PIKKU ELINAN TÄHTI.
Seppola oli tavoiltaan ja naamaltaan sukunsa lajinen, mutta riihitanhualla kasvoivat korkeat, tyviltään mustuneet ja rosottuneet koivut, haastellen sukupolvien elämän tarinoita. Asuinrakennuksen takana oli katajikkomäki, jonka lumi kevään tullessa ensimmäisenä hikousi ja riensi juoksemaan mäen rinteeltä lähtevää nurmikkoa kohti, alempana levisivät pikkupellot ja niityt, loppuen metsäkaistaleesen, joka vasempaan suuntaan soukkeni ja työnsi kärkensä järveen saakka. Kärjen takaa ja sen nokan sivulla siinti järvi ja sen etäisimmällä rannalla joku talo ja talon mökki.
Seppolan asuinrakennuksessa oli vain kaksi huonetta, tupa ja pieni kamari, johon viimemainittuun käytiin eteisestä. Ensi töiksi ruvettiin rakentamaan kolmatta huonetta, joten rakennus venähti jonkun kyynärän pitemmäksi. Kesällä huone valmistui. Martti sai asuakseen pienen kamarin, isännän ja emännän hoteisiin jäi tupa, vastarakennettu huone, joka oli tuvan jatkona, kuului aluksi emännän käsialoihin.
Omintakeinen isännyys vaikutti Jonniin terveellisesti. Pienen torpan oloissa täytyi hänen pilviä tavoitteleva mielensä aleta maata lähemmäksi ja tottua pitämään silmällä käytännöllisyyttä. Joskus sai hän maksaa oppirahojakin. Niinpä hän, vastoin Martin kiivaita vastaväitteitä, heti ensi keväänä kylvi ostolannan kera kauraksi muutaman uuvutetun pellonkappaleen, joka lisäksi oli töyräsluontoinen. Kevään alkupuoli oli poutainen, kylvö ei laihassa maassa päässyt kunnolliseen alkuunkaan, vaan kuivui ituihinsa, mutta alavammissa ja kosteammissa maissa kasvoi kaura sakeana kuin korpi.
— Nyt suoritit ensimmäisen maanviljelystutkintosi, nauroi Martti. Ja mikä on tehty, ei kaipaa enää tekemistä.
Nopeaan kului ensimmäinen kesä. Oli hauskaa kiirettä aamusta iltaan. Eliina hoiti emännän tehtävät, Martti ja Jonni touhuilivat pelloilla ja niityillä. Ilmat oikuttelivat varsinkin loppukesällä, joten sieti aina olla varuilla, jos mieli saada työt suoritetuiksi suunnittelujen mukaisesti.
Pitäjälle ei Jonni enää, Seppolaan asetuttuaan, lähtenyt vierimään, vaan ohjasi kaikki, jotka hänen apuaan tulivat pyytämään, Jullun luo, avustaen tätä kirjeellisesti neuvoillaan, kun sattui joku piukempi tehtävä. Ainoastaan säästöpankin johdon hän piti käsissään, se kun oli kovin arka hoidettava.
Koko kesänä ei Seppolassa keritty lukemaan sanomalehtiä, paitse hyvässä kaupassa sunnuntaina, jollei ollut minnekään mentävä, mutta semmoisia sunnuntaipäiviä ilmeni harvoin. Viikolla taasen riitti työtä joka päivä iltaan saakka, jäipä siirtojakin aamujen varalle, vaikka päivien avuksi pantiin pientä kiirettäkin. Postinkulku sitäpaitse oli hankala, sanomalehdet piti noutaa monen kilometrin takaa, työ, joka tavallisesti jäi sunnuntain osalle. Noudettuja lehtiä oli siten koko tukku, niitä oli mahdoton ennättää lukea, korkeintaan kerkisi niitä silmäillä hätäpikaa. Mutta sattuipa sitenkin, että viikon posti jäi kokonaan silmäilemättäkin. Silloin tuntui Jonnista omituiselta. Kun ei tietänyt olivatko maailman asiat noin tai näin, puhumattakaan kotimaan kuulumisista ja muista läheisimmistä, lääniä ja paikkakuntaa koskevista kysymyksistä.
Mutta siihenkin tottui, uutisien ja tietojen kaipuu kävi vähemmän tuntuvaksi, ajatukset alkoivat elostella vain Seppolan pelloilla ja pientareilla, ja samalla ne alkoivat osoittaa hämmästyttävää välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan, mikä oli ainetta ylempänä. Ankara ruumiillinen väsymys lamautti mielen lennon. Joskus koetti Jonni käyttää ruokalepoa lukemiseen, mutta heti silmäluomet rupesivat tuntumaan äärettömän raskailta ja vaipuivat koreesti umpeen jo kokeen alussa. Kesän kuluessa sai hän ikäänkuin esiripun raosta tirkistää sen elämän näyttämölle, jossa hengenlahjat kuoletetaan päivä päivältä ja vuosi vuodelta hennoimmista lapsuusajoista saakka. Rippikoulun ajoilta muisti hän torpan poikia. Sitä henkisen takapajun leimaa ja kypsymättömyyttä, joka useimmiten loisti heidän kasvoistaan, vaikka silmät olivat muuten älykkäät ja vilkkaat, sitä ei hän silloin voinut käsittää. Vasta nyt Seppolassa, ankaran väsymyksen uuvuttaessa päivästä päivään ja hämmästyttävän välinpitämättömyyden kasvaessa kaikkea kohtaan, mikä oli ruumista korkeammalla, vasta nyt hän käsitti torpan pojan kehityksen. Siinä oli kouluttajana ja vaikutuksien antajana työ, työ kesän talven, aamun illan, työ kautta elämän hautaan asti. Ensin työssä isän jälessä, sitte rinnalla ja sitte edellä, siinä verotorpan pojan lapsuus, nuoruus ja miehuus —
Painui kesä syyspuoleen, tummenivat illat, tuprusi ahkeraan savu Seppolan riihestä. Kun kaikki oli puitu ja korjattu, tehtiin tulojen yhteenlaskut. Numerot olivat masentavia, sommitteli niitä miten tahansa, aina jäi tulokseksi, että maanantimet jyvineen, korsineen ja kaikkineen kipin kapin riittävät heidän elääkseen seuraavaan uutiseen.
— En voi tätä käsittää, virkkoi Jonni rengilleen. En tarvitse maksaa vuokraa, kun torppa on omani, mutta edeltäjäni maksoi vielä verotkin. En käsitä, miten voitiin tulla toimeen.
— Minäpä käsitän, pantiin kitua toimeentulon rinnalle.
— Selitähän se tarkemmin.
— Kyllä selitän. Näes, kuu keitettiin kahvi, pantiin sikurin höysteeksi vain pari papua jaloa viljaa, tupakkiin leikattiin pyörtänekärsämön kukkia muka hauskan hajun vuoksi, jokainen voinaula, jokainen muna vietiin kaupungin torille. Ja sinne vietiin vasikat, porsaat ja kananpojat, sinne vietiin teeret ja metsot, joita väsymätön mies syysaamuin pudotteli kuvilta ukkovaarin vanhalla luotipyssyllä, sinne vietiin kaikki, mikä vain kykeni lantiksi muuttumaan.
— Ja mitä jäi heille itselle?
— Jäi jouluksi silavaa, kesäksi kirnumaitoa ja järven kaloja.
— Muistan tämän talon entisen isännän aina ajaneen kirkolle hyvällä hevosella.
— Sillä oli silkkimusta. Mutta kylläpä kerrotuinkin, että hän, kyntäessään näitä peltoja silkkimustallaan, itse työnsi aatraa, jotta selkä oli mykkyrässä.
Jonnilta pääsi nauru, mutta hän heti katui sitä.
— Ei sopisi nauraa, koetti hän puhdistautua. Ei sopisi.
— No, ei ole itkunkaan syytä. Toimitithan itse täällä perukirjoituksen ja huutokaupan, rahoja tuli riski tuhat, toinen sen verta kuuluu olevan säästöjä.
— Kyllähän niin, mutta ajattelehan myöskin, että niiden eteen on ponnisteltu koko miehuuden elämä.
— Koko miehuuden elämä kyllä, mutta ajattele myöskin, että mies oli oma herransa, kun vain kykeni vuokran suorittamaan. Ajattele kun hän silkkimustallaan ajoi Seppolan tanhualle ja silmäili alas järvelle päin. Laihot olivat hänen laihojaan, hän alotti leikkuun milloin tahtoi, hän nousi ylös ja meni makuulle milloin tahtoi, hän lähti kuville teeriä ampumaan milloin tahtoi, hän teurasti vasikkansa ja lähti kaupunkiin milloin tahtoi, hän oli Seppolan isäntä ja semmoisena miehen veroinen yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Siitä ihmisen henki vasta elää ja sen vuoksi hän antaakin kaikki alttiiksi sielua myöten, kun vain pääsee riippumattomaksi maatilkun omistajaksi.
— Onhan tuo niinkin. Luuletko Seppolan minun käsissäni ruokkivan väkensä?
— Sen se tekee jo vuotena kolmantena ennenkuin palvelusaikani loppuukaan, ja sitte tuonnempana se kasvaa hintansa korotkin, kunhan kaikki joutilaat nurmet, aitovarret ja ojaäyräät palkataan työhön muiden mukaan.
Valoisan ajan mentyä ohi ja iltojen venyttyä pitemmiksi, ruvettiin Seppolassa tarkemmin seuraamaan maailman tapahtumia. Toisen veistellessä tai sahatessa luki toinen ääneen ja Eliinakin silmäili lehtien viivanalaisia rakkausjuttuja tai kuunteli pääkirjoituksia ja aikakauslehtien vakavampia selontekoja, joita Jonni aina hankaili.
Talventulo oli uutuus, koko Seppolan elo ja elämä muuttui kuin taikalyönnillä.
— Nyt luistaa jo reki, virkkoi Martti, kun oli puolituntisen heitellyt lumia, virkkoi ja riensi ulos, silasi harmajan ja ajoi hakemaan sanomalehtiä.
Seuraavana päivänä ajoi Eliina kotiinsa järven jäitä ja niittyjä pitkin ja toi Seppolaan siskonsa Naimin.
Aika riensi, läheni joulu, saapuen perille kuutamon ja helkkyvän pakkasen kera, jotka vain kohottivat tunnelmia. Seppolan tuvan lattialle oli levitetty olkia, liedessä leimusi hulmuisa pystyvalkia, Eliina kattoi pöytää siskonsa kera. Kuului tanhualla kulkusien ääni. Martti ryntäsi ulos, Jonni aikoi seurata jälessä, mutta tuvan ovi jo avautui ja sisään astui mustiin ja suruharsoon puettu rouva, taluttaen kädestä pientä, kahdeksan tai seitsemän vuoden vanhaa tyttöä. Ensi hämmästyksen mentyä ohi, tunsi Jonni tulijan Jullun äidiksi. Vaihdettiin tervehdykset ja toivotettiin iloista joulua. Istuttuaan pystyvalkean ääreen lämmittelemään, virkkoi rouva:
— Jopa olette muuttuneet sitte viime näkemän, mutta semmoinen te yleensä olette, jommoiseksi olen ajatuksissani kuvitellutkin teitä Jullun kuvauksien perusteella. Tahdoin kuitenkin nähdä teitä. Mitä minä nyt tunnen teitä kohtaan, sitä voitte vaan aavistaa.
Rouvan katse suli pehmeäksi ja ääni värähteli, mutta kasvot loistivat valkeata mieltä.
— Sallitteko että sinuttelen teitä molempia? Kutsukaa te minua tädiksi.
— Kernaasti, vastasi Jonni.
Martin ja Jullun ehdittyä tupaan, käytiin jouluillalliselle.
— Eikö kenenkään uteliaisuus herää kysymään, miten minä näin yksin kuljen, kysyi rouva.
— Epäilykseni ovat heränneet, vastasi Jonni.
— Minun myös, lisäsi Eliina. Täti on leski.
— On se kai nähty lehdissäkin.
Seppolaiset katsoivat kysyvästi toinen toisiaan silmiin. Vihdoin Martti tunnusti:
— Minä kyllä näin, mutta satuin unhottamaan.
— Kuolema tuli aivan äkkiä. Vainaja istui keinutuolissa ja poltteli piippuaan, puhe oli käymässä Jullusta. Hän tuumaili huomispäivänä kirjoittaa Jallulle ja pyytää kotiin joulua viettämään. Huomenna kirjoitan, ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne sanottuansa pudotti hän piippunsa ja makasi keinutuolissa hengetönnä.
-— Entä tämä pieni eläjä, kuka hän on?
Rouva silitti tytön kiharoita ja virkkoi:
— Liisillä on oma tarinansa, kun uni-Matti kerkii tupaan, sitte Liisin tarina kerrotaan.
Jouluillallinen päätettiin virrellä.
— Olen isän kodissa siihen tottunut, lausui Jonni, enkä osaa ajatellakaan jouluiltaa ilman jouluvirttä.
He lauloivat kaikki yhdessä. Jonnilla oli pehmeä ja matala ääni, jossa oli kyllä tunnetta ja sydämmellisyyttä, mutta hänen kookas vartalonsa vaikutti, että äänen kokonaisvaikutus oli vallan erityinen, melkein samanlainen, kuin olisi valtava koski lorissut pienen puron lailla.
Valvottiin yötä myöhään, vihdoin Eliina virkkoi:
— Minne teemme tädille sijan?
— Tähän lattialle.
Jullu ja Liisi nukkuivat jo raskaasti, kun rouva alkoi kertoa viimemainitun pikku tarinaa. Tyttö oli isätön, äiti oli joutunut naimisiin viinaan menevän ja kierosilmäisen suutarin kanssa. Asuivat kivenheiton päässä heistä. Naimisiin mennessä oli mies vannonut julkiset valat kohtelevansa Liisiä, kuten omaa lastaan. Ne valat tiedetään. Jo vihkijäispäivän huomenissa, häähumalan uudistuttua, potki isä tyttöä. Silmät turvoksissa ja parkuen juoksi tyttö raukka aina rääkkäyskohtauksien jälestä heidän kyökkiinsä, jääden väliin yöksikin, kun oli oikein suunniltaan säikähtynyt. Sitä kesti melkein vuoden. Oli kesäpäivä, ilon päivä, illalla tuli postissa kirje Jullulta, jossa kerrottiin, että uusi Väinämöinen oli laulanut hänet kievarista Taivos-ukon luostariin. Postin kintereillä seurasi Liisi, hiukset hajalla, mustelmia kasvoissa ja käsivarsissa. Jäi yöksi, jäi päiväksi, jäi heille ainiaaksi.
— Tahdoin pelastaa poloisen muistoksi ensimmäisestä valontuikkeesta surujen yössä.
— Tädin ja Jullun luonteet vetävät aivan samaan, huomautti Jonni.
— Ehkä, ainakaan ei ole Jullu kovaluonteinen.
— Ei, sen mieli on hellä ja herkkä kuin kanteleen kieli.
— Huomenna lähdemme hautaamaan isää.
— Ja sitte palaatte yksissä tänne.
— Oikein arvasit. Esitin tänään Jullelle, että vuokraisimme asunnon muualla, mutta hän ei suostu. On kiintynyt siihen ukkoon, tupaan ja ties mihin kaikkeen. Kertoi maanneensa ensimmäisen yön vuoteella, joka oli tehty tyhjille laatikoille. Nykyään siellä on jo vähän kodikastakin. Jullu ehkä ansaitsee paljo.
— Paljo se ansaitsee ja ansiot kasvavat yhä. Pian aiotaan tehdä hänestä kunnallislautakunnan esimies.
Painuivat levolle viimeisetkin valvojat. Jonni näki, miten rouva, makuulle kallistuttuaan, otti Jullun käden molempiin käsiinsä. Hän ei ollut saanut hyväillä eikä koskea sitä kättä monen moneen vuoteen.
Loppujouluna tuli pastori vierailemaan Seppolaan. Nuorien seuran johto oli joutunut hänen ja uuden opettajan hoteisiin, iltaseuroja oli pidetty ahkeraan, olipa ryhdytty tykkänään uudemmoisiin puuhiin, nimittäin lukutupien perustamiseen kunnan kaikille tahoille. Oli alotettu Hosun kylästä.
— Kummat kuulet, Pesähosussa on nyt lukutupa.
— No kissan viikset, miten kesytitte miehen?
— Nuorempien tyttärien avulla. Tärppäsi oitis.
— Se oli mainiota.
— Mutta rahoista ollaan tiukalla, ei auta muu, kuin hommata iltamia, keräyslistat eivät tuota suurin.
Puhuttiin muistakin edistyspyrinnöistä, kunnes pastori kesken kaikkia tokasi:
— Voiko tämä elämä tyydyttää sinua? Etkö tunne toisinaan painostusta?
— Totta puhuakseni en ole tuntenut, paitsi parina kertana, jolloin tapasin Eliinan itkemässä.
— Ei huoli uskoa, väitti Eliina.
— Mutta se meni ohi. Syksyn ja talven rajoissa täällä tuntuu suvantoiselta, mutta annahan, kun lyö lumet alas taivaasta, niin ollaan kun jossakin etukaupungissa, josta milloin tahansa pääsee suuren maailman keskukseen. Hosulaisten ja naapuripitäjäläisten tiukukellojen ja kulkusien kilinä kuuluu alituiseen tuolta metsänkärjen tienoilta. Eliina, mehän asumme jossakin Lontoon tai Pariisin etukaupungissa. Eikö niin?
— Asumme hyvinkin.
— Ja meillä on naamiohuveja ja tanssiaisiakin, kuten suuren maailman yhteydessä olevilla ihmisillä ainakin. Näes, kun milloin Eliinan silmät eivät ole yhtä kirkkaat kuin jänönkin, niin mitä luulet minun tekevän? Minä rupean tanssimaan. Minusta on tullut mainio soolotanssija. Tahdotko että näytän?
— Annahan tulla.
Jonni meni ovensuuhun, asetti päähänsä lammasnahkalakin kallelleen ja takaraivolle, sekä alkoi tanssia. Se oli alussa vain jalkojen ja käsien heilutusta, mutta vähä vähältä siihen yhtyi vartalo, silmät, kasvojen ilmeet, ja sitte se muuttui niin lystikkääksi ja hullunkuriseksi, että sitä olisi maantierosvokin pysähtynyt katsomaan. Pastori ja Naimi nauroivat aivan tukehtuakseen.
— Nyt se on tehty, nyt ovat Seppolan emännän kaikki keijukaiset kotona, virkkoi Jonni, joka tanssiessa oli tullut Eliinan eteen.
Kevättalvella ryhdyttiin Seppolassa uuden navetan rakentamiseen. Ja viimeisen kelin vaiheilla syntyi Jonnille tyttö, joka ristittiin äidin mukaan Eliinaksi.
Kevätkesällä, kaupunginmatkalta palatessa, osti Jonni, emäntänsä ja renkinsä mieltä kuulustelematta, kaksi kallista rotulehmää muutamasta naapuripitäjän herraskartanosta, jonka omistajan kanssa hän, ties millä tavalla, oli joutunut tuttavuuteen. Illan suussa saapui hän kotiin lehmineen ja lehmänajajineen. Martti istui rappusilla, Eliina kasteli kukkalavaa ja Naimi hyssytteli tuvassa pikku Eliinaa. Nähtyään tulijat, sylkäsi Martti jalkojensa väliin, Eliina varjosti kädellään silmiään, kuten olisi hänen ollut vaikea tuntea tulijoita. Mutta Jonni oli innoissaan.
— Nähkääs näitä, sanoi hän komealla äänenpainolla. Tuon suuremman nimi on Isabella, tuon toisen Amalia, molemmat lypsävät kahdeksan yhdeksän kannua. Mitä sanot, Eliina? Mitä sanot, Martti?
— En antaisi Tähdikkiä molemmista yhteensä.
— Enkä Punakorvaakaan.
Jonni mainitsi uudelleen kahdeksasta ja yhdeksästä kannusta.
— Eivät ne lypsä Seppolan eväillä yhdeksää kannua. Syötä niillä turnipsit, kakut..
— Ja maito ei ole Tähdikin eikä Punikin maidon arvoista.
— Oma paras, sanoi akka, kun pellavaa perkkasi. Teit huonon kaupan.
— Sittepä tuo nähdään.
Sinä kesänä antoi maa runsaan sadon, kasvoi kaura ja heinä, kasvoi ruis ja kaikki mikä oli vakoon laskettu. Onni hymyili seppolaisille tuvassa ja tuvan ympärillä. Pikku Eliinan ilmaannuttua ei Jonnilla enää milloinkaan ollut aihetta tanssia silmän keijukaisia kotiin, sillä emäntä oli iloinen kuin leikkivä lapsi ja onnellinen kuin sirkka poutasäällä.
Mutta Isabella ja Amalia myytiin Kaislaan.
— Täällä haisikin jo niin ylimykseltä, ivaili Martti, kun ajajat katosivat lehmineen Seppolan portista. Meikäläistä alkoi oikein hävettää omissa silmissään.
Muut nauroivat, mutta Jonni näytti vakavaa naamaa.
Elettiin talvi, jouduttiin kevääsen ja kesään, vuodentulon toiveet alkoivat näyttää harmailta. Kevätkesällä ehkäsi kuivuus kasvullisuuden kehitystä, heinänteon alussa alkoi sataa, ensin harvoissa ja lyhyissä kuuroissa, sitte roiskahutteli joka päivä ja useitakin kertoja päivässä. Kävi tukalaksi suorittaa kunnolla minkäänmoista työtä. Sen lisäksi yhtämittaiset sateet painostivat mieltä, ilo ei ilolta tuntunut, riemu ei riemulta maistunut. Jonni varsinkin oli masentunut. Seppolan kannattavaisuus pyöri hänen päässään aamulla ensimmäiseksi, illalla viimeiseksi. Edellisen vuoden runsas sato oli nostatellut hänen itseluottamustaan ja herättänyt hänessä toivoa, että Seppola vaivojaan valittamatta hyvinkin voi elättää asujansa, mutta toinen kesä jo horjautteli elämän koulussa karaistumatonta luonnetta, joka lisäksi vielä oli tuliverinen ja herkkä pilvilinnoja rakentamaan.
— Tämä vuosi vie taaksepäin, ei auta mikään, virkkoi hän rengilleen, rukiinkylvöä alottaessaan märkään maahan.
— Vie väkisinkin, myönteli Martti. Ne olivat kevätkesän poudat, jotka turman tekivät, sateista ollaan kyllä vahingoitta suoriuduttu.
Päivänä muutamana, Jonnin kaivaessa vastaraivattuun peltoon ojaa, tuli Eliina hätäilevän näköisenä kaivuulle. Oli paisteenkuuro, aurinko hymyili herttaisesti pilvien lomista.
— Mikä nyt on?
— Pikku Eliina on sairas.
Jonnilta oli lapio pudota ojaan, mutta hän hillitsi mielensä.
— Ei se toki lie mitään vaarallisempaa, elähän huoli hätäillä.
He lähtivät yhdessä Seppolan tupaa kohti.
— Tyttöhän on ollut viime aikoina virmempi tavallista.
— Ei se ollut enää eilen illalla ja tänä aamuna oikeissa ruuveissaan, mutta vasta tunti sitte tuli kipu piilostaan esiin.
— Elähän sentään huoli hätäillä, tyynnytteli Jonni, vaikka tunsi selvästi, että hän itse enimmän oli tyynnytyksen tarpeessa. Usein pikku lapset sairastavat.
Kehdosta kuului valitus Jonnin korviin jo tuvan ovea avatessa. Posket hohtavina vaikeroi pikku Eliina, käännellen tuskissaan päätään oikeaan ja vasempaan, ja kun se katsoi isään, oli katseessa jotakin, tuijottavaa ja terävää.
Mitä tehdä? Mistä apu yksinäiseen metsätorppaan, ja kuka avuksi? Kuu ja taivahan tähdet.
Välähti neuvo Jonnin mieleen.
— Käyn noutamaan äidin tänne, äiti on tottunut ja ymmärtää.
Siihen korteen tarttui Eliinakin.
— Lähde joutuin, ehdit yön seutuvissa kotiin.
Hukkaamatta enää silmänräpäystäkään lähti Jonni ajamaan Kaislaa kohti. Toivon kipinä alkoi lämmittää pelkojen kylmettämää mieltä ja se toivon kipinä pani kiirehtimään. Tasaiselle maantielle saavuttua lisättiin kulun nopeutta. Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan vuoksi, juokse. Äiti kyllä keksii avun. On tottunut ja ymmärtää. Ei ole hätikkö, näkee heti, mitä lajia kipu on. Ja ehkei olekaan vaarallista lajia, kun niin äkkiä yltäsi. Eiköhän ne vaarallisemmat tule vitkemmin? Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan tähden, juokse.
Juoksi harmaja, taival lyheni ja loppui. Ja alkoi uudestaan Kaislan rapun edessä ja päättyi puoliyön aikana Seppolan tanhualla.
Eliina kiirehti vastaan.
— Mitenkä nyt on? Onko huonommin tai paremmin?
— Ei kumminkaan, luullakseni.
Ennallaan olikin pikku potilas, ennallaan poskien hohde, silmien tuijottava ja terävä katse, ennallaan olivat valituksetkin, jotka huohottavan hengityksen kera työntyivät kuuluviin.
— Onko nukkunut lainkaan?
— Ei, mutta väliin valitukset väsyvät.
Pantiin etikkakääreet pikku potilaan otsalle ja annettiin joku tippa punaista rohtoa veden kera. Ne vaikuttivat rauhoittavasti, valitukset väsyivät, silmien tuije pehmeni.
— Jonni menköön nukkumaan ja menkää te muutkin, kyllä minä valvon ja hoivailen, puheli Kaislan emäntä, asettuen kehdon ääreen.
Keventynein mielin paneutui Jonni makuulle, herätessään oli päivä jo korkealla.
— Miten nyt on laita?
Eliinan ja äidin silmäys puhui totuuden.
— Nyt on huonommin.
Päivemmällä rauhoittui lapsi, valitukset vaikeni heikommiksi, poskien puna laimeni ja pään liikkeet herkesivät.
— Käyn hakemaan lääkäriä, virkkoi Jonni.
Lääkäriin oli neljä penikulmaa.
— Lähde pian, kehoitti Eliina.
Jonni riensi silaamaan harmajata ja oli jo nousta rattaille, kun äiti ilmaantui estämään.
— Jätä lähtö, pikku Eliina kuolee, ennenkuin ehdit palata.
Lähtijä taipui äidin tahtoon.
Illalla kävi tuoni lujemmin käsiksi hentoon saaliiseensa. Pieni ruumis vavahteli, kätöset puristausivat nyrkkiin, katse terästyi läpitunkevaksi, ja silloin tällöin kuului voimaton valitus. Neljännestunnin teki tuoni päättäjäistyötä, sitte hento ruumis ojentihe suoraksi, kuului pitkä, voimaton valitus, ja pikku Eliinan silmä oli sammunut ainiaaksi.
Kalpeana seisoi Jonni kehdon ääressä, äiti, Naimi ja Eliina itkivät.
Kehto nostettiin illalla Naimin huoneeseen. Yöllä alkoivat salamat käydä, liekit kulkivat ristiin rastiin, ja toisin silmänräpäyksin oli ilma suurena tulimerenä, jossa salamankielet sähisten välähtelivät joka suunnalle.
Sydänyön vaiheilla heräsi Jonni. Ensi tuokiona ei hän muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta sitte tuonen päättäjäistyö kuvastui kaikkine vivahduksineen hänen silmiensä eteen. Tieto, että pikku Eliinan tuskat nyt olivat loppuneet, synnytti sanomattoman rauhantunteen, joka, vaikka olikin hetkellinen, oli siksi luonnollinen ja todellinen, että se työnti syrjään muut ristiriitaisemmat tunteet. Pikku Eliina ei kärsi enää tuonen kourissa, tuo ajatus risteili yhtä valoisana Jonnin mielessä, kuin salamat syyskesän yössä, ja siihen ajatukseen upposi ensi hetkien suru ja katkeruus.
Hautaus aiheutti puuhia, jotka nekin osaltaan häiritsivät tunteiden valtaanpääsemistä. Martti rupesi höyläämään kirstua, Jonni tuppautui apumieheksi, mutta sai mestarilta lyhyen käskyn siirtyä etäämmäksi.
— Pane harmaja aisoihin, aja kirkonkylään ja tuo väriaineita, komenteli
Martti.
— Ja harsoa ja liinakangasta, puuttui Eliinakin komentamaan. Pitää myöskin käydäksesi pappilassa, lukkarilassa ja…
— Ymmärrän, vastasi Jonni, suoriutuen matkaan.
Toimitettuaan kaikki hautausta koskevat seikat reilaan, meni hän viimeksi Alpon puotiin ostamaan harsoa ja liinakangasta. Puhelu johtui meijerin toimintaan. Jonnin ennustukset olivat käyneet toteen, koko meijeriliike oli taantumaan käsin. Maidonmyyjät rettelöivät pikku syistäkin. Joku nureksi maidonajon epätasaista jakoa — ja erosi. Toinen moitti tehtävän vääryyttä maidon rasvapitoisuuden määrittelemisessä — ja erosi. Kolmas väheksyi yleensä maidonhintoja, väittäen hyötyvänsä vasikkain juottamisella ja voinmyynnillä enemmän — ja erosi Aina vaan kuului moitteita ja tyytymättömyyttä.
— Luovuttaisin kernaasti meijerin osuuskunnalle, pyytämättä penniäkään voittoa. Mitä arvelet? Noinkohan käy laatuun?
— Miksei käy? Ala vain kääntämään.
— Olen tylppäkielinen, en osaa esittää asiaa niin, että kukaan viitsii kuunnella.
— Kyllä työ kielen kouluuttaa.
— Ajattelin että jos sinä… sitte tuonnempana, kun tuut unhottamaan surusi.
— Minähän asun erämaassa, ei minun sovi. Vasikkain juottaminen ja voinmyynti on minullakin pisimpänä sormena suussa. Täytyypä rientääkseni, taival on pitkä.
Ja Jonni jätti Alpon suoriutumaan meijerivaikeuksistaan miten parhaiten taisi.
Huomisen takaa kätkettiin pieni kirstu maan poveen. Pastori puhui ihmistoiveiden raukenemisesta, hauta luotiin umpeen ja seppolaiset lähtivät paluumatkalle.
Sitte vasta heräsi kaipaus. Yöllä ja päivällä, aamulla ja illalla muistui pikku Eliina mieleen. Tyhjä kehto pisti sydämmeen kuin terävä ase, pisti jotta kipu silmänräpäyksen jälestä tuntui ohimoissa. Viiltävimmin tuntui kipu, kun kaipuu sattui unhottumaan hetkeksi ja sitte törmäsi äkkiä rauhaisaan mieleen jonkun ajatuskäänteen kautta. Silloin tuntui kuin olisi puristanut henkeä ja ruumista niin lujasti, että veri oli pysähtyä kierrossaan.
Eikä näyttänyt Seppola enää entiseltä. Se oli kuin syynalainen, joka oli salassa ollut tuonen liittolaisena. Sille ei enää voinut hymyillä entistä ensimmäisen rakkauden hymyilyä, sillä se oli sydämmensä syvään suohon varistanut silloin, kuin pikku Eliinan poskilla punaruusut lumivalkoisiksi kylmenivät.
Kului aika, päästiin tummien syksyöiden ja usvailmojen sivu talveen, saatiin pakkasia ja tuiskuja. Virkeni veri, elpyi ajatus nousemaan surusta. Eräänä iltana palasi Jonni kirkonkylästä. Oli ollut pankkipäivä. Aamulla tuiskutteli, mutta iltapuoleen seesti ja laati pakkasen. Näkyivät tähdet, näkyi kuu. Kotitaivalta tehdessä ajautuivat Jonnin ajatukset tähtitarhoihin, harmajan juosta hölkytellessä omia aikojaan niemien ja lahtien poikki. Seppolaan saavuttuaan virkkoi hän Eliinalle:
— Emme enää sure pikku Eliinan kuolemaa, minä löysin tähden, jossa hän asuu.
Eliina naurahti. Jonni oli aivan kuin muuttunut, vaikka kasvot näyttivätkin mielen riehujen rääkkäämiltä.
— Tulehan katsomaan.
Jonni tarttui Eliinan käsivarteen, he menivät yhdessä rapulle.
— Katsohan Otavan sarvesta oikeaan, tuo pieni ja kirkas tähti on pikku
Eliinan uusi koti, sieltä hän näkee meidät.
— Hän näkee meidät, toisti Eliina. Olipa matkasi onnellinen.
— Minä piirrän pikku Eliinan kuvan, jotta mekin näemme hänet.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi Jonni työhön. Hänellä oli vahva taipumus piirtämiseen, liitukyniä ja piirustuspaperia oli hänellä kouluajoilta. Häilyttyään monen vaiheilla, päätti hän piirustaa pikku Eliinan kehdossa istuvana ja juuri sinä silmänräpäyksenä, kun tämä on herännyt ja hieronut unen silmistään.
Piirroksen valmistuttua silmäili Jonni siihen tyytyväisesti. Hän oli onnistunut luomaan kasvoihin jonkun piirteen, joka puhui ja eli ja samalla muistutti johonkin määrin kuvan alkuperää, ainakin hänen ja muiden seppolaisten mielestä. Puitteineen kuva sitte pantiin tuvan seinään, jossa se, etäämmältä katsoen, teki onnistuneemman vaikutuksen. Tyttö silmäili oveen päin tyhjämäisesti, kuten ainakin, kun kaikki aistit eivät vielä olleet valveilla, toinen käsi piteli kehdon laitaa, toinen, jolla oli unet hierottu, oli viety niskaan. Leuan alta oli paidannapit auenneet, paljastaen toisen olkapään, jota hajallaan olevat suortuvat tavoittelivat koskea —
Ankaraa tuisku- ja pakkastalvea seurasi lämmin kevät ja kesä. Pääskysien rakennellessa pesiä syntyi Seppolaan poika, joka ristittiin Toivoksi. Toinenkin tärkeä tapaus oli lähellä, nimittäin Martin ero. Kolme vuotta oli saanut kuluneeksi umpeen, omintakeisen elämän perustaminen, vuosia suunniteltu ja uneksittu, piti vihdoinkin toteutua. Hosun kylän mailta vuokrasi Martti pikku talon, tulentekijä oli valmiiksi silmitelty, Kaislassa kasvoi hänen varalleen hevonen, joku lehmä ja lammaskin, löytyipä siellä muutakin pientä pötyä, joka oli hänen nimellistään ja tervetullutta alkavan miehen talouteen.
Ennen Martin lähtöä maalattiin, Toivon syntymisen kunniaksi, Seppolan kaikki rakennukset punaisiksi. Metsänhelmoissa sijaitseva torppa sai siten iloisemman leiman, ja leiman vaikutusta lisäsi taustassa seisova synkkä ja juhlallinen korpimetsä, joka monien kilometrien laajuisena lähti levenemään katajikkomäen niskoilta naapuripitäjän viljelysmaihin saakka.
Kaislan isäntä piti Martille häät, häiden jälestä seurasi muutto Hosun kylän maille, pientä taloa viljelemään ja omatakeista elämää alottamaan.
Noin Maltin askeleet olivat vieneet eroon Jonnista ja kaislalaisista.