VII.
Emäntää kaivataan.
Korkealla oli jo aurinko taivaalla, kun Lauri kavahti rauhattomasta unestansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt hirmuisesta unelmasta, jota hän ei enää voinut muistossaan elvyttää; mutta kuta enemmän unesta selkesi, sitä vakaammin käsitti hän, että tuo hirmuinen tapaus oli todenperäinen ja hänen sydämensä salasi kauheaa rikosta, josta ei mikään maailmassa voinut häntä vapauttaa.
Hiljaisessa tuvassa suuri seinäkello ei enää raksuttanut. Se oli seisahtunut, kun ei emäntä ollut sitä käymään vetämässä. Lauri istui kauan vuoteen reunalla. Hän ei ajatellut, hän vain kuunteli, hän odotteli tuskallisella rauhattomuudella jotakin ääntä kuullaksensa, jospa sitte emäntä itse tulisi haudastaan takaisin taikka nimismies saapuisi murhaajaa kahleisiin panemaan.
Mutta ketään ei tullut, kaikki oli ääneti. Kissa hiipi äänettömin askelin ympäri huonetta, niinkuin ketä etsien. Vihdoin rupesivat Laurin silmät seuraamaan hiipivän kissan askeleita. Hän näki, kuinka se hyppäsi jähtyneeseen hiilukseen ja sieltä kulki oven ja sivulavitsan ohitse ikkunalaudalle sekä istui siinä kauan äänettömänä päivää paistatellen.
Laurin ajatukset olivat nyt saaneet suunnan, jota seurasivat. Kukapa nyt hiiluksen lämmittää ja tekee emännän askareet? kysyi hän itsekseen. Ensi kerran tunkihe Liisan kuva nuoren miehen poveen hempeällä sulolla. Liisan tähden olikin häijy ääni hänen povessaan saanut hänet syntiä harjoittamaan, ja ainoastaan hän ehkä voisi hänen rauhattomuutensa levoksi muuttaa.
Silloin tunsi hän kuinka kissa tuttavasti sivuili hänen jalkojansa, ja hän nousi seisalleen. Itsensä suojelemisen halu hänessä nyt viimein sai voiton oman tunnon kovilta nuhteilta ja hän meni ulos poistamaan, mikäli mahdollista, kaikki ne jäljet, jotka voisivat hänen hirmutyönsä ilmaista.
Rattaiden pyörät, joilla muutamia veripilkkuja näkyi ja verisen kirveen puhdisti hän hyvin huolellisesti.
Kun hän tähän tarpeeseen haki vettä takakartanolta, ammui karja surullisesti. Se oli jo kauan ja turhaan odottanut emäntää.
Järjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin korvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä välittämättä.
Kun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä emäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului, oli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan suuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen, mitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan; päätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.
Hän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille paikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.
Siellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä työstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää kaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne roiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan ja piilotti pantujen malkojen alle.
Ainoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja kumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.
Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas päivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului kaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.
Veri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois muutamia tielle jääneitä malkapuita.
Sykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän vankkurinsa viereen.
Kun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan kirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki taka-istuimella.
Vanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä, jonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen, Laurin häntä nöyrästi tervehtiessä.
"Herran rauha", sanoi pappi ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä Laurille, joka nyt vasta huomasi, että puut estivät hevosen pääsemästä eteenpäin, ja alkoi hätäisesti raivata niitä tieltä, höpisten jotain muka huolimattomuutensa puhtimiseksi.
"No, isäntä itse on työssä täällä", virkkoi rovasti ystävällisesti arvossa pidetylle ja varakkaalle isännälle. "Minäpä juuri mietiskelin, mimmoinenhan nyt tie täällä lienee viimeisen rankkasateen perästä. Mutta enpä sinua luullut saavani nähdä täällä työssä."
Näytti siltä kuin olisivat nämä ystävälliset ja hyvittelevät sanat hämmästyttäneet Lauria enemmän kuin jos rovasti olisi häntä hänen rikoksestansa nuhdellut. Hän oli nyt saanut raition raivatuksi ja seisahtui tien äärelle. Teeskennelty nauru väänsi hänen kasvojansa, ja nöyrällä äänellä sanoi hän:
"Hyvä herra rovasti, koko väkeni on Järvenpään salopelloilla ja tie on korjattava."
"Niin! Vai niin!" sanoi rovasti leppeästi, ohitse ajaessaan. "Rupeepa täälläkin olemaan kiiru. Jää hyvästi nyt! Kuinka jaksaa emäntä?", huusi hän puoleksi kääntyen taaksepäin, sillä hän oli jo ehtinyt ohitse.
Lauri otti uudestaan lakin päästänsä ja piti sitä puoleksi suunsa edessä, kun hän miltei vavisten höpisi:
"Kiitoksia paljon kysymästä, tuossapahan hiljakseen menee."
Kun rovasti samalla nyykäytti hänelle päätänsä ja oli kääntymäisillään eteenpäin, näytti Lauri tästä ensimmäisestä puheesta emännästä miehistyneen, ja ääntänsä vähän korottaen lisäsi hän silmäyksellä, joka oli vakaa olevinansa, mutta kumminkin oli arka:
"Hänkin on Järvenpäällä!"
Ei ole varmaa, kuuliko rovasti vai eikö. Lauri näki rengin virkkavan jotakin rovastille, jonka jälkeen molemmat vilahtivat taaksensa, renki kaksikin kertaa. He puhuivat joutavista asioista, mutta Laurin paha omatunto sanoi hänelle, että he varmaankin puhuivat hänestä ja että joku epäluulo oli heissä herännyt häntä kohtaan. Ja ikäänkuin poistaakseen omia ajatuksiansa, ryhtyi hän taas kiivaasti työhön, joka joutui nopeasti, vaikkei aika ensinkään näyttänyt edistyvän.
Puolipäivän aika tuli. Lauri ei ollut syönyt mitään viime vuorokauden kuluessa, ja nälkä rupesi tuntumaan. Mutta hän ei uskaltanut jättää työtä, joka hänen mielestään oli todistava hänen syyttömyytensä tehtyyn rikokseen.
Viimein kun aurinko tyynenä ja hämäränä syysiltana alkoi kallistua maille, kiiruhti Lauri kotiinsa, pani vankkuriin emännän valmistamat eväät ja mitä muuta tuohon tavalliseen kestaukseen kuului sekä emännän huivin, että näyttäisi niinkuin se olisi häneltä siihen jäänyt.
Sitten kun hän vankkuriin oli valjastanut nuoren ja vähän vallattoman hevosen, ajoi hän sen takateitä sille tielle, joka meni Järvenpäälle.
Kaikki tämä tapahtui tarkalla varovaisuudella, ettei kukaan, joka sattuisi ohitse kulkemaan, sitä huomaisi.
Kun Lauri oli päässyt mainitulle tielle, rupesi hän hevosta ärsyttämään sillä, että lakkaamatta nykäisi ohjaksia ja viimein ruoski sitä aika lailla. Hevonen hirnakoitsi tuskasta, nytkäytti vankkuria ja kavahti pystyyn, mutta Lauri pidätti sitä kiinteillä ohjaksilla. Kun eläimen oli hurjimpaan raivoon saattanut, lyödä huimaisi hän sitä vielä kerran ruoskallansa, päästäen ohjakset valloilleen, ja hevonen karkasi juoksuun kivisellä tiellä.
Lauri seisoi kiitävää hevosta katsellen. Hän näki kuinka tavarat vankkurissa jyskien kolahtelivat toisiinsa mullin mallin, ja kuinka hevonen, pelästyneenä yhtä paljon äsken kärsitystä rääkkäyksestä kuin syntyneestä jyskeestä, pilttosasti karkasi metsään päin.
Kun Lauri sen oli nähnyt, palasi hän kiireesti työhönsä ja viipyi siellä kauan auringon laskettua ja hämärän tultua. Kun pimeä viimein saavutti, oli malkasilta korjattu, ja Lauri palasi kotiin päin levotonna ja tuskalla odottaen, mitä nyt oli tapahtuva.
* * * * *
Järvenpäällä oli tuon kauniin syyspäivän kuluessa pidetty iloa ja reipasta menoa, kauraa leikatessa. Elähyttävä tunne, että pitkällinen ja tärkeä työ läheni loppuansa, innostutti leikkuumiehiä vielä enemmän, ja kauniisti tehdyt kuhilaat peittivät puolipäivän aikana jo enemmän kuin toisen puolen pelloista.
Kun päivä alkoi illastua, rupesivat muutamat nuoresta väestä, leikillistä puhetta laskien, odottamaan emäntää ja hänen tuotaviansa herkkuruokia ja juomia.
Vanha Kaisa, jota aina huvitti vastustella muiden arveluja, nuhteli nuoria heidän malttamattomuudestaan ja luetteli kaikkia niitä moninaisia toimia, jotka emännän tehtävinä olivat ennen kuin hän pääsikään lähtemään Järvenpäälle, jonka tähden ei vielä sopinut odottaa häntä tänne ennen kuin aurinko oli ehtinyt puolitiehen likemmäs metsärinteen latvoja. Mutta sydämessään Kaisa vähäisen murisi, kun tuo rakas kahvipannu viipyi, jota muori sangen hyvin olisi tarvinnut virkistääkseen päivän töistä väsyneitä voimiansa.
Ehtoopäivä kului, mutta emäntä ei tullut. Ruvettiin jo nurisemaan hänen viipymisestään, kun yht'äkkiä kuului metsästä rajusti vierähtelevän vankkurin jyrinä.
Väki keskeytti työnsä. Olikohan se emäntä, joka noin tuli ajaen, kysyttiin toisiltansa. Muutaman hetken kuluttua tuli vaahtoileva hevonen nelisiin kiitäen näkyviin ja pysähtyi kauheasti vavisten, kun vankkurin pyörät tarttuivat avattuun veräjään ja vankkuri kaatui kumoon.
Pellolla oleva väki kokoutui nyt paikalle, hämmästyksestä ja kauhistuksesta huutaen. Miehet ottivat kiinni hevosen ja nostivat vankkurin pyörilleen, ja hajalle lentäneet tavarat kerättiin kokoon.
Kaikki he tiesivät, että hevonen ja vankkuri oli Uotilasta. Hälinä oli suuri, ja ensimäisen hämmästyksen kestäessä kyseltiin tuskalla mitähän tiellä lienee tapahtunut ja lieneekö emäntä vikautunut, sillä että emäntä oli tällä hevosella ajanut nähtiin siitäkin, että hänen huivinsa löydettiin vankkurissa olevain tavarain joukosta.
Mutta kun ei emäntää näkynyt eikä kuulunut, päätettiin viimein, että jonkun oli lähteminen häntä etsimään, jos kenties joku onnettomuus oli häntä kohdannut.
Kaksi renkiä lähti sen tähden matkalle, mutta muu väki palasi työhönsä, monella tapaa selittäen tuota odottamatonta tapausta.
Etsintään lähetetyt rengit eivät palanneet. He etsivät tiellä ja metsässä, vaan eivät löytäneet mitään jälkeä emännästä.
Sillä välin saatiin Järvenpään pelto loppuun leikatuksi, ja alakuloisena lähti väki kotiin, tien vieriä tähystellen nähdäkseen jälkiä emännästä.
"Hän on kai palannut taloon", arvelivat he.
Mutta kun he pimeällä tulivat kotiin, eivät he Uotilassa tavanneet emäntää eikä niitä renkejä, jotka häntä etsimään oli lähetetty. Nämä olivat juur'ikään menneet tavoittamaan isäntää, jonka tiesivät olevan työssä malkasillalla.
Matkalla kohtasivat he Laurin, joka palasi tyhjissä vankkurissaan, ja kysyivät häneltä, oliko hän nähnyt emännän?
"Tottapa hän on Järvenpäällä?" vastasi Lauri. Pimeä esti näkemästä sitä tuskaa, joka kuvautui hänen kasvoihinsa, kun hän nyt näki, että aika oli tullut, jolloin hänen täytyi vastata emännän kohtalosta.
Rengit kertoivat nyt pilttouneesta hevosesta ja kuinka he turhaan olivat emäntää etsineet.
Lauri istui ääneti vankkurissa, heidän kertoessaan. Kun olivat lopettaneet, sytytti hän vitkaan sammunutta piippuansa ja sanoi, että emäntä puolipäivän aikana oli tuonut hänelle vähän ruokaa, sanoen heti jälkeen puolipäivän lähtevänsä Järvenpäälle. Sittemmin ei hän häntä ollut nähnyt.
Ääneti tulivat he Uotilaan, jossa kauan oli mietiskelty mitä nyt oli tehtävä. Ei kukaan voinut arvatakaan mitä emännälle oli tapahtunut. Jos hän vain oli kaatunut, kylläpä sitte löydettäisiin elävänä tai kuolleena. Mutta jos rosvot olivat tahtoneet ryöstää häntä ja hän oli jäänyt heidän käsiinsä, kun hevonen karkasi Järvenpäälle päin, olivat ne varmaankin murhanneet hänet ja piilottaneet ruumiin metsään.
Lauri ja muutamat rengeistä menivät vielä yön pimeällä metsään ja huhuilivat siellä emäntää, mutta vastausta ei saatu eikä mitään jälkeä nähty, ja he palasivat kotiin.
Mutta koko tämän päivän kuluessa ei Lauri tapansa mukaan ollut uskaltanut rukoilla Jumalaa, ja väsyneenä ruumiin sekä mielen ponnistuksista nukkui hän raskaaseen uneen.
Ne tiedustukset, jotka nimismieskin sittemmin teki, olivat turhia. — Nostetun rahvaan joukossa nähtiin myöskin eräs vanha, harmaapää ukko, jonka otsassa oli syvät rypyt. Hänen synkän surulliset, mutta tavattoman kirkkaat silmänsä eivät oikein tajonneet hänen kasvojensa muutoin jyrkkään muotoon. Vanhus otti ääneti ja, niinkuin näytti, innokkaasti osaa tiedustukseen. Lauri astui usein vanhuksen vieressä, vaan ei ainoatakaan sanaa eikä silmäystä nämä miehet keskenänsä vaihtaneet. Vanhus oli Olli torppari, joka uskollisesti piti valansa, vaikkapa tunnon tuskat siitä, että hän oli ainoa, joka tiesi kauhean rikoksen eikä kuitenkaan voinut ilmaista tuota tuskallista salaisuutta, vaivasivat häntä päivät sekä yöt. Senpä tähden tuo selittämätön asia, mitenkä emäntä oli kadonnut, vast'edeskin peittyi kaikilta pimeyteen, ja niistä useammista arveluista, jotka tästä asiasta lausuttiin, näytti tuo ensimäinen, että muka rosvot olivat hänet murhanneet ja että hevosen oli onnistunut päästä heidän käsistään, olevan otollisin ja luonnollisin.
Monta huhua rosvoista ja karanneista linnanvangeista ilmautui samaan aikaan, ja useampi, etenkin naisista, luuli nähneensä sellaisten epäluulonalaisten ihmisten kuleksivan hämärällä.
Yleinen ja sydämellinen myötätunto, jota arvossa pidetylle isännälle osotettiin, vaivasi häntä kovasti, ja raskain sydämin kuunteli hän nöyrästi pitäjäläistensä valituksia emännän kuolemasta. Kunnioitettu kirkkoherrakin surkutteli liikutetulla sydämellä Laurin kovaa onnea ja muistutti häntä siitä, kuinka he samana päivänä olivat tavanneet toisensa aavistamatta että kova onni oli Lauria lähellä.
Niinkuin Lauri, kun hän edellisen kerran puhui rovastin kanssa emännästä, yht'äkkiä vavahti, kun emännän nimi ensin mainittiin, mutta sitte rauhoittui ja hillitsi mielensä, niin kävi hänen vast'edeskin hyvän aikaa. Hän oli odottanut, että edes joku epäluulon varjo sattuisi häneen. Nyt kun hän ei huomannut siitä vähääkään, vaan kaikki osottivat hänelle milt'ei suurempaa kunnioitusta kuin ennen, häpesi hän enemmän teeskentelyään kuin todella rikostaan katui.
Tosin olisi hän suonut, että kauhea teko olisi ollut tekemättä, vaikkapa hänen olisikin monta pitkää vuotta täytynyt odottaa emännän kuolemaa, mutta usein valtasi hänet selittämätön rauha, kun hän kuollutta ajatteli.
"Onhan hänen paras niinkuin nyt on", sanoi hän silloin itselleen, muistellen vastoin tahtoansa oman sydämensä tuskallista tilaa.
Vähitellen, kun kaikki tiedustukset yhä olivat turhia, laattiin puhumasta emännän salaisesta katoamisesta ja Uotilassa mukautui kaikki tuohon uuteen tilaan.
Mutta se, joka nyt, isännän määräyksen mukaan, emännöitsi Uotilassa, oli nuori Liisa.