VIII.
Muutama vuosi eteenpäin.
Ne, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän kuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan unohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti kyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus sittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin muistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.
Sen tähden ei kukaan joulun aikana enää emäntää kysellytkään, ja väki vietti pyhää kuin ainakin leikeillä ja iloisilla ilveillä.
Hiljaa ja tasaisesti joutui päiväin ja kuukausien kulku Uotilassa, mutta syvällä tuon hiljaisen pinnan alla vieri salainen, mutta ei sen tähden heikompi virta. Talon suoran ja jokapäiväisen väen joukossa oli yksi henkilö, jota ei kukaan oikein tuntenut, vaikka kaikki noudattivat hänen käskyjänsä ja söivät hänen leipäänsä. Se oli Lauri.
Ehkä heidän isäntänsä, oli hän kuitenkin heidän vankinsa. Hän tosin ei raudoissa ollut, mutta hänen sanansa ja silmänsä olivat kahleissa, ja vapaina asuivat hänen mielessään ainoastaan syntien ja rikosten synkät muistot.
Lauri, joka ennen vaimonsa murhaa joka päivä oli rukoillut ja lukenut raamattua, ei rukoillut enää. Tosin pakotti rauhattomuutensa häntä rukoilemaan, mutta hänellä ei ollut mitään Jumalalta rukoilla, sittenkun hänen rukouksensa emännän kuolemasta oli kuultu sillä tavoin, millä hän nyt näki sen täytettynä. Hänen ei käynyt rukoileminen, mutta raamattua luki hän kuin ennenkin. Lauri parka! Se jumalanpelko, jossa hän oli kasvanut, oli muuttunut törkeäksi taika-uskoksi, ja rikostansa oikein katumatta tahtoi hän Jumalalta saada rauhaa sairaalle sydämelleen.
Olihan se aika nyt tullut, jota hän oli odottanut ja valmistanut. Nyt oli hän nauttiva kadotetun tunnonrauhansa hedelmiä.
Ja nämät hedelmät näyttivät hänestä rakkailta ja kalliilta. Ei mitään estettä ollut enää hänen ja armaansa välillä, paitsi lyhyt maltin ja odotuksen aika.
Suuressa talossaan ja hyvävaraisessa kodissaan näki Lauri nyt tuon nuoren ja kauniin Liisan toimittavan kaikki hänen mieltänsä myöten, vaikkapa Liisa siellä vielä piti palvelijan virkaa. Eihän Liisa tuntenut nuoren isäntänsä ajatuksia; hän ei aavistanut, että tuo pulska mies, tuo häntä kohtaan aina umpimielinen ja harvapuheinen Lauri ei mitään parempaa toivonut kuin että Liisa tulisi hänen vaimokseen, ja että hän vain odotti otollista hetkeä.
Rakastiko Liisa Uotilan isäntää? Kukahan sitä olisi tietänyt. Hän teki hänen töitänsä ja toimitti kaikki niin huolellisesti ja hyvästi hänen talossaan kuin suinkin taisi. Pitihän Liisan tehdä se mielellään, sillä hyvä isäntä oli Lauri koko väkeänsä ja Liisaakin kohtaan. Jospa hänen nuori, säveä sydämensä joskus olikin tuntenut tuota kaikissa hellissä sydämissä asuvaa halua saada turvautua väkevämpään, eihän tuon köyhän, turvattoman tytön sopinut ajatella rikasta, arvossa pidettyä isäntää, jonka aviopuoleksi moni pitäjän talontyttäristä mielellään rupeisi.
Hartusta arveli Liisa kuin ennenkin, että hän oli iloinen ja rehellinen poika, ravakka kuin harva, mutta kyllä hän säälitteli Harttua siitä, kun hän oli niin köyhä. Milloin sovistui, suositteli hän häntä enemmän kuin muita, ja kärsi kenties iloisemmalla mielellä kuin ennen niitä pistopuheita, joita hänelle siitä lasketeltiin.
Hän ei huomannut, että Harttu tänä jouluna oli vähän totisempi kuin viime joulupyhänä. Hän ei tietänyt, että Harttu oli vähän syvemmältä katsellut hänen suloisiin silmiinsä ja että hän turhaan vaivasi päätänsä miettimällä kuinka paraiten hankkisi turvallista tulevaisuutta itselleen ja Liisalle. Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut kotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen kanssa, jolloin Kaisa sanoi että "isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä aikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi tarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä". Nämä sanat saivat hänen uskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi käynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo sanat hänen mieleensä.
Ja kun kevät tuli, rupesivat paikkakunnan emännät mietiskelemään ketähän Uotilan isäntä nyt emännäkseen ottanee, ja arveltiin, että hänen nyt sopisi valita pitäjän omista tyttäristä eikä kosia naapuripitäjässä kuin viime kerralla. Mutta Laurille ei kukaan rohjennut kertoa mitä tästä asiasta puhuttiin kylässä, eikä hän itse näyttänyt aikovan käydä kosioilla siellä eikä täällä.
Eräänä aamupäivänä istui Lauri yksin tuvassa; hän poltteli piippuansa eikä näyttänyt huomaavan, että Liisa astui sisälle kantaen sylillistä halkoja, jotka hän heitti takan viereen, ja alkoi virittää tulta.
Hetken kuluttua rykäisi Lauri pari kertaa ja kysyi sitte Liisalta, nostamatta silmiänsä lattiasta: "Tarvinneekohan nyt Uotila omaa emäntää?"
Liisa keskeytti hetkeksi työnsä, hämmästyen enemmän siitä, että isäntä puhutteli häntä, kuin itse kysymyksen laadusta. Vitkaan lähensi hän sytytetyt päreet halkoihin ja vastasi:
"Kyllähän se olisi hyvä! — Ikävä on talo emännättä", lisäsi hän iloisesti.
"Saattaapa niinkin olla", sanoi Lauri asentoansa muuttamatta.
Liisa puhalsi vähän tuoreisiin halkoihin, jotka eivät tahtoneet syttyä, ja sanoi sitä tehdessään:
"Eihän — vieras — koskaan ole — kuin oma."
Kun halot samassa syttyivät ja kirkas liekki vilkkaasti kiilteli mustalla takalla, jatkoi kaunis tyttö puhettansa ilosilmin:
"Kyllä emäntää tarvitaan, niin arvelevat kai nuo rikkaat talontyttäretkin kirkonkylässä!"
Lauri loi silmänsä Liisaan. Ne kohtasivat Liisan ilkamoisia ja huolettomia silmäyksiä. Lauri nyykäytti päätänsä hymyillen. Kun Liisa taas kääntyi ja nosti raskaan padan hahloihin, nousi Lauri istualta ja meni Liisan luo.
Ystävällisesti syleili hän tyttöä ja sanoi, katsellen hänen punastuviin kasvoihinsa:
"Uotila tahtonee mieluimmin köyhää tyttöä emännäkseen."
Kun hän sen oli sanonut, kääntyi hän pois; seisoi nyt ääneti hetken.
Sitte läksi hän ulos.
Mutta Liisa jäi takan ääreen. Ahkeraan hän hämmensi oivallista päivällispuuroa padassa. Mitä hän sitä tehdessänsä ajatteli, se lensi iloisten räiskyvien kipinäin seurassa ylös takan torveen, ja kevättuuli vei sen kauas yli seudun.
Kaukana metsänrinteellä seisoi silloin Harttu aidaksia haloten. Hän näki kuinka savu leikiten tuprueli Uotilan takantorvesta ja sanoi itsekseen:
"Nyt puuhailee Liisa takalla."
Kun Lauri sitte taas tapasi Liisan, oli kaikki kuin ennenkin ja Lauri yhtä harvapuheinen ja totinen kuin koskaan.
Mutta vaikkei Lauri mitään näyttänyt, oli kuitenkin vanhan Kaisan sukkela silmä hoksannut, että isäntä rakasti Liisaa, ja Kaisa ei siitä päivin voinut kärsiä tuota nuorta tyttöä, jolle rikas isäntä hänen mielestään oli liian hyvä. Ikä olikin vaikuttanut Kaisaan, ja hän oli käynyt hyvin toraiseksi. Kun vain joku syy siihen tarjoutui, valitti hän kuinka nurinpäin vieras väki hoiti taloutta, mutta siihen ei Lauri koskaan vastannut sanaakaan, vaan Liisa vuodatti usein yksinäisellä luhdillaan katkeroita kyyneliä ämmän sanoista.
Aika kului. Kesä oli kylmä ja sateinen. Aikaiset hallat turmelivat kasvavaa laihoa. Kaikki ennusti huonoa vuotta. Monessa paikoin pitäjässä pestattiin sen tähden tulevaksi vuodeksi vähemmän palvelijoita kuin tavallisesti, ja moni kelpo renki jäi sillä tapaa paikatta.
Niiden joukossa oli Harttukin, jonka isäntä, mistä syystä, ei tiedetty, kaikessa ystävyydessä erotti palveluksestaan. Paikkaa ei hän saanut muissakaan taloissa. Harttu aikoi sen tähden, niinkuin useimmat muutkin pitäjän rengeistä, etsiä itselleen työtä vierailta paikoilta.
Kauan epäili hän kuitenkin, sillä hän ei tahtonut joutua kauas Uotilasta. Liisa kyllä surkutteli häntä, mutta ei hän näyttänyt surevan sitä, että Hartun oli lähteminen.
Eräänä iltana — oli jo myöhään syksyllä — oli Kaisa taas ankarasti torunut Liisaa, isännän poissa ollessa. Liisa ei vastannut mitään. Mutta kun Lauri hetken kuluttua astui tupaan, sytytti Liisa lyhtinsä ja meni navettaan, jossa ammuvat lehmät ystävällisesti ottivat hänet vastaan, kun hän, heitä puhutellen, alkoi lypsää toista toisensa perästä.
Mutta tuvassa istui vanha Kaisa tuikealla tuulella rukkinsa äärellä, vihastuen kehräykseensä ja siitä syntyviin onnettomuuksiin, mutta vähä väliä pistäen äkäisiä sanoja siitä, kuinka huonosti kaikki tätä nykyä toimitettiin talossa. Viimein, kun lanka taas katkesi, seisatti hän rukkinsa yht'äkkiä ja sanoi jyrkästi Laurille, ettei hän tahtonut enää päivääkään olla hänen talossaan, jossa nyt kaikki hoidettiin ja toimitettiin kurjimmalla tavalla, ellei Lauri kohta aikonut hankkia taloon varsinaista emäntää. "Tuossa te istutte", pakisi hän, "nuori ja varakas kuin olette, päivät päätänsä kotona tai ajatte pyhinä kirkkoon, vaan ette koskaan sano sanaakaan rikkaiden ja suurten talojen tyttärille, niinkuin Uotilan isännän kuitenkin paraiten sopisi." Itse sanoi hän olleensa viidettäkymmentä vuotta talossa ja nähneensä täällä parempia sekä huonompia päiviä, mutta ei koskaan mokomia kuin nyt, kun koko talo on tuiki köyhän tytön vallassa.
Lauri hymyili huolimatta iäkkään ämmän valituksista eikä näyttänyt aikovan vastata mitään hänen puheeseensa. Mutta hetken kuluttua hymyili hän taas puoleksi ystävällisesti, puoleksi pilkallisesti ja sanoi:
"Mitäpä minä noista rikkaista ja isoisista talontyttäristä."
"Enkös sitä arvannut", vastasi Kaisa äreästi surisevan rukkinsa ääreltä.
"Kyllähän tuota sopi tietää."
Lauri hymyili taas ja lisäsi:
"Jos jonkun pitää tuleman Uotilan emännäksi, kenties tahtoo Liisa itse siksi ruveta."
"Herra mun luojani!" huusi vanha Kaisa, heittäen sikseen surisevan pyörän. Hän aikoi jatkaa puhettansa, mutta isäntä katseli häneen tuimin silmin ja nousi istualta, josta Kaisa ällistyi. Ja kaikki tuvassa kävivät uteliaiksi tietämään mitä nämät sanat ennustivat.
Kun Liisa tuli takaisin tupaan, vallitsi siellä syvä äänettömyys, ja hän näki kyllä kaikkien silmistä, että hänestä oli puhuttu.
Mutta isäntä seisoi ylevänä ja vakavana keskellä lattiaa ja katseli vain
Liisaan, käskien häntä tulemaan kanssansa sisähuoneeseen.
Lauri sytytti päreen ja läksi edeltä. Liisa seurasi häntä sykkivin sydämin. Mitähän isännän lienee hänelle sanomista?
Kaikki väki istui ääneti tuvassa, kummastuneena ja uteliaana. Kaisa kehräsi niin että rukki surisi kuin paarma, ja hänelle tuli huomaamatta useampia solmuja ja sykkyröitä hänen muutoin tasaiseen lankaansa.
Pitkän hetken kuluttua astuivat Lauri ja Liisa huoneesta. Lauri näytti totiselta kuin ainakin, mutta nuori punastunut tyttö näytti onnelliselta ja meni takan ääreen iltaruokaa puuhailemaan.
Kaikki tekivät työtä tavallista ahkerammin, ja Liisaan luotiin vain salaisia vilkauksia. Mutta hän ei katsellut ympärilleen, hän ei katsonut Harttuunkaan, joka istui aivan lähellä häntä takan ääressä kirvesvartta veistellen. Harttu oli kenties vähän kalveampi kuin tavallisesti, mutta tyynesti hän työskenteli. Hän tiesi nyt kuinka kävi eikä hän sydämessään ensinkään nuhdellut siitä tyttöä, jota hän rakasti. Ettei Liisan sopinut hylätä onneansa, oli Hartusta yhtä selvää ja luonnollista, kuin että hänen nyt hyvin sopi etsiä työtä vierailta paikoilta.
Sen tähden, kun jonkun ajan kuluttua eräs korpraali tuli värväämään miehiä komppaniaan ja tarjosi Hartulle käsirahaa, rupesi hän sotamieheksi, ja pyhäinmiesten aikana läksi hän Uotilasta.
Paljoa ei hän viime aikoina ollut puhunut sen kanssa, jonka hän ja kaikki tiesivät tulevan talon emännäksi. Jäähyväiseksi sanoi hän Liisalle vain "Herran rauha!" mutta näissä vähän kankeasti lausutuissa sanoissa oli kuitenkin paljo yksivakaisuutta ja hellyyttä.
Hiljaa antoi Liisa hänelle kättä ja vastasi hänen jäähyväisiinsä samoilla sanoilla. Heidän välinsä näytti aivan vieraalta ja ujolta, mutta hyvän tytön sydämessä kysyi leppeä ääni miksikäs Harttu nyt oli niin harvapuheinen.
Näin erosivat Liisa ja Harttu.
Vähän aikaa siitä pidettiin Laurin ja Liisan häät suuritta menoitta Uotilassa. Vihkimisen tapahtuessa nousi rankkasade, ja naisväki ennusti sen johdosta, että uusi emäntä saa itkeä katkerasti kaikkina elinpäivinänsä.
Mutta kova onni näytti olevan kaukana Uotilasta. Oli kuin hyvä haltia olisi nuoren emännän seurassa asettunut suureen taloon. Karja menestyi hyvin, työt joutuivat nopeaan ja tasaisesti, ja näytti kuin vuoden vähemmät varat olisivat muuttuneet kahta suuremmiksi, niin runsaasti ne riittivät talon yltäkylläiseen ravintoon. Pimeä, pitkä ja usein synkkä talvi kului tänä vuonna pikaisesti Uotilan väeltä, ja näytti kuin nuori emäntä olisi levittänyt suloista päivänpaistetta kaikkeen, johon hän puuttui.
Liisa oli onnellinen ja nautti onneansa puhtaalla omallatunnolla ja iloisin sydämin. Ei tietänyt Liisa, että miehensä omatunto oli kipeä, kun Lauri lemmen silmin katseli häntä.
Lauri oli hyvä ja hellä vaimollensa. Ei koskaan hän kauheaa salaisuuttansa Liisalle uskonut; eikä hän uskaltanut sanoa hänelle kuinka kauan hän häntä oli rakastanut. Hän ei hennonut syöstä omantunnon tuskaa Liisankin säveään sydämeen, ja kun suru synkkänä ja uhaten lähestyi häntä, kärsi hän yksin ja ääneti, ja sulki tuskat sydämeensä.
Silloin koetti hän rukoilla Jumalaa poistamaan hänestä muistot tehdystä rikoksesta, jota ei mikään maailmassa voinut peräyttää, mutta hänen sydämensä oli ääneti ja kolkko. Se rukouksen lempeä enkeli, joka kerran on asunut joka ihmisen ja Laurinkin rinnassa, oli paennut, pelästyen rikoksen verisiä, leppymättömiä muistoja, ja aikaansa odottaen istui se nyt ulkopuolella, tuolla paljaalla nummella, jolla hävittävä rajutuuli riehui ja päivän helle poltti jok'ainoan kukan, joka maasta nousi. Laurin sydämestä ei tämä enkeli enää kantanut taivaaseen hänen voimattomia rukouksiansa raskaina hetkinä, jotka kuitenkin harvenivat mitä syvemmälle hän näki onnensa juurtuvan. Häntä kohtaan, jota Laurin siitä tuli kiittää, oli hän laukea ja hellä, niinkuin kukin on sitä kohtaan, jota hän rakastaa ja jonka tähden paljon on saatu kärsiä, ja hän näytti rakkaudellansa Liisaan tahtovansa sovittaa mitä Leenaa kohtaan oli rikkonut.
Niin kului vuosi rauhallisesti ja milt'ei iloisesti, ja kun Liisa lahjoitti miehellensä pojan, ei mitään puuttunut hänen onnestansa.
Niin syvästi liikutettuna, ettei sitä olisi tuosta tyynestä, totisesta miehestä uskonutkaan, otti Lauri viattoman lapsensa ensi kerran syliinsä. Tämä lapsi oli sovittava kaikki, ja siinä näki hän todistuksen siitä, että lempeä ja laupias Jumala loi silmänsä häneen eikä ankarasti tahtonut hänen rikostansa rangaista. Niin arveli Lauri ollen onnellinen ylimäärin.
Vähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli ulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon onnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka hiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli tiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita, hänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut. Nämä talvet olivat asuneet hänen omassa sydämessään.
Surullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti hänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia mäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista jälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi.
Lauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena. Nuori, voimakas mies oli tällä hetkellä, jolloin ei kukaan häntä nähnyt, kadottanut koko sen pontevuuden, joka jokapäiväisessä elämässä oli häntä näiden kahden vuoden kuluessa kannattanut, ja hän näytti melkein voimattomalta ukolta.
Viimein pani hän kätensä ristiin, ja ensimäinen lämmin henkäys lensi nyt hänen sydämensä läpi. Hänen ajatuksensa puhkesivat sanoiksi, jotka olivat kuin rukous, että Jumala tahtoisi unohtaa hänen rikoksensa. Itse ei hän sitä koskaan ollut unohtava.
Ennen kuin hän läksi metsästä peitti hän haudan vielä paremmin, ja erosi siitä viimein milt'ei rauhallisilla tunteilla.
Viattoman lapsensa kuva oli hänen mielessään, ja hän arveli, että hänen entinen vaimonsa, hyvä ja nöyrä kuin hän aina oli, nyt katselee haudastansa häneen anteeksi antavin silmin.
Kun lapsi ristittiin, nimitti hän sen Eeroksi, Leenan isän muistoksi, jota emäntä hartaasti oli rakastanut ja kunnioittanut, ja kun Lauri sitte tämän nimen lausui, kuului aina hänen heleässä, syvässä äänessään tavattoman hellä väre.
Sitte kului taas yksi vuosi, jolloin onnen aurinko valaisi Laurin kotoa ja tulevaisuuden toivo yhä syvemmäs juurtui hänen sydämeensä. Kullakin päivällä oli omat työnsä, vaivansa ja ilonsa, ja muuta ei siitä ole sanomista.
Ei mitään muutoksia likitienoillakaan ollut tapahtunut, paitsi se, että myllykylä, jolla tähän asti oli ollut pitkä ja vaivaloinen mutka kirkolle, nyt oli päättänyt raivata uuden tien, joka suuresti oli lyhentävä matkan sinne.
Tämä tie oli menevä pitkin sitä laaksoa, joka kulkee Ristimäen metsän poikki, ja oli aiottu myöskin sivuamaan sitä paikkaa metsässä, joka peitti Laurin rikoksen maailman silmiltä.
Kun siis otettiin puheeksi tien tekeminen sille paikalle, oli kyllä Laurin ensimäinen aikomus vastustaa tätä ehdotusta, mutta ei hän sitä kuitenkaan uskaltanut, koska ehdotusta kaikin puolin pidettiin pitäjälle hyödyllisenä. Hän antoi sen tähden, niinkuin näytti, mielellään maatansa yrityksen hyväksi, mutta kielsi ottamasta hiekkaa hänen maaltansa.
Kun työ oli tekeillä, oli Lauri usein metsässä katsomassa, että määrätyitä ehtoja noudatettiin. Vaan ei mikään siellä antanut hänelle syytä pelkoon, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi.
Syksyn alussa oli uusi tie valmis käytettäväksi, ja moni myllykuorma ja useampia kirkkomiehiä kulki jo silloin tätä tietä.
Joulu lähestyi ja sen seurassa nuo moninaiset valmistuspuuhat pyhää varten.
Tämä vuosi oli ollut tavattoman hyvä ja siunattu viljavuosi Uotilassa. Aitat olivat täynnä kalliita tavaroitansa, jotka halusivat saada palkita viljelijän vaivaa ja ilottaa häntä. Senpä tähden tahtoikin Lauri, että hänen väkensä tänä jouluna vielä runsaammin kuin ennen saisi nauttia hänen hyväänsä, ja Liisa koetti sen tähden valmistaa pyhäpäiville surutonta iloa Uotilaan, jossa onni ja hiljainen autuus nyt näyttivät viihtyvän hyvin.
Kaikki siis valmistettiin joulua varten, kun isäntäväen ainoa lapsi, Eero, joka nyt jo oli vuoden vanha, yht'äkkiä sairastui kovaan kuumetautiin.
Tuo pienokainen oli viattomalla hymyllänsä jo ehtinyt poistaa monta surullista ajatusta Laurin sydämestä ja oli tullut hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa.
Kun Lauri nyt yht'äkkiä näki lapsen makaavan vuoteellansa, hiljaa kuumehoureissa vaikeroiden, vapisi hänen sydämensä ja hän pelkäsi että ankara Jumala nyt oli lapsukaiselle kostava hänen isänsä rikoksen.
Kaikista niistä ahkeroimisista huolimatta, jotka taudin poistamiseksi tehtiin, paheni se kuitenkin pahenemistaan.
Muutamat tuskalliset ja pitkät päivät kuluivat, ja kaikki toiveet pojan pelastumisesta näyttivät haihtuneen.
Oli ilta. Lapsi oli jo kolme päivää ollut sairaana. Kynttilä paloi huoneessa, johon Liisa oli muuttanut armaan kipeän lapsensa. Hän suuteli sitä hellästi, kun ei hänellä muita neuvoja sen tuskain lievittämiseksi ollut, otti sen varoen syliinsä ja tuuditteli sitä näin hiljaa, kyynelsilmin katsellen pienokaiseensa.
Lauri istui Liisan vieressä, kallella päin. Hänen sydämensä oli kolkon epätoivon vallassa. Hän ei rukoillut, hän ei ajatellut, hän ei sanonut mitään. Milloin lapsi liikahti, loi Lauri kuitenkin pitkän, kysyvän silmäyksen siihen ja sitte lapsen äitiin.
Vähitellen sairaan liikunnot harvenivat ja heikontuivat heikontumistaan. Viimein makasi lapsi aivan liikkumatta, eikä vaikeroinutkaan enää. Kuoleman enkeli oli vienyt hänen viattoman henkensä ja pitkällinen uni oli vallannut pienokaisen, joka väsyneenä lepäsi nuoren äitinsä sylissä, sillä aikaa kun Lauri yhä istui kuunnellen, havaitakseen edes heikointa ääntä, vähintä liikuntoa ainoassa lapsessaan.
Mutta siitä suuresta tuvasta, joka oli huoneen ulkopuolella ja johon ovi oli auki, kuultiin kuinka muutamat myllystä tulleet talonrengit hiljaa kertoivat ihmeellisiä juttuja, joita koskenkylässä oli kerrottu Ristimäen metsästä.