XI.
Lauri.
Uotilassa oli Lauri illalla lukenut ääneen vaimollensa Luukkaan evankeliumin kolmannenkolmatta lu'un. Tässä ylevässä kertomuksessa Kristuksen kuolemasta oli puhe Jesuksen ja hänen viereensä naulittujen pahantekijäin kesken suuresti liikuttanut Lauria, ja lukemisensa lopetettuaan puhui hän siitä Liisan kanssa, kertoen sanat: "Herra muista minua, koskas tulet valtakuntaasi".
Lauri oli viime aikoina usein puhunut Liisan kanssa hengellisistä asioista, mikä Liisasta oli hyvin mieleen, sillä Lauri selitti raamatun sanoja niin selvästi ja vakavasti, että moni sana, joka tähän asti oli ollut Liisalle hämärä, siitä selveni ja tuli ymmärrettäväksi.
Talonväkikin kuunteli mielellään nuoren ja ahkeran isännän heleää ääntä, kun hän illoin luki ääneen raamatusta. He kuuntelivat häntä sitä mieluummin, kun hän ei milloinkaan moittinut sitä, että he ottivat osaa nuorison tavallisiin huvituksiin, milloin pyhäpäivät soivat heille vapautta työstä.
Vihdoin mentiin levolle tuvassa, jonka ulkopuolella tuuli vinkui raivosasti. Kaikki nukkuivat rauhallista ja sikeää unta. Laurikin nukkui rauhassa.
Vähän keskiyön perästä heräsivät he siitä, että lukittua porstuvan ovea kovasti kolkutettiin.
Lauri sytytti päreen ja läksi kuulustelemaan, kenpä tuo lienee, joka tähän aikaan yöstä ja semmoisella ilmalla oli liikkeellä ulkona.
Hänen kysymykseensä vastasi tyyni miehen ääni, että se oli pappi likipitäjästä, joka tarvitsi apua päästäkseen kulkemaan eteenpäin.
Kun Lauri sitten avasi oven, valaisi päreen tuli tuon nuoren pappismiehen jalot ja ystävälliset kasvot, jotka heti Laurissa synnyttivät luottamusta häneen. Lauri käski hänen astua tupaan ja teki itse valkean takkaan sill'aikaa kun matkustavainen muutamin sanoin kertoi tapaturmasta metsässä, kuinka hevonen oli säikähtynyt ja kärryt olivat hajonneet, ja pyysi saada lainata toiset ajoneuvot sijaan, koska hänen vielä tänä yönä täytyi jatkaa matkaansa.
Sillä välin olivat Liisa ja talonväki ruvenneet liikkumaan tuvassa, ja emäntä puuhaili jo jotakin suun-avausta vieraalle pappismiehelle.
Papin kertomusta oli Lauri hartaasti kuunnellut valkea kädessään. Kun pappi herkesi puhumasta, kääntyi Lauri kirkkaasti leimuavalta valkealta ja kysyi vähän liikutetulla äänellä, mutta kasvot syvän totisina:
"Missä onnettomuus tapahtui?"
Pappi kertoi tarkalleen paikan metsän alanteessa.
"Minä tunnen sen", sanoi Lauri surullisesti hymyillen. "Kylläpä minä sen paikan tunnen", toisti hän vieläkin kerran.
Sillä välin oli kyytipoika tullut tupaan ja meni talonväen joukkoon, hiljaa kysyen eräältä naispalvelijoista, oliko pappi nähnyt kummituksen, jota hän ei ollut uskaltanut papilta kysyä tuolla pimeässä metsässä.
Pappi kuuli pojan sanat ja näki nyt vasta ympärillään seisovain pelästyneistä ja kysyvistä silmistä, että he kenties kaikki heti olivat toivoneet saavansa kuulla hänen puhuvan kummituksesta, josta paikkakunta näytti olevan taruja täynnä.
Hän kääntyi nyt isäntään ja kysyi matalammalla äänellä, olikohan isäntä nähnyt valkoisen haamun metsässä.
"En ole", vastasi Lauri tyynellä mielin. Mutta näytti kuin vakaa päätös samalla olisi vahvistunut hänen mielessään. Mitään puhumatta, meni hän rauhallisna nukkuvan lapsensa vuoteelle ja nosti sen varovasti syliinsä.
Kun emäntä sen näki, sanoi hän ihmetellen Laurille:
"Sinä herätät lapsen."
Mutta Lauri katseli lasta lempein silmin ja sanoi milt'ei itsekseen:
"Tämän ainoan kerran vain", jonka sanottuansa hän lapsi sylissä palasi papin luo ja sanoi tyynellä ja nöyrällä äänellä:
"Te näitte sen varmaankin?"
"Ihmeellistä se oli", vastasi pappi lämmitellen itseänsä valkean edessä, "ja joku syvä salaisuus lienee siinä kaiketi. Niin selvään, kuin nyt näen teidät täällä tuvassa, näin minä tuon valkoisen haamun hiipivän edessäni ja viimein seisahtuvan jätettyyn hiekkakuoppaan, jossa se vitkaan viittasi suureen hiekkavieremään."
Kauhistus kuvautui kaikkien kasvoissa; ainoastaan Lauri katseli lastansa rauhallisna. Sitten meni hän nuoren vaimonsa luo, suuteli häntä sydämellisesti ja antoi hänelle lapsen, jonka hän siunasi. Sen tehtyään astui Lauri papin eteen, joka, samoin kuin muu väki tuvassa, ihmetellen oli katsellut häntä, ja, silmät kirkkaina ja rauhallisina, sanoi hän:
"Tuon hiekkavieremän alla lepää minun vaimoni, jonka murhasin yhdeksän vuotta takaperin."
Kun Lauri näin puhui, loi hänen vaimonsa kauhistuen silmänsä häneen ja sitten vieraaseen pappiin, tuskalla ja hellästi sanoen:
"Jumala meitä varjelkoon. Miksikäs isäntä semmoista puhuu!"
Mutta Lauri katseli häntä sydämellisellä rakkaudella ja sanoi surullisen vakavana:
"Minun omatuntoni isoo nyt rauhaa."
Sitten istuutui hän renkulle, joka oli takan vieressä. Hän nojasi päänsä käsiänsä vasten, ja ensimäiset kyyneleet, jotka hiljaa heruivat hänen silmistään, lämmittivät hänen kauan tuskallista sydäntänsä.
Hän oli puhunut hyvin tyynesti ja sydämellisesti. Ei hänen käytöksessään mitään ylellistä ollut, eikä kukaan läsnäolevista uskaltanut epäilläkään, että hän totta oli puhunut. Näytti kuin he kaikki olisivat oivaltaneet, ett'ei se ollut hän itse, vaan laupias ja vanhurskas Jumala, joka hänen sanoissaan puhui; ja ääneti ja liikutettuina he katselivat omiin heikkoihin sydämiinsä.
Vieras pappismieskin näki että Jumalan käsi tässä johti tapausten menoa, eikä hän sanonut mitään, vaan laski kätensä rikoksen-alaisen painuneeseen päähän, rukoillen: "Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille ijankaikkisen rauhan!"
Tuvassa oli niin hiljaa, että kuultiin, kuinka tuuli ulkona tohisi hongistossa. Laurin vieressä seisoi Liisa, lapsi sylissään. Hän itki hiljaa syvästi liikutettuna. Nojaten lapsensa kanssa Lauria vasten, sanoi hän miehelleen:
"Miksi tahdot sä syöstä meidät onnettomuuteen?"
Silloin näytti kuin Lauri olisi mielinyt tarttua hänen käteensä, mutta eipä hän tehnyt sitä kuitenkaan, sanoihan vain:
"Kyllähän näet, että Jumala niin tahtoo."
Sitte nousi hän seisoalle, katseli ympärilleen ja sanoi eräälle talonväestä:
"Pastori sanoi tarvitsevansa kärryjä. Eiköhän liene parasta nyt niitä hankkia hänelle."
Mentiin ulos valjastamaan hevonen talon kärryihin.
Lauri kääntyi nyt pappismieheen, kiitti häntä hänen tulostaan ja sanoi sitten:
"Koska nyt näin on käynyt, pyydän saada seurata teitä kirkonkylään, sillä minun pitää lähteä vallesmannin luo."
Silloin hyrähti Liisa ankaraan itkuun, ja ympärillä seisovainkin silmissä oli kyyneleitä, kun kuulivat kunnioitetun isännän sellaisia sanoja puhuvan.
Lauri yksin näytti tyyneltä ja rauhalliselta. Nöyränä tarttui hän lempeästi Liisan käteen ja sanoi:
"Armas vaimoni, suo mulle anteeksi mitä nyt olen sinulle tehnyt. Mutta omatuntoni tahtoo rauhaa."
Ei kukaan häneltä kysynyt miksi hän entisen emäntänsä oli murhannut. Eikös sitä hennottu, vai ajateltiinko vain isäntää ja sitä taistelua ja tuskaa, joka niin kauan oli hänen sydämessään asunut.
Muutaman hetken kuluttua, jolloin syvä äänettömyys vallitsi, sanoi Lauri
Liisalle:
"Nukkuuko pienokaisemme?"
Hymyillen katseli hän hellällä mielin pientä lastansa, jonka Liisa antoi hänelle.
Silloin tultiin ilmoittamaan papille, että kaikki oli valmis matkaa varten.
Vieras, rehellinen mies meni nyt Liisan luo, antoi hänelle kättä ja sanoi:
"Vaimo parka, pysy lujasti Jumalan sanassa ja muista, että hän on laupias."
Lauri seurasi pappia ja tarttui innollisesti rakastetun vaimonsa käteen.
Äänensä oli hellä ja vapisi, kun hän lausui:
"Nyt saa murhattu rauhaa haudassaan ja rikoksen-alainen sovituksen. Suo sinäkin mulle anteeksi ja sano pojallemme, että olen katunut rikokseni."
Liisa itki, hän itki niitä katkeroita kyyneliä, joita se itkee, joka eroaa siitä, jota hän on rakastanut ja kunnioittanut, kauan uskottuaan, että ystävän omatunto oli puhdas, ja näkee, että ystävä on kärsinyt yksin ja on kärsivä suruja, joihin hän ei saa ottaa osaa. Ei tietänyt Liisa, että Lauri oli tehnyt kaikki heikosta rakkaudestaan häneen. Hän rakasti Lauria vielä nytkin, tuo vaimo parka; eihän hän näin yht'äkkiä voinut luopua rakkaudestaan häneen, ja lapsi sylissään sopersi hän vähä väliä rukouksen, pyytäen Lauria olemaan lähtemättä.
Mutta Lauri hymyili synkkämielisesti, jätti jäähyväiset muille tuvassa oleville, kiitti heitä yhteisen työn vaivoista ja käski heitä uskollisesti palvelemaan emäntää, joka nyt yksin oli jäävä talon haltiaksi.
Vieras ei tahtonut pyytää Lauria jäämään. Hän näki että Lauri, sovitusta isoten, oli tehnyt vakaan ja muuttamattoman päätöksen. Mutta vaistonsa vaikutuksesta vetäytyi hän kuitenkin syrjään ovelta, ett'ei lähtöä jouduttaisi.
Kun Lauri sen huomasi, sanoi hän nöyrästi:
"Hyvä herra pastori, nyt on aika lähteä."
Sitte kääntyi Lauri niihin, jotka jäivät taloon, sydämellisellä äänellä lausuen jäähyväissanat:
"Jumala varjelkoon teitä!"
"Jumala varjelkoon teitä!" vastasivat kaikki hiljaa.
Samat sanat lausui pappikin, ja tuvan ovi suljettiin. Tupaan jäivät ne, joita Lauri rakasti. Ulkona oli yön synkkä pimeys.
Lähteväin kärryjen kolina kuului hetken; kohta kuoli tämä ääni tuulen tohinaan, ja Uotilan talossa vallitsi taas äänettömyys. Pimeä metsä sitä ympäröitsi.
Mutta onnettomuuden ja koston musta lintu oli sillä välin istunut ääneti pesässään Uotilassa. Se oli nähnyt kaikki, ja nosti nyt siipiänsä, lentääkseen pois Uotilan tuvilta. Sen sijassa lauloi siellä pitkänä unettomana yönä lempeän surun valkoinen lintu katkeran suloisia laulujansa yksinäiselle emännälle, joka kyynelsilmin tuuditteli lastansa, rukoillen Jumalaa laupiaasti suojelemaan sitä tunnonvaivan kalvavasta tuskasta.
Kun kirkolle päin ajajat olivat joutuneet siihen paikkaan Ristimäen metsässä, jossa tapaturma oli tapahtunut, seisahtuivat he, ja sill'aikaa, kun kyytipoika kantoi jätetyt kapineet Uotilasta saatuihin kärryihin, katseli pappi ympärilleen, kenties nähdäkseen tuota ihmeellistä haamua, joka yksin näytti tunteneensa salaisen rikoksen. Ei mitään jälkeä kuitenkaan nyt enää näkynyt siitä, eikä tämän yön perästä mikään ihmissilmä ole nähnyt tuota aikanansa hyvin kammottua kummitusta Ristimäen metsässä.
Mutta Lauri seisoi hiekkavieremällä, ja hellin silmin hän katseli kamalaa hautaa. Tuuli riehui vinkuen sen ylitse ja pani hautaan kaatuneitten puiden havut vapisemaan.
"Nyt pääsee emäntä siunattuun maahan", sanoi hän hellästi.
Sitte he ajoivat eteenpäin. Kirkonkylässä he pysähtyivät. Lauri pyysi silloin nuorta pappismiestä hautaamaan emännän lastensa hautain viereen, kun se aika oli tullut, jonka pappi lupasikin tehdä. Sitten he erosivat toisistaan. Pappi matkusti eteenpäin, perille päästäkseen. Kyytipoika palasi. Hänen kanssaan lähetti Lauri terveisiä Uotilan emännälle, sanoen, "että hänen nyt oli hyvä olla".
* * * * *
Päivän koittaessa istui Lauri sen talon rappusilla, jossa nimismies asui. Ovi oli vielä lukittuna. Kun väki myöhempään aamulla astui ulos, kummasteltiin sitä, että tuo varakas ja arvossa pidetty isäntä istui ulkona rappusilla, ja kysyttiin, mihinkä hän hevosensa oli jättänyt.
Mutta Lauri pyysi vain saada puhutella nimismiestä.
Kun hän oli tullut nimismiehen huoneeseen, ilmoitti hän olevansa kadonneen emännän murhaaja ja kertoi todenmukaisesti kuinka kaikki murhaa tehdessä oli tapahtunut. Hän mainitsi, kuinka hänen oli onnistunut salata rikoksensa, ja ainoastaan silloin, kun hän kertoi, miten hän oli rääkännyt hevostansa saadakseen sen karkaamaan Järvenpään pelloille päin, näytti arka häpeä hämmentävän sitä tyyntä ja vakavaa tapaa, jolla hän kertoi kaikki muut kohdat.
Murhan todistajaksi ilmoitti hän vanhan Olli torpparinsa, jonka hän tiesi uskollisesti pitäneen sen valan, jonka Olli oli tehnyt luvatessaan olla kellekään puhumatta siitä rikoksesta, minkä hän oli nähnyt.
Kun nimismies kysyi Laurilta miksi hän oli murhannut emännän, vastasi
Lauri vain:
"Hyvä oli hän aina."
Muuta vastausta ei hän vast'edeskään antanut tähän kysymykseen, pudisteli vain päätänsä eväten ja oli ääneti. Ainoastaan papille, joka seurasi häntä Uotilasta kirkonkylään, oli hän epäselvästi viitannut murhan todelliseen syyhyn.
Kauhistus murhasta, joka niin ihmeellisellä tavalla ja pitkän väliajan perästä oli tullut ilmi, ja sääli ja kunnioitus taistelivat vanhan nimismiehen sydämessä, kun hän kuuli Uotilan isännän nöyrästi ja omasta ehdosta syyttävän itseänsä rikoksesta, josta ei kukaan voinut pitää häntä epäluulon-alaisena, ja hän kohteli sen tähden Lauria sääliväisesti.
Mutta Lauri sanoi vakavasti:
"Toisin mua kohtelisitte, jos olisitte nähnyt kuinka emännän murhasin."
Käräjissä kertoi Lauri tunnustuksensa ja kehoitti vanhaa Ollia, joka vieraaksi mieheksi oli manattu, sanomaan kaikki, mitä hän tiesi, mitään salaamatta.
Tutkittaessa tuli silloin ilmi, että se kammottu kummitus Ristimäen metsässä oli ollut tuo vanha torppari, joka ei saanut rauhaa sydämelleen tuntiessaan tuota kauheaa rikosta, miksi hän nyt noin kuusi pitkää vuotta öisin oli oleskellut murhapaikalla, toivoen että joku niistä, jotka näkivät hänet siellä, seuraisi häntä ja panisi tähdelle hiekkavieremän, minkä hän sille tahtoi osottaa, jotta rikos vihdoin kenties tulisi ilmi. Mutta taika-uskoisina olivat kaikki kummituksena pitäneet äänetöntä haamua, jota he kammosivat ja jonka ohitse he kiiruhtivat pääsemään, kunnes viimein tuo matkustava pappi oli uskaltanut seurata vanhaa miestä hiekkavieremälle, ja sitten oli rikos tullut ilmi, Ollin sitä valaa rikkomatta, johon häntä oli pakotettu.
Lopullinen tuomio oli elinkautinen maanpako Siperiaan.
Lauri vastaanotti tuomionsa rauhallisna ja tyytyväisenä.
Kolkon Siperian kaivoksissa eli hän sitten muutamia vuosia kotimaansa pahimpain pahantekijäin parissa, jotka sinne oli lähetetty. Nämä raa'at, paatuneet onnettomat katselivat ensin pilkalla, sittemmin ihmetellen ja jonkinmoisella kunnioituksella hiljaista, aina rauhallista ja ahkeraa Lauria, joka joutohetkinä luki raamattuansa, minkä hän uskollisesti vei myötänsä.
Usein nähtiin hänen kuitenkin istuvan syviin ajatuksiin vaipuneena, unohtaen, että häntä katseltiin. Hän muisteli silloin rakkaitansa, jotka hän kotimaahan oli jättänyt, ja raskaita huokauksia puhkesi hänen povestaan.
Viimein tuli ikävänsä kotiin liian kovaksi ja mursi hänen ruumiilliset voimansa. Heikosta maallisesta majasta loisti kuitenkin viho viimeiseen hetkeen asti uskovainen henki, joka sovinnossa Jumalan ja maailman kanssa meni astumaan tuntemattomaan valtakuntaan haudan toisella puolella.
Kotimaassa eli Laurin muisto kauan synkkänä ja selittämättömänä kansassa. Surullinen oli tämä muisto Liisallekin, mutta rakas ja suloinen samalla, sillä hänen lempivä sydämensä muisti vain, kuinka hyvä Lauri aina oli ollut häntä kohtaan. Poikaansa, joka täysi-ikäisenä, Liisan kuoltua, otti Uotilan haltuunsa, oli hän opettanut kunnioittamaan hänen onnettoman isänsä surullista muistoa.