X.
Myllykylässä. Keskiyö metsässä.
Ennen kuin kertomus päättyy, joudumme vielä kerran Uotilaan, jonka kuitenkin nyt jätämme kertoaksemme tapausta, joka tänä syksynä tapahtui myllykylän majatalossa.
Pimeä oli yö pyhäinmiesten päivää vastaan. Koski, joka kuin ainakin valtavasti vyörytti vesiänsä alas syvyyteen, kohisi yöllä tavallista mahtavammin. Tuuli vinkui lähellä toisiansa seisovain asuinhuoneitten välissä, ja viirit kirisivät kimeästi. Muutoin oli kaikki hiljaa kylässä; kaikki nukkuivat, paitsi joku yksinäinen myllärinrenki myllyissä, joka valvoi, ettei jauhin-kivet syttyisi tuleen.
Kello oli yhdentoista paikoilla, kun kärryjen kolina kuului vähän matkan päästä, herättäen kylän koirat, jotka kaikuvasti haukkuivat vieraan tullessa majataloon.
Matkustavainen oli nuori pappi, joka, kun molemmat papit lähipitäjässä olivat estetyt virkaansa toimittamasta, kiiruhti sinne yötä myöten, varhain aamulla ollakseen paikalla jumalanpalvelusta pitämässä.
Kun hän vihdoin sai talonväen valveille ja ilmoitti tahtovansa heti saada hevosta kirkonkylään, katseli vanha isäntä häntä hämmästyneenä. Sitte katseli hän salavihkaa ympärilleen ja vastasi matalalla äänellä:
"Se ei käy laatuun."
Kun pappismies nyt kysyi häneltä syytä ja mainitsi miksi hänen matkansa oli kiireinen, raapi isäntä päätänsä arvelevaisesti ja rupesi kärryistä nostamaan maahan matkustavaisen kapineita, sanoen toistamiseen vakavasti:
"Ei se käy laatuun, herra pastori, että tänä yönä matkustatte eteenpäin."
Vähän suuttuen isännän jyrkkiin sanoihin ja siihen kiertelevään tapaan, jolla isäntä vastasi hänen kysymykseensä, muistutti pappismies isäntää hänen velvollisuudestaan antaa matkamiehelle hevosta, kun hevonen oli saatavissa, ja käski häntä paikalla ryhtymään tarpeellisiin toimiin matkaa varten.
Sill'aikaa olivat kyytimiehet kokoontuneet pihalle puhujain ympärille, mutta kun kuulivat mistä oli puhe vetäytyivät he milt'ei arasti muutamat askeleet taaksepäin.
Kun majatalon isäntä huomasi, ettei matkustavainen mistään verukkeista huolinut, vastasi hän kauan mietittyään ja kavahtavalla äänellä:
"Hyvä herra pastori, tähän aikaan vuorokaudesta ei kukaan kule Ristimäen metsän kautta; vain onnettomuus ja kauhu asuvat nyt pimeässä korvessa."
Kun matkustavainen näki, että taika-usko ja pelko tässä koettivat estää hänen matkaansa, kuulusteli hän tarkemmin mitä Ristimäen metsästä tiedettiin kertoa. Sitten kun hän nyt oli saanut kuulla niitä taruja, joita juteltiin kummituksesta siellä, nuhteli hän kansaa sen taikauskosta ja muistutti siitä, että Jumala suojelevalla kädellään kaikkialla varjelee ihmisiä, sekä rauhallisissa kodeissa että kolkossa korvessa, ja kysyi eikö kukaan läsnäolevista uskaltanut tulla häntä kyyditsemään. Kaikki olivat ääneti ja katselivat epäillen toisiinsa.
Viimein kääntyi pappi ystävällisesti ja luottamuksella pienimpään poikaan, mikä joukossa oli, kysyen, eikö poika tahtonut seurata häntä. Papin tyyni luonne rohkaisi pojan mieltä, ja hän suostui papin pyyntöön.
Muut, isäntä etupäässä, hääriä kiiruhtivat nyt vetämään kärryt vajasta ja valjastivat siihen yhden talon paraimmista hevosista, ollen tyytyväiset omasta puolestaan, kun he vihdoin näkivät kärryjen matkamiehineen lähtevän myllykylästä kammottuun Ristimäen metsään päin.
Ei kauan viipynyt ennen kuin olivat päässeet viimeisten ihmis-asuntojen sivutse ja tulivat synkkään havumetsään, jossa tuuli vinkui kauheasti raivoten.
Poika rupesi aroin silmin katselemaan syrjään ja välistä taaksensakin, mutta kun matkustavainen ystävällisesti alkoi kertoa hänelle kaikenlaisia pieniä tarinoita ja paljon hauskaa ja miellyttävää, jota hän tiesi, katosi pojan pelko vähitellen, ja ilolla hän kuunteli nuoren apulaisen puhetta sill'aikaa kun kärryt kulkea pyörähtelivät tiellä.
He olivat nyt syvällä metsässä. Alakuloisuutta pappismiehenkin mielessä synnytti tuo valtavan ylevä luonto metsässä, jota myrsky ikäänkuin tuuditteli, ja hän rupesi harvapuheisemmaksi. He olivat nyt joutuneet siihen alanteeseen, jossa kummituksen oli näyttäyminen.
Poika kuunteli nyt vain hajamielin papin jotenkin pakonperäistä puhetta ja loi vakavana silmänsä tien vasemmalle puolelle. Hänen ajatuksensa kulkivat omaa suuntaansa, ja vihdoin sanoi hän papille, puoleksi kuiskaten:
"Tuossa se on."
Pappi koetti vakaalla ja rauhallisella äänellä poistaa pojan kauhistusta, mutta samassa pilttoutui hevonen yht'äkkiä, heittäen kärryt matkamiehineen rajusti syrjään. Hevosen koko ruumis vapisi, ja korviansa liipottaen seisoi se hajonneitten kärryjen vieressä.
Samana hetkenä näki pappi pitkän, valkoisen haamun liikkuvan tuuheain puiden välissä mäen rinteellä. Kun hän oli tointunut ja huomasi olevansa viatta, loi hän vielä kerran silmänsä metsään ja näki tuon valkoisen haamun vitkaan viittaavan hänelle seuraamaan itseänsä, liikkuen syvemmäs metsään.
Kun pappismies näki, että kyytipoika makasi tainnuksissa tien vieressä, vaikk'ei hän muutoin näyttänyt joutuneen vialle, nosti hän nopeaan hänet tien vieressä olevalle nurmelle, ja koetti sitten rauhoittaa pelästynyttä hevosta, jonka hän riisui hajonneista kärryistä ja sitoi lähellä kasvavaan puuhun.
Tätä tehdessään loi hän tuon tuostakin ihmettelevän silmäyksen valkoiseen haamuun, joka välistä katosi puiden taa, yhä peräytyen ja kehoittaen matkustavaista seuraamaan itseänsä.
Ajatus, että tässä kummallisessa ilmiössä piili tehdyn tai kenties häntä itseänsä tarkoittavan rikoksen salaisuus, oli noussut matkustavaisen mieleen, ja hän päätti saada selville tämän oudon tapauksen.
Pelkäämättä, mutta mahdollista väkivaltaa varoen, seurasi hän haamua tuota suikertelevaa, kivistä tietä ylöspäin. Yht'äkkiä katosi valkoinen haamu hänen silmistään, ja kun hän astui muutaman askeleen eteenpäin, huomasi hän olevansa jätetyssä hiekkakuopassa, joka oli täynnä kaatuneita puita. Tutkistellen katsellessaan joka haaralle, näki hän kuinka valkoinen haamu taas vitkaan kohosi hiekkakuopan toiselta töyräältä, johon se jäi seisomaan, kolme kertaa kädellänsä vitkaan viitaten alhaalla olevaan hiekkavieremään.
Kun pappi nyt puhutteli tuota ihmeellistä olentoa, katosi se yht'äkkiä eikä hän enää voinut nähdä jälkeäkään siitä.
Syvästi mietiskellen mitä hän täällä oli nähnyt, palasi pappi maantielle, jossa kyytimies alkoi tointua tainnuksistaan.
Kysymättä papilta kummituksesta, hiipi poika pelästyksissään lähemmäs hevosta ja kysyi papilta mitä nyt oli tekeminen, kun kärryt olivat hajallansa tiellä ja he olivat keskellä pitkää väliä yksin kolkossa korvessa.
Pappi kysyi pojalta eikö likempänä ollut taloa, josta saisivat lainata kärryt voidakseen jatkaa matkaansa. Poika ilmoitti, ettei Uotilan suuri ja varakas talo ollut kaukana siitä, ja että sieltä varmaankin saataisiin mitä oli tarvis.
Kun pappi sen kuuli, ja että kulettava metsätie meni sinne, päästi hän hevosen puusta, nousi sen selkään ja nosti pojan eteensä, sanoen:
"Lähtekäämme siis Uotilaan."
He kulkivat nyt hiljaa tuota meille tuttua tietä, jonka poika hyvin tunsi. Eivät he puhuneet keskenään siitä tapauksesta, jonka äsken olivat nähneet, ja ratsastivat metsän läpi, ollen ääneti miltei koko ajan. Vihdoin tulivat he vanhalle maantielle, joka nyt oli jätetty ja rappiolla.
He poikkesivat Uotilaan päin.