RISTIINNAULITUN KUVA.
Martti jätti jälkeensä aukon, joka ei hevin täyttynyt. Jonni varsinkin tunsi monesti itsensä avuttomaksi, tottunut kun oli kaikissa tärkeimmissä töissä mukaantumaan renkinsä esityksiin. Martin sijainen, Manu nimeltään, oli pehmytluonteinen, sitkeä työntekijä, mutta henkisesti kokonaan alaikäinen sekä semmoisena opastettava ja melkein kädestä ohjattava. Nuo ominaisuudet, vaikka vähemmän hauskat, alkoivat Seppolan yksinäisyydessä vähä vähältä huvittaa Jonnia, joka johdettavan asemasta nyt keikahti johtajan ja opastajan asemaan. Tähän saakka oli kaikki työt tehty Martin vastuusen, mutta tästä puoleen ne tehtiin isännän laskuun. Kävi työ näin tai noin, aina oli Manu yhtä pehmeätuulinen, yhtä harras ja tyytyväinen, jotta Jonnin toisinaan kävi oikein kateeksi miehen pehmeä luonne.
Naisapulainenkin heillä oli veres. Omavaltainen Naimi tuli Seppolaan Eliinan avuksi, milloin häntä huvitti ja lähti taasen toviksi kotiinsa, kun häntä niin huvitti, ja siitä sukeusi talouskomennon koneistossa ratina, jota ei voitu vaiettaa muuten, kuin vakituisen apulaisen hankkimisella. Kaislan emännän välityksellä onnistui valinta hyvin. Tyttö, Silja, oli iloinen kuin västäräkki kynnöksellä, vaikka oli kovia kokenut äitipuolen komennossa. Ja niin kirkassilmäinen, ettei sille voinut syyn sattuessa edes harmistuakaan.
— Silja, sanohan yksi asia, virkkoi Jonni, kun tyttö Eliinan kera leipoi joululeipiä.
— Sanon kaksi ja kolmannen kaupanpäälliseksi.
— Oletko milloinkaan itkenyt?
— Minäkö itkenyt? Sepä kysymys.
— Niin, muistatko milloinkaan itkeneesi?
— Malttakaahan kun muistuttelen. Jo muistan. Itkin minä kerran.
— Mutta siitä lie enemmän kuin eilispäivä.
— Siitä on vuosia ainakin sen verran, kuin kädessäni on sormia.
— Ja minkä vuoksi silloin itkit?
— Vieras äiti sanoi minua rupisammakoksi. En tahtonut mielelläni olla ruma. Menin isän polvien väliin ja intin, ettenhän ole rupisammakon näköinen. Kun isä ei mitään vastannut, rupesin itkemään. Se kerta oli ainoa ja olisinpa tahtonut silloin nähdä suutani.
— Sitä minäkin olisin tahtonut nähdä.
Siljalla oli kaunis ääni, lauluja taisi hän paljo, varsinkin toisarvoisia ja siitä alempia. Luonnon lapsena ei hän laulujensa laatua kyennyt käsittämään, vaan lauloi yhtä hauskasti ja heleästi huonot kuin hyvätkin. Pian kuitenkin asiat kääntyivät siksi, että Silja, ahkera heläyttelijä, sai tirkistää arvottomien rekilaulujen maailmasta ylemmille rinteille. Jonnin palatessa erään kerran kirkonkylästä oli hänen reessään kansakoulun vanha harmooni, joka oli hylätty nurkkaan uuden ja komeamman tieltä. Kone ei ollut korea muodoltaan eikä ääneltään, mutta Seppolan tuvassa se menetteli mainiosti. Jonnin mieleen juolahti, kansakoululla käydessään, että tomuihinsa unhotettu kone jouti huvittamaan metsätorpan asujamia, ja hän hankki sen rekeensä.
Alkoivat ankarat harjoitukset, tuottaen monta hupia sydäntalven iltapuhteisiin. Tavoiteltiin laulaa neliäänisesti, Silja pantiin sopraanoon, Eliina alttoon. Jonni lauloi ensi bassoa, Manu toista. Viimemainittu lystit laati kovaoppisuudellaan. Toista bassoa hangattiin kuin kiven kylkeä, väsyttiin väliin, alettiin uudelleen, naurettiin ja harmistuttiin, mutta aina Manu »toimessa ja leikissä oli yhtä totinen». Harjoituksien ja hankaamisien ensimmäinen hedelmä oli »Honkain keskellä», jouluna kypsyi »Luostarikellot», jonka romanttinen tunnelma viehätti laulajia suuresti.
Uuden vuoden vaiheilla tuli Naimi käymään Seppolaan. Lauluista ja lauluharjoituksista ei virkattu sanaakaan. Vasta sinä iltana, jonka huomenissa Naimin oli määrä liukua jälleen kotiinsa, virkkoi Jonni aivan kuin sivumennen:
— Lauletaanpa laulu illan kunniaksi.
— Lauletaan, kannattivat Silja ja Eliina esitystä.
— Mikähän otettaisi?
Alkoi neljännestunnin kestävä valikoiminen. Joku oli vähemmän kaunis, toista ei suosittu, kolmas oli mitätön rallatus j.n.e.
— Mutta lauletaanpa »Honkain keskellä», siinä on jotakin reipasta ja kuitenkin aito suomalaista.
— Lauletaan se.
Köörin jäsenet tulivat harmoonin lähelle; Jonni antoi äänet ja laulu helähti raikkaana ilmoille. Toinen basso oli syöpynyt Manun veriin eikä enää tippunut tielle.
Naimi oli kummissaan, seikka joka kyllä huomattiin. Lystiä aiottiin jatkaa hänen kustannuksellaan. Kun oli pieni väliaika kulunut, kysyi Jonni aivan vakavasti:
— Olisiko vielä laulaa toinenkin sävel?
— Mutta mikä? arveli Eliina.
Alkoi taasen kirjan selaileminen ja laulun etsiminen uusien verukkeiden perusteella.
— Jos lauletaan »Luostari kellot», virkkoi Jonni vihdoinkin äkkiä, kuten juolahduksen yllättämänä.
— Tosiaankin, lauletaanpa se,
Jonni otti taasen äänet ja antoi merkin. Romanttinen laulu loihti hentoiset ilmeet Naimin kasvoille, silmäterät pyöristyivät ja laajenivat kummastuksesta ihmettelyyn.
Toisen värssyn keskivaiheilla katsoi Eliina siskoonsa, pulahti nauramaan, Jonni ja Silja lankesivat mukaan, ainoastaan Manu pysyi jaloillaan, laulaen yksin äänensä värssyn loppuun saakka.
Se paljasti petoksen.
— Laulakaapa vielä kolmaskin laulu, pyysi Naimi, saatte viisi penniä.
— Ei me palkan eteen… kolmannen jälestä ruikuttaisit neljättä.
— Omiksi iloiksemme vain…
Päivien pehmetessä keväisemmiksi ja puhteitten lyhettyä laimeni neliäänisen laulun into, lumien hävitessä se oli kokonaan syrjään joutunut.
Sen vuoden kevät ja alkukesä oli omituinen. Oli sekaisin kuivaa ja kosteata, kylmää ja lauhkeata, halla ja kato aivan kuin vaani joka hetki viedäkseen viljat ja touot. Mutta kaikki säästyivät. Hallat olivat maahalloja ja vaikka aamuisin monesti ruoho oli huurteinen ja vesi jäätynyt pellonojan pohjissa, nyökkäili tähkä koskematonna, ja kun Juhanina teki käänteen kesäisiin väreihin, huojuivat pellot satoa täynnä, apilas levitti tuoksuaan ja touot kasvoivat kilvan apilaan kera.
Sinä kesänä olivat Seppolan kaikki maat ensi kerran kasvussa. Aitovarret ja valtaojaksimien nurmikot olivat sulautuneet sarkoihin, kaikki savikot oli aura repinyt auki, kaikki lepikot olivat perkkautuneet pelloiksi, ja siten viljeltävän maan pinta-ala oli kasvanut ainakin kolmanneksen suuremmaksi entistä. Karjaakin oli kasvatettu. Eliinan taitavan käden jäljet alkoivat tuntua talouskomennossa, riitti myydä tuota ja tätä, joka aiheutti kaupunginmatkoja ja valutti hopeoita isännän kukkaroon.
Se oli kaikki torpparin onnea, jo koulupoikana uneksittua.
Elettiin kesä, elettiin syksy, saavuttiin talven rajoille. Ja sairastui Toivo. Heitti tänään syönnin, huomenna jäi makuulle, ylihuomenna jo vaikeroi taudin käsissä.
Tapaus kävi Jonnin voimien yli. Hän ei nukkunut eikä kyennyt muuta ajattelemaan kuin kuolemaa. Pikku Eliinan viimeiset silmänräpäykset ja heikot taistelut, joihin tuonen täytyi ryhtyä, ennenkuin voitti saaliinsa, ne uudistuivat, hänen mieleensä joka askeleella, ne olivat päivänä, iltana, yönä, ne olivat silmien mustana merenä, josta ei voinut katsetta kääntää minnekkään muuanne. Kun pojan poskiin nousivat punaiset kukat ja kun Jonni ajatteli, että ne jäätyvät lumivalkeiksi ja että sairauden kaikkena loppuna on vain pienen vartalon suoristus, silloin hänen päänsä tuli kuumaksi eikä hän enää nähnyt eteensä.
Ja hän kaatui vuoteen omaksi ja rupesi hourailemaan. Ensimmäisenä päivänä hoputti hän harmajata juoksemaan Toivon hengen tähden, sitte hän puhui useimmiten pikku Eliinan tähdestä. Viruttuaan jonkun päivän taudin käsissä, lähti Toivo toipumaan, mutta Jonnin kanssa tuoni alkoi vakavammat leikit.
Tuli synkkä joulu Seppolaan. Nuori, elonvoimainen mies riuhtoilihe tuonen kourissa, toisinaan hoputtaen harmajata juoksemaan, toisinaan puhuen Eliinan tähdestä. Tähti tuikki kirkkaammin kuin muut. Ja tähdessä asui pikku Eliina, isää odotellen ja viittaillen luokseen. Pois verhot ikkunoista, pois pilvet taivaalta, että näkyy pikku Eliinan tähti, ettei eksy maan asukas tähteen taivaltaessa. Avaruus oli pimeä. Maailma oli pimeä. Kaikki oli pimeätä. Mutta pikku Eliinan tähti loisti kirkkaasti. Loisti! Loisti!
Langat, jotka sairasta yhdistivät elämään, olivat enää tuiki heikot, lääkärin saapuessa Seppolaan pitkän taipaleen takaa. Eliina kysyi arasti:
— Onko enää toivoa?
Lääkäri viivytteli vastausta.
— Elkää luottako minuun, luottakaa Jumalaan. Jos miehenne elää viiden lyömään aamulla, jää hän eloon.
Kului ilta yöhön, yö aamupuoleen, kello löi kolme, löi neljä, mutta yhä riuhtoili sairas.
— Eliinan tähti loistaa kirkkaasti. Loistaa! Loistaa! Avaruus on pimeä.
Taivas on pimeä. Pois pilvet, pois pilven varjot, pois.
Kului puoli tuntia, sairaan hengitys helpponi, rinta rauhoittui, viittä lyödessä painuivat silmäkannet umpeen ja sairas raukeni uneen.
— Miehenne jää eloon, virkkoi lääkäri Eliinalle. Minun apuni ei auttanut, avun antoi Jumala. Menkää nyt nukkumaan.
Eliina meni tuvantakaiseen huoneeseen, jossa Toivo nukkui, asettui polvilleen kehdon ääreen ja itki ja hymyili nukkuvalle pojalleen.
Päivällä lähti lääkäri pois, annettuaan ohjeet, miten sairasta tuli hoivata, ja pois lähtivät Eliinan omaisetkin ja Kaislan isäntä, mutta Kaislan emäntä jäi Seppolaan muutamaksi päiväksi poikaansa vaalimaan.
Toipuminen edistyi vitkaan. Ensi päivinä sairas enimmältään nukkui, ollen hereillä vain moniaita minuutteja kerrallaan eikä silloinkaan täysin tajuissa.
Viikon näin vierähdettyä seestyivät ajun voimat ensin ja erään kerran valveuduttuaan kysyi sairas:
— Elääkö Toivo?
— Elää.
— Sitte se olikin unta. Tuohan nähdäkseni.
Eliina riensi noutamaan Toivoa, mutta ennen hänen paluutaan ehti Jonni jo nukkua.
Kului viikko, toinenkin, valveilla oloajat venyivät vähitellen pitemmiksi, ajun voimat virkenivät nääntymystilastaan..
— Tunnen että kuolen.
— Elä ajattele sitä nyt, pyysi Eliina ja Kaislan emäntä, joka viivähti yhä olemaan sairaan poikansa luona.
— Kuolema kauhistuttaa.
Ja se kauhistutti häntä. Toipumisen ensiaikoina ajatteli hän sitä lyhyemmin ja satunnaisemmin, mutta ajun virketessä ja voimien palatessa ryntäsi kuoleman tunne lujemmin ajatuksiin. Ja sen rynnätessä tuli sen keralla kerran semmoinen silmänräpäys, jolloin kuoleman takaa ammotti kauhistuttava tyhjyys, pimeys, pohjattomuus. Teosoofiset mietelmät olivat olleet Jonnin lemmikkejä nuorukaisvuosista saakka ja nyt, kuoleman tunteen ahdistaessa, koetti hän turvautua entisiin lemmikkimietelmiinsä. Kuolema oli niiden mukaan vain yksi kehityksen askel täydellisempää kohti, alkuideaa kohti, johon sielu lopulta sulautuu monen inkarnatsioonin kautta. Mutta mikähän inkarnatsiooni oli hänen ensimmäisensä? Joka solmutta sulaisi jatkoksi hänen puuhilleen Seppolan viljelijänä ja kunnallisien edistyspyrintöjen harrastajana. Kuoleman tunteen ahdistaessa ei kysymys lainkaan tuntunut naurettavalta, päinvastoin. Elämä tämän elämän jälestä eli ensimmäinen inkarnatsiooni, toinen, kymmenes ja sadas inkarnatsiooni. Ja sitte? Alkuidea, maailman sielu, kaiken kaikkeus eli Jumala itse. Minkämoinen maailman sielu. Suuri ja mahtava, täydellinen ja käsittämätön. Ja kylmä! Niin kylmä, että sielua ja ruumista väristi sitä ajatellessakin. Terveyden tilassa järkeilevä mieli teki maailman sielusta eli alkuideasta (sitä yhtä hyvällä syyllä saattoi kutsua loppuideaksikin) vain piirteettömän oletuksen ja käsitteen sekä tyytyi siihen kylmään pelastukseen, jonka se tarjosi, ja sen se teki tuntematta mitään pelastuksen tarvetta. Siinä syy, miksi se tyydytti. Mutta kuoleman kauhistaessa ei alkuidea avaunutkaan pelastavaa syliä, järjen rakentamana piirteettömänä oletuksena katseli se välinpitämättömästi sairaan tuskia ja sielun riehuja jossakin kaukana, äärettömän kaukana. Huutoon: »auta, pelasta», esitti se inkarnatsioonejaan, ja kun Jonni toden teolla yritti niihin tarttua, huomasi hän kauhukseen, että se mikä terveenä ollen ja pelastuksen tarvetta tuntematta tyydyttää järkeilevää mieltä, se voikin ahdistuksien ilmoissa tuntua narrin peliltä ja sokean tanssilta kuilun partaalla. Tuskan hetkenä työnsi alkuidea hänet kylmästi luotaan ja hän painui inkarnatsiooneineen johonkin tyhjään, pimeään, pohjattomaan.
— Olen hukassa. Oi Jumala, auta, auta.
Silloin pimeydessä näkyi valopilkku, joka suureni suurenemistaan ja läheni häntä niin lähelle, että hän saattoi eroittaa ristiinnaulitun lempeän silmäyksen ja kuulla hänen äänensä: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani.
Mitä riemua tunsikaan sydän, joka vielä äsken vapisi ja voivotteli pimeässä, kylmässä ja pohjattomuudessa, kuullessaan galilealaisen lempeän äänen: minä olen tie, totuus ja elämä. Mitä rauhaa ja tyyntymystä tunsikaan tuskien repimä mieli, kun ristiinnaulittu riensi vastaan, tyynnyttäen myrskyt ja tarjoten elämää juuri silloin, kun kaikkialla muualla ammottivat kuoleman kauhut, epäilykset, toivottomuus.
— Ei kuolema enää kauhista.
Eikä se kauhistanutkaan. Se suli elämään, niinkuin aamu sulautuu yöhön, kukka korteen, aalto rantaan. Eikä siinä värjöttänyt pimeys, toivottomuus, ahdistus, epäilys eikä pelko. Ne olivat järjen rakentelemien ja inkarnatsioonien kera halenneet kuin tyhjät kuplat ja hukkuneet omiin pohjattomuuksiinsa ja syvyyksiinsä. Ja niiden sijaan oli tullut ristiinnaulitun lempeä katse, lempeä ääni, lempeä syli — —
Viimeisien keväthankien riutuessa norojen pohjista ja sokkeloista jätti Jonni tautivuoteen. Seppolan vainiot hymyilivät hänelle tuttua hymyilyään ja tuuli kohahteli tuvantakaisessa metsässä vanhaan nuottiinsa.
Hänen ulkopuolellaan oli kaikki ennallaan.