SYYLLINEN SEKÄ SYYTÖN.
Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Pitkän yön vaiheilla ja aamupuolla oli väliin lepuutellut, mutta hämärän vitkalleen vaietessa päiväksi yltyi vedentulo vuolaammaksi ja raivommaksi. Suuret, raskaat pisarat syöksyivät kohisten pohjatuulen painamina alas tuhanharmaalta taivaalta.
Kesken kiihtyneintä sadetta juosta hilkkasi Kaislan riihiväki ruualle. Nuori renki, kankearaajainen Martti, teki tanhualla roiman pylläkän, josta sekä sateen silmittömästä ropinasta yleni vain riihiväen rattoisa mieliala. Semmoinen läiskäys joutikin arkanahkaiselle. Kuka käski niskaansa koristamaan riihiriekaleilla? Olisi ottanut pilven viljan vapaasti vastaan, olisi nähnyt hoitaa sorkkansa. Taisi läiskäyksessä unhottua oman kullan nimi ja vaihtua seitsemän sepän kummin kaimaan.
Naurettiin Martin laskuun vielä syödessäkin.
Riihiväen noustessa ruualta ja hankkiutuessa jälleen työhön, kuului tanhualla rattaiden kolina ja Tarkan hurja haukunta. Haukunta kuitenkin lauhtui ja herkesi tuokiossa, sitte avautui tuvan ovi ja sisään työntyi Kaislan poika Jonni.
— Soo nyt, olehan nyt, puheli hän koiralle, joka iloissaan vinkui ja ponnahteli hänen rinnoilleen. Tarkka, soo nyt.
Riihiväki poistui työhönsä kummastellen ja keskenään hiljaa supattaen, mutta Jonnin siskot Inni ja Anni jättäysivät tahallaan jälkeen ja silmittelivät veljeään niinkuin mitäkin haudantakaista olentoa.
— Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Inni ja Anni.
Jonni, joka koetti tekeytyä keveämielisen ja iloisen näköiseksi, oli saanut riisutuksi likomärät päällysvaatteet yltään. Kun äiti ja siskot yhä vaikenivat, jatkoi hän aivan välinpitämättömin äänin:
— Sitä on vasta vedenanti, putoo kuin pillistä. Mutta tehän katselette minua niinkuin kummitusta. Kaislan Jonnihan minä olen joka tuumalta. Vai ettekö usko käräjiin haastamatta?
Silloin kuuluivat raskaat askeleet tupakamarin oven takaa, tuokio vielä ja Jonni seisoi isänsä edessä silmä vasten silmää.
Kaislan isäntä, entinen kihlakunnan lautamies, oli varreltaan keskikokoinen ja aimo lailla kyyryniskainen. Kasvojen hipiä oli tumma ja hieman kellahtavakin, tukka oli musta, silmien ja suupielien ilme päättäväinen, ehkäpä vähän tylykin, kuten toimintakykyisen ja lujatahtoisen miehen ainakin.
— Mitä tämä merkitsee?
Kaislan isäntä loi poikaansa musertavan katseen ja astui askeleen lähemmäksi. Jonni yritti vastata, mutta ääni sortui epäselväksi änköttelyksi.
— Mitä tämä merkitsee?
Uudistettua kysymystä seurasi tuima jalan polenta, joka pani ikkunalasit helähtämään. Inni ja Anni hiipivät ulos, Kaislan emäntä hervahti istumaan pöydän ääreen, jonka siivoamisessa hän oli hääräillyt pojan ilmaantuessa tupaan.
— Se merkitsee, että minun koulunkäyntini on loppunut.
Jonnin äänessä oli outo sointu, sanat tuntuivat lyijynpainoisilta eivätkä tahtoneet voiman väelläkään työntyä kurkusta ilmoille. Vaikka hän oli valmistautunut tähän kohtaukseen koko edellisen unettoman yön ja koko taipaleen koulukaupungista Kaislaan saakka. Vielä äsken, äidin ja siskojen kanssa piloja lasketellessa, oli pilojen alla urheillut ajatus, ettei hän raukkana esiinny isän edessä…
— Koulunkäyntisi loppunut, toisti Kaislan isäntä, leuan tärähdellessä ja katseen yhä tiukentuessa.
— Loppunut on.
Jonnin kävi yhä vaikeammaksi kestää musertavaa katsetta. Hän tunsi vapistuksen väreitä koko ruumiissaan ja vähälle veti, ettei hän polvistunut anteeksipyyntiin.
— Ja loppunut varmaankin häpeällä, kuten…
— Ei, isä, mitään häpeällistä en ole tehnyt.
— Sano tuo kerta vielä.
— Kyllä sanon. En ole häpeän kelkassa lähtenyt, lähdin omasta halustani.
Jonnin ääni alkoi jo varmentua. Outo sointu katosi ja sen mukana väristyksetkin.
— Miten? Kuulinko oikein? Eikö sinun tekojasi määrää kukaan muu kuin sinä itse?
— Ei näin tärkeässä asiassa. Eihän minulla ole koskaan ollut intoa lukumieheksi. Monesti olen sen sanonut, mutta sanojani ei ole otettu huomioon.
— Ne eivät ole olleet huomion arvoisia.
— Mutta onhan kysymyksessä koko minun elämäni, tulevaisuuteni ja…
— Niin juuri onkin. Ja ne ovat niin tärkeitä kysymyksiä, ettei riitä yksin se, että sinä pohdit niitä, vaan niitä pohtii eräs toinenkin. Arvaahan kuka?
Itse olen lähinnä itseäni.
— Hauskaa kuulla, erinomaisen hauskaa. Et ole kenenkään nenästä vedettävä, et varsinkaan isäsi, joka on tollo talonpoika.
Suuttumuksen kiihdyttämässä äänessä pursui terävä ja pisteliäs iva. Jonni tunsi ohimonsa kuumenevan. Silmänräpäyksellinen turtuminen valtasi hänet. Avuttomana ja masentuneena seisoi hän tuokion ääneti ja virkkoi sitte melkein rukoilevasti:
Isä, minä pyydän, jätetään iva pois.
— Sitähän minäkin pyydän ja ainoastaan sitä. Ettet tekisi käytökselläsi isääsi ivanalaiseksi. Olisit muistellut neljättä käskyä ennenkuin lähdit.
— Kyllä muistin.
— Etkä kuitenkaan pyörtänyt.
— Minä en voinut.
— Lähdit siis lopultakin pakosta, vaikka tuonoin sanoit…
— Lähdin pakosta ja lähdin vapaehtoisesti.
— Viisaasti lausuttu. Ja pelkäsit kohtausta isän kanssa etkä pelännyt.
— Aivan niin, pelkäsin enkä pelännyt.
— Sillä olet syyllinen ja syytön.
— Vallan niin, olen molempia. Meitä oli puoli luokkaa, teimme mielenosoituksen. Johtajat rangaistiin, minä kuuluin johtajiin. Muut tekivät konttirukouksen ja välttivät rangaistuksen, mutta minä en tehnyt.
Kaislan isännän kellahtaville kasvoille levisi lauhempi ilme, joka ei jäänyt Jonnilta huomaamatta.
— Asia on siis vielä autettavissa.
— On, mutta minä en tahdo.
— Mutta minäpä tahdon ja minun tahdostani et pääse yli etkä ali. Pane mieleesi, minä pysyn sanassani.
Kaislan isännän suuttumus terästyi tuokiossa, hän oli jälleen ankara isä, joka ei mistään hinnasta aikonut luopua isänoikeuksistaan pojan yli.
— Sanassani minäkin pysyn, herraa ei minusta tule vuolemallakaan.
Jonnin äänessä kaikui jotakin järkähtämätöntä, joka pani Kaislan isännän miettimään. Hänen omassa elämässään siinti tapauksia, jotka ikäänkuin poreilivat eloon pojan niskoittelemisessa ja kuvastivat häntä itseään, vaikka hän tähän saakka oli luullut, että poika oli äidin maitohipiän ohessa myöskin perinyt äidin taipuisan ja mukautuvan luonteen. Mutta toisaalta ajatus nähdä poikansa tuomarina lautakunnan kera ratkaisemassa ihmisten riitoja ja ylläpitämässä oikeutta ja järjestystä yhteiskunnassa, oli niin syvälti syöpynyt häneen, ettei hän siitä voinut äkkiä irtautua. Mikä olikaan sitte pojan teossa liikkeelle paneva pohjavoima? Pälkähdyskö, vaiko joku odottamattomuus, johon hän ei ole arvannut valmistautuakaan.
— Miksi sitte mielesi kytee?
— Talonpojaksi.
Tuo oli aimo ropsaus alas käsin, aimompi kuin Kaislan isäntä oli osannut odottaakaan. Liikemies tai jotakin muuta sen korkuista, sitä olisi voinut toki mainita, mutta talonpojaksi lyseon ylimmältä luokalta, se ei enää ollut miehen miete, se oli lapsen loru.
— Mutta jos sattuukin kiertymään käräjäkirjuriksi. Jullu, esimerkki, ei ole kaukana.
Jullu, käräjäkirjuri ja kirkonkylän surullinen henkilö, oli nimismiehen poika, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt. Aste asteelta oli poika painunut renkien viinaveikoksi.
— Jos ei pätevämpiä syitä löydy kuin Jullu, niin…
— Syy se on sekin. Pätevämpiäkin kyllä löytyy, mutta niistä puhutaan toiste. Sinä palaat koreesti jatkamaan koulunkäyntiäsi, se on minun sanani, ja sen sanan takana ei ole tyhjää, sen sinä hyvin tiedät.
Äänessä, vaikka se vielä oli ankara, ei enää kuohunut silmitön suuttumus, samoin katseenkin tiukkuus oli lievennyt, molemmat luonnollisia seurauksia liiallisesta jännityksestä.
— Kas, lepuuttelee vähän.
Niska kumarassa lähti Kaislan isäntä ulos, ohjaten askeleensa riihtä kohti. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus. Tuntui että vaikein oli ohitse mennyttä, alkutaival tehty, yhtä vankkaa jatkoa vain. Taipumattomuutta loppuotteluissakin, jotka kyllä aikoinaan koituvat, ja hän voittaa elämänsä tärkeimmän voiton.
— Äiti, minun on nälkä.
Kantoi äiti ruokaa pöytään ja asettui istumaan kylitysten pojan rinnalle.
— Mikähän kumma tästä lopuksi tulee?
— Ei tule mikään kumma. Se vain, että minä jään kotiin.
— Voisit sentään noudattaa isän mieltä.
— Ja lukea tuomariksi. Enkö kelpaa pojaksesi muuten?
— Kyllä, kyllä kelpaat. Olitpa tuomari tai talonpoika, yhtä valkea olet minusta.
— Kiitos, äiti. Me ymmärrämme toisemme helposti. Ja tulee kerran aika, jolloin isäkin ymmärtää minua.
— Kunpa tulisi lauhan tuulen mukana eikä myrskyjen teitä.
Jonnin mieli oli asettunut, maa tuntui jalkojen alla. Syötyään asteli hän pihan laidassa olevaan renkitupaan. Se oli kuin seppien paja ainakin. Orsilla raaka-aineita ja monellaisia tekeleitä, toiset alulla, toiset puolivalmiiksi kyhättyjä. Seinillä rippui työaseita, kuten sahoja, visapääpuukkoja, omenapuusta tehtyjä höyliä, näveriä ja sen tuotakin. Kaikki ne olivat omituisia ja vaatimattoman näkösiä, mutta silti monessa mestarityössä koetuksen kestäneitä. Varsinkin Martin nimikkokapineet olivat erikoisempia ja ehytpiirteisiä. Martti olikin puumies ja puumiehen sukua. Kaikkea yritteli, sommitteli nähtyä ja näkemätöntä, laati tekeleisiinsä uutta ja vanhaa kuosia, mutta puolitiehen ei koskaan tekelettään heittänyt. Orvoksi oli Martti jäänyt jo kymmenvuotisena. Kaislassa oli kasvanut Jonnin kera ja oli kuin omahinen ainakin. Neljäntoista vanhaan saakka oli Jonni kyennyt pysyttelemään voimissa kasvinkumppaninsa tasalla, mutta parina kolmena viimeksi kuluneena vuotena oli Martti ruvennut ajamaan ohi. Sen hartiat ja niska alkoivat paisua, posket pyöristyivät, kämmenet olivat kuin nuoren karhun ja painissa se jo paiskeli nurmeen täysimittaisia miehiä kuin pajupehkoja.
Renkituvan perällä oli pienen reen tekele alulla. Mallin olivat Martti ja Jonni yhdessä keksineet edellisenä jouluna. Kaplojen asennosta oli sittemmin aiheutunut väittely. Tekeleessä näkyi Martti kuitenkin seuranneen omaa päätään ja asettaneen kaplat päinvastaiseen asentoon, kuin Jonni muisti mallissa olleen. Tekele siten näytti siltä, kuin joku yrittäisi toisella jalalla käydä, toisen jalan haratessa vastaan kaikin voimin.
Tekelettä katsellessa valtasi Jonnin väsymys, tulos kahdesta unettomasta yöstä ja monista mielen vihureista. Hän kellahti kasvinkumppaninsa sijalle ja nukkui, heräten vasta illalla, kun Martti riihipölyisenä astui sisään ja otti tulen.
— Mitä kuuluu? Yksi hyvä, kaksi pahaa, kolme rahaa. Kuumat on kerraltaan kestetty ja kuitattu. Heräähän jo, peikkojen nimessä, saunaan ja iltaselle. Näin unta viime yönä, että oli häät, rotta piteli viulua ja kissa kihnutteli rokaa. Häät ennustavat lystiä. So, ylös, herrassöötinki.
Anna minun nukkua.
Jonni kääntyi vain toiselle kylelleen, ruveten vetämään lisää unia.