KIRKOSSA.
Uutinen Kaislan pojan kotiintulosta levisi makupalana nopeaan yli koko kirkonkylän, aiheuttaen mitä järjettömämpiä juoruja ja arveluja. Kaikkien juorujen ja arvelujen päätekohta oli sama: kirkonkylään oli lahjoitettu käräjäkirjuri numero toinen, ja kaksi on aina komeampaa kuin yksi. Pahansuoville tarjoutui mainio tilaisuus ilmaista vahingoniloaan. Moinen paukaus oli muka terveellinen kaislalaisillekin, jotteivät pilviä ylemmä siivittele. Kyllä köyhän polulla aina koira haukkuu, onpa paikallaan, että joskus rikkaankin ryytimaassa korppi pitää kirkonmenoja.
Vaikka Jonni oli juorujen varalle valmistautunutkin ja vaikka hän niitä kuunteli vain puolella korvalla, raapivat ne toisinaan hyvinkin kipeästi. Eikä niitä vastaan mahtanut mitään, sillä ne olivat monipäisiä ja monihäntäisiä. Mennä huutamaan jokaisen juoruajan korvaan, ettei asia olekaan niin, olisi ollut narrin työtä ja tuulen pieksämistä. Parasta oli antaa juorujen aikansa elää niihin puhaltamatta, kunnes kuolevat omaan onttouteensa.
Se olikin Jullu raukka, jonka asema pahensi ja mustasi Jonninkin aseman. Samalla lailla oli Jullukin eräänä kauniina päivänä puksahtanut kotiinsa. Aiottiinpa pojasta sitte apteekkaria, asemapäällikköä tai jotakin muuta suurta herraa, mutta miten lie päivät vaienneet ja pimenneet, mutta toipa tie toisen kerran kotiin. Toisen kotiintulon jälestä pysyttelihe poika viikkokausia poissa ihmisten ilmoilta, hoiperrellakseen sitte eräänä sunnuntaina kievarin rappuja alas täyshumalaisena.
Kuultuaan että kylässä odotettiin häntäkin samallaisen ohjelman suoritukseen, päätti Jonni seuraavana pyhänä lähteä kirkkoon. Toinenkin syy oli. Vanha kirkkoherra oli tuonottain saanut apulaisen, jota Jonni halusi nähdä ja kuulla.
Kaislan talo sijaitsi pienen koivikon suojassa kirkonkylän laiteella, noin puolentoista tai parin kilometrin matkalla itse kylästä. Kesäinen kirkkopolku kulki ensin Kaislan pellon äyränteitä ja putosi sitte naapurien vainioille, yhtyen maantiehen hautuumaan kulmassa. Rajusadetta seuranneet äkkinäiset kylmät olivat jäätäneet maan, joten polkukin oli käyntikuntoinen, mutta Jonni valitsi kuitenkin maantiematkan, vaikka taival siten venähti ainakin kolmanneksella.
Kylässä kohtasi hän melkein pelkkiä tuttuja kasvoja. Kauppapuodeissa oli vilkas liike, ihmisiä kulki ristiin rastiin pikkuasioitaan toimittelemassa. Jonniin luotiin toisinaan hyvinkin kummastelevia silmäyksiä, varsinkin kirkonkyläläisten osalta, jotka olivat olevinaan asiain perillä juuria myöten. Jullu, seisoen muutamien nuorien isäntien ryhmässä, jotka puhelivat ja nauroivat suuriäänisesti, tervehti Jonnia äitelän kohteliaasti, vaikka he eivät olleet keskenään enempää kuin hyvän päivän tuttuja.
Kirkon kentälle saavuttuaan hipuili Jonni tovin aikaa ihmisryhmissä. Pitäjän asukkaat olivat ainakin ulkonäöltä melkein poikkeuksetta hänelle tuttuja, samoin hän pitäjäläisille. Yhätettyään pari sukulaistaan, astui Jonni niiden kanssa kirkkoon, mutta jättäytyi ovipuoleen, siirtyen vain oikeaan niin paljo, että hänelle jäi syrjäinen paikka ja siitä vapaa näköala saarnatuoliin päin.
Kirkonmenojen alkutoimituksiin ei hänen huomionsa kiintynyt muuta kuin silmänräpäyksittäin. Ovista kirkkoon verkalleen valuva ihmisjoukko kasvonmuotoineen, ilmeineen ja pukineineen tarjosi aina uutta ja vaihettelevaa näkemistä. Naisten parveke, joka oli Jonnista katsoen vasemmalla, täyttyi ripeämmin. Pian ilmaantui aivan saarnatuolin ääreen pienet, lapsekkaat kasvot. Valkoisen silkkiliinan alta näkyivät vaaleat hiukset, tehden iloisen vaikutuksen, mutta suukuopissa asusteleva vakava ilme ei ottanut oikein sopiakseen yhteen niiden sekä vallattoman näköisen nenänykerön kanssa. Kasvot eivät kertaakaan aamuvirren ja alkutoimituksien aikana kääntäneet katsettaan valtaoveen päin, vaikka Jonni ajatusvoimien sähköittämisellä kuinkakin koetti niiden omistajaan vaikuttaa.
— Tyttö on tänään houkka, mutisi Jonni itsekseen, luopuen kokeiluistaan, mutta samassa lapsekkaiden kasvojen katse ohjautui häntä kohti, suukuoppien vakava ilme särkyi sekunniksi ja pikku pää teki tuskin huomattavan, iloisen nyökäyksen.
Tällöin olivat alkutoimitukset jo edistyneeet niin pitkälle, että saarnatuoliin nousi apulainen, jonka lahjoista ja esiintymiskyvystä oltiin pitäjällä jyrkästi erimielisiä. Toiset sanoivat apulaista parhaaksi saarnamieheksi, mitä olivat milloinkaan kuulleet, toiset asettivat hänet kehnoimpien tasalle.
Hänen ulkomuotonsa oli vähäpätöinen. Vartalo oli lyhyt, aivan kuin keskenkasvuinen, mutta kasvot olivat syväilmeiset. Tuo vaikutti, että hän ensi silmäyksellä näytti jonkinlaiselta pikku vanhukselta, jossa kaikki oli puolitiehen jäänyttä, heikkoa ja osapuilleen kehittynyttä ja jossa puuttui sanojen takaa mies.
Saarnaa alettaessa tuntui hänen äänensä vakaantumattomalta ja persoonattomalta. Jonninkin korvien ohi menivät moniaat lauseet minkäänlaista vaikutusta tekemättä, mutta sitä ei kestänyt monta tuokiota. Apulainen ei ollut puhunut tuskin viittä minuuttia, kun Jonni jo tunsi joutuneensa vireesen, ja silloin kaikki se, mikä oli ollut epäedullista, muuttui edulliseksi. Voimakas persoona kasvoi apulaisen saarnatessa aste asteelta yhä selväpiirteisemmäksi. Se mikä tuonoin oli kuulostanut epäröivältä ja vakaantumattomalta, olikin itse asiassa persoonallista, varmaa ja kypsynyttä. Sivuuttaen kokonaan tekstin sisällön, ihmetyön, alkoi apulainen puhua uuden testamentin farisealaisuudesta ja nykyajan farisealaisuudesta. Takertumatta kuiviin sanaselityksiin, mutta silti välttäen liiallista intoilemista ja tunteitten hivelemistä, iski saarnaaja suoraan asian ytimiin, pettämiseen, oman itsen ja muiden pettämiseen. Hän puhui koruttomasti, mutta lämpöisesti, yhtä aikaa järjelle ja sydämmelle. Yhtymiskohdissa löysi kuulijoiden enemmistö itsensä näyttelemässä jotakin nykyajan farisealaisuusnäytelmän osaa, joko hienompaa tai karkeampaa, julkisempaa tai salaisempaa.
Jonniin teki saarna rohkaisevan vaikutuksen. Edellisinä päivinä yhäti uudistuneet, milloin hiljaisemmat, milloin voimakkaammat mielenpuuskat olivat ahkeraan leikinneethänen kanssaan, milloin painaen ja sulloen syvyyksiin, milloin taas nostaen ja kohottaen korkeuksiin eikä hän ollut kyennyt sovittamaan mielenpuuskista johtuneita ristiriitaisuuksia eikä sitä masennusta, joka syntyy oman vakaumuksen epäilemisestä. Mutta lämpöisestä sydämmestä lähtenyt, henkivoimainen saarna ikäänkuin paljasti hänen sydämmensä sisimmät valot, ajoi varjot pakoon ja löi sinetin hänen mielilauseensa alle: ole etupäässä rehellinen itseäsi kohtaan, siitä seuraa rehellisyys elämää ja ihmisiä kohtaan.
Väen hiljalleen soluessa ovista ulos kirkonmenojen päätyttyä, piti Jonni silmällä pieniä, lapsekkaita kasvoja, keksien ne väkivirran keskellä solumassa pääkäytävän ovea kohti Martin ja Innin jälessä. Jonni antoi siskonsa ja Martin edetä ja meloutui sitte tyttöön päin, saavuttaen hänet eteisessä.
— Eliina, virkkoi hän jokseenkin kovaäänisesti, sillä askeleiden kaiku hämmensi äänet. Eliina, odota, pysähdy.
Lapsekkaiden kasvojen somat suukuopat muuttuivat peräti hauskan ja iloisen näköisiksi.
— Kummitus, virkkoi hän äänellä, josta hillitty riemu väreili.
— Ei mikään kummitus, Klaus Kurki vain ilmi elävänä.
He liukuivat yhdessä ulos.
Syksyinen, kirkas päivä tuntui raikkaalta. Sinitaivas, kun se sateitten ja hämärien lomasta yllättäen pääsi näyttäytymään aurinkoineen, näytti nuortealta ja hymyilevältä.
Jonnin ennättäessä kotiin, olivat muut jo ehtineet lopettaa päivällisen, isä oli vetäytynyt ruokalevolle, äiti, siskot ja Martti istuivat tuvassa.
— Eellimäisenä läksit, perimmäisenä palasit, huomautti äiti.
— Sehän se onkin oikea järjestys.
Jonnin äänessä kuului seitsemän kevätpuron porina.