat petäjät, jotka kasvoivat lähellä reunaa, horjuivat hetken ja kaatuivat sitte, toistensa juuriin kiedottuina, rytisevin ja murskahtunein oksin.
Lauri ei päästänyt Ollia käsistänsä; sorasta ja hänen päällensä pudonneitten puiden alta reutoihe hän ylös, vetäen myötänsä vanhuksen, joka langettuansa oli joutunut miltei miemoksiin ja jonka hän nyt voimalla nosti ilmaan ja sitte paiskasi maahan.
Mutta vanhus rukoili, maassa ryömien, armahdusta, sanoen:
"Mitähän minä sinulle olen tehnyt, koska henkeäni vainoot?"
Oli ikäänkuin vain nämät sanat olisi tarvittu, niin jo rupesi toinen aiottu murha Lauria inhottamaan. Hän pysähtyi ja katseli rauhatonna syrjään, lähestyi Ollia ja sanoi:
"Sinä näit mitä sinun ei olisi pitänyt nähdä?"
"Kyllä", vastasi Olli huoaten, "mutta Jumala näki sen myöskin."
"Sinun suusi tietää siis kertoa enemmän kuin mitä henkesi maksaa", vastasi Lauri uhaten. Sitte kääntyi hän pois ja lisäsi hiljaa ja häveten:
"Kuolleet eivät ole kenenkään tiellä."
"Niin oikein", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta, "mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha sydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen perille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa."
Tuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla rikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen omatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?
Lauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen povestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:
"Luulleekohan kansa minun murhanneen emäntäni?"
Olli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: "Hyväpä sinä aina olet ollut häntä kohtaan."
Lauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa tukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:
"Luulevatkohan, että minä olen emännän murhannut?"
Olli vastasi surullisen vakavana:
"Kukapa sitä Uotilan isännästä uskoisi."
Silloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen maahan ja huusi hänelle:
"Mutta sinä kaiketi sanot heille mitä tiedät! Sinä vanhus!"
Hän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla kun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. "Vanno", miltei kuiskutti hän, "vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen tuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä olet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!"
Kun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän ikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja piti häntä liikahtamatonna paikallansa.
Kuoleman tuska ahdisti Ollin rintaa ja hän huusi:
"Päästä minut — minä teen mitä tahdot!", ja hän työnsi kaulastansa
Laurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.
Ja kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha Olli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui pyhän valan.
Metsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa ruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.
Sitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin kumpikaan elävistä liikahti.
Vihdoin sanoi Lauri matalalla ja vienolla äänellä:
"Peittäkäämme hänet paremmin!"
Olli nousi maasta; hän totteli nyt sanaakaan sanomatta.
Hiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli heittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet kokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne veriset jälet, jotka maasta löysivät.
Tämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri näytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä, vaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka emäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka hänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja kuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon, sitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.
Kun murhan kaikki jälet oli poistettu, ei Lauri enää sanonut niin mitään.
Mutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti rukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:
"Jumala sinua armahtakoon." Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle päin ja katosi pimeyteen.
Lauri sanoi vain:
"Kiitos!"
Hän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte pani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään samaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan hiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.
Usein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla ja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta miten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi kivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt synkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä tärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen vaatteisiinsa.
Äkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä ja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin kärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota tuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä metsästä löydettäisi.
Ja Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta. Ainoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja salaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat. Tyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen mieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain perästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka oikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.
Lauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen korkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan lennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen siivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta täällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa. Nyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen rinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille ja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.
Olipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin yhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi kumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat synkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.
"Minkähän näköistä nyt on hiekkakuopassa", ajatteli Lauri.
Hän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä pihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot rakennuksista.
Avoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä mihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.
Synkkä ja kamala oli nyt mielensä, kun hän astui hiljaista pihaa.
Yksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa hänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut häntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä, kuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä katsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään surullista "terve tultua", ja suuri tupa kyseli koko pimeän, ijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä viaton emäntä oli.
Ajatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä elähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut ainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle ja rikoksen alaiselle isännälle.
Ammoin aamulla uinahti hän rauhattomaan uneen.