LATU.
Joulun kinterellä seurasi ratkaiseva loppuottelu isän ja pojan välillä, jossa viimemainittu, kiitos äidin liittolaisuudesta, pääsi voitolle. Viimeiset ruutinsa hukkaan ammuttuaan, asettui Kaislan isäntä odottavalle kannalle, yrittämättäkään minkäänmoista lähentelemistä, ja siitä seurasi että välit hänen osaltaan olivat kuivat ja kylmät. Uppiniskainen poika oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja sillä teollaan tahallaan tehnyt tyhjäksi isän loistavat unelmat. Syy ei siis ollut yksin järjen, syy oli sydämmenkin. Viimemainittu oletus erittäinkin kaiveli Kaislan isännän mieltä ja ilmaisihe, poikaa puhutellessa, silmän luonneissa ja äänen väreissäkin.
Ja se esti lähentelemisenkin.
Jonnille ensi kuukaudet koulusta eroomisen jälestä muodostivat kovan koetusajan. Ei siinä kylliksi, että väli isän kanssa oli särkynyt, kodin ulkopuolellakin oli maailma vinossa häntä vastaan. Koulusta koteuduttuaan luuli hän aivan leikillä voittavansa sydämmet, mutta voittaminen ei käynytkään päinsä niin helposti. Päinvastoin luotiin häneen kaikkialla epäileviä silmäyksiä, jopa joskus osotettiin ilmeistä halveksimistakin. Hänen ja paikkakuntalaisten välillä tuntui olevan juopa, ja sen syyksi ei hän keksinyt alussa muuta kuin tuon vanhan ja piintyneen käsityksen, että koulun käyneestä miehestä pitää välttämättä tulla virkaherra, muussa tapauksessa on hän, jollei suoraan suuri renttu, niin ainakin pikkurenttu.
Tuosta johtui monta karvasta, johtuipa hetkiä, jolloin Jonni, pettymyksien katkeroittamana, katui koko koulusta lähtöään, katui kuvittelujaan painautua talonpojan tasalle elämään hänen elämäänsä. Mutta kun tuommoinen hetki meni ohi, teki terve järki moniaita kysymyksiä, jotka loivat valon pettyneen asemaan ja antoivat tyydyttävän selityksen sille kummalle ilmiölle, että maailma oli vinossa häntä vastaan. Jota useimmin kysymykset heräsivät, sitä perusteellisemmin ne selittivät syyt ja ilmiöt Ne alkoivat siitä, ettei ympäristö ollut Jonnille lemmen eikä lämmön velassa. Mistä moinen velka olisikaan peruisin? Siitäkö vain, että hän törmyytti koulusta kotiin ja mieli talonpojaksi. Mutta mitä se paikkakuntalaisiin kuului? Mikä etuoikeus ja valtakirja hänellä olikaan muiden edellä suosion saantiin, hänellä, joka vain oli koulupoika, olivatpa hänen rakennelmansa sitte miten taivastuoksuisia tahansa. Suosio ei voinut pudota kypsänä hedelmänä ja vallan vaivatta hänen syliinsä, ja jos se sen olisi tehnytkin, niin mitä arvoa moisella suosiolla. Ei, se piti voittaa ja valloittaa. Millä? Työllä ja elämällä. Näyttämällä että koulun käynyt mies saattaa hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei olekaan tuomari tai muu virkaherra. Näyttämällä että elämän arvo riippuu vaikuttimista, jotka toimintaa ohjaavat eikä aseman korkeudesta.
Mutta miten löytää latu, jota kulkien voisi yhtäaikaa kehittää omaa itseään ja samalla tunkea juuret ympäristön maaperiin. Miten löytää? Miten?
Kului talvi, kului kevät eikä vaiennut kysymys. Tuumia syntyi ja heräsi, niitä kuristettiin ja kuopattiin ja Jonnin mielenkarvaus vain kasvoi. Kesällä ryhtyi hän, ikävää ja kalvavaa tyytymättömyyttä kuolettaakseen, voimisteluharjoituksiin Martin kera sunnuntai-iltoina. Teline toisen jälkeen ilmaantui Kaislan pihamaalle, Martti kehittyi piankin opettajansa ohi, varsinkin voimaa vaativissa liikkeissä, ja katselijoita ja osanottajia alkoi tipahdella, ensin läheisimmistä naapureista, sitte ulompaakin, kirkon lähellä sijaitsevista taloista. Keskikesällä oli Kaislan voimistelijoita jo runsas tusina, katselijoiden joukko, sekaisin poikia ja tyttöjä, oli sekin kasvanut samaan määrään. Voimistelun lomissa leikittiin ja laulettiin, joten nuo illat alkoivat Jonnista tuntua hauskoilta vaihteluilta. Kirjain kirjaimelta hänelle kesän kuluessa selvisi, että iltoja voi kehittää ja luoda niistä jotakin, joka ensi aluksi riitti hänen työkentäkseen ja oli samalla latu, joka vie ja lähentää hänet ympäristöönsä.
Loppui kesä, illat viilenivät ja tummenivat, mutta nuoria tippui Kaislan pihamaalle kuten ennenkin. Ei tullut hoppua eikä hätää, minne siirtyä, sillä avara renkitupa oli kuin luotu nuorien kokouspaikaksi. Seinien suojaan siirryttyä alkoi Jonnin käsitys syventyä ja laajentua näiden sunnuntai-iltojen merkityksestä. Pelkkä huvittava puoli ei enää yksin riittänyt eikä tyydyttänyt, piti saada jotakin pohjalastiakin, jottei kelluttu joka naurun varassa, joka laulun liepeillä. Alku oli vähäväkinen ja sattuman luoma. Ensi kerran renkituvassa yhdyttäessä oli Kaislan naapurissa sattunut merkillinen tapaus. Emäntä oli nähnyt sydänpäivällä ja valveilla ollessaan näyn, joka ei ollut mikään tavallinen kummitusjuttu. Tapaus oli tämmöinen: Viikon keskivaiheilla oli hänen miehensä lähtenyt kaupunkiin pellon ja karjan antimia myymään. Seuraavana päivänä, seinäkellon lyödessä kaksitoista, seisoi emäntä palvelustytön kera tuvan ikkunan ääressä. Kellon lyödessä välähti hänen ajatuksiinsa, että miehensä ehkä juuri silloin hankki paluumatkalle. Samalla hän sattui luomaan silmäyksen ulos ikkunasta. Tanhualla seisoi hänen miehensä, kasvot miettivän näköisinä, kuten ainakin ja yllä oli tuttu vaatetus, harmaja palttoo, musta nyppylakki, jaloissa uudet varsiniekkasaappaat, hampaissa ainainen, lyhytvartinen koppapiippu, jonka pesä oli oikeata meren vahaa. Vaaleana ja ohimoissaan kipua tuntien seisoi emäntä silmänräpäyksen aivan jäykistyneenä ja ryntäsi sitte ulos rappusille. Tyhjä oli tanhua. Kasvot palttinavalkoisina tuli hän jälleen tupaan, luuhistui rahille ja oli hetken tiedotonna. Seuraavana päivänä tuotiin isäntä kotiin ruumiina. Kuolemantapauksesta kävi selville, että vainaja oli juuri kahdentoista tienoissa suitsinut hevostaan paluumatkaa varten, mutta oli äkkiä suistunut hengetönnä maahan. Juttua ei kukaan yrittänytkään lyödä pilaksi, sillä unennäkijä oli itseensä sulettu ja kieleltään kerkimätön, sen lisäksi kuolemantapaus painoi näkyyn vakavan leiman.
Laulun lomassa, melkein valmistumatta ja ehtimättä järjestää ainevarastoaan, alkoi Jonni pitää tapahtumasta jonkinlaista esitelmää. Se oli hänen ensimmäisensä ja se onnistui kehnosti. Muutaman lauseen kykeni hän toki puhumaan sujuvasti ja yhtenäisesti, kun esineenä oli kuulu ruotsalainen henki- ja näkymaailman ihminen, mutta harpattuaan siitä ainevarastonsa järjestämättömään säiliöön, jossa löytyi katkelmia sieltä ja täältä, aikakauslehdistä luettuja ja korvin kuultuja, joutui hän polulta poikkeen, harhaillen kuin karjasta eksynyt vasikka yhdestä lepikosta ja ojaksimen rannalta toiseen lepikkoon ja toisen ojaksimen rannalle.
Mutta kuulijakunta oli pelkkänä korvana, sen silmissä kuvastui kummasteleva, etäisyyksiä leijaileva ilme ja kasvojen jännitys oli toisinaan tyynempi ja vakavampi, toisinaan intoisampi. Täpärimpänä aikana, jolloin koko esitelmä oli vieriä ojaan, keksi Jonni kuulijakuntansa mielentilan ja keksinnöstä johtunut rohkeus hänet jälleen nosti polulle. Hän alkoi puhua hitaammin ja käyttää voima- ja värisanoja säästeliäämmin ja siten hän pääsi jälleen ohjiin. Harvakseen puhuessaan hän lauseiden välissä koki järjestää uusia lauseita ja pystyttää etäämmälle merkkipylväitä polulta putoomisen varalle. Kosketettuaan kuin sivumennen hypnotismiin, hän esitelmänsä lopussa teki selkoa, miten sielujen välilläkin voi tapahtua jonkinlainen langaton sähköttäminen. Sähköasemina ovat sielut, sähkövirtoina kulkevat ajatusvärähdykset. Kun sielut samana silmänräpäyksenä ajatusvärähdyksien tantta vaikuttavat toisiinsa, ovat sähkövirrat suletut ja sähkösanoman eli ajatusvärähdyksen perillesaapuminen käy mahdolliseksi. Naapurin isäntä lie hevosta suitsiessaan ja erittäinkin sinä silmänräpäyksenä, jolloin sydänhalvaus hänet suisti maahan, ajatellut emäntäänsä. Vasta-ajattelemisen tautta sattui sähkövirta olemaan sulettu, joten sähkösanoma pääsi perille. Isännän kuva syntyi emännän sielussa, heijastuksen avulla syntyi se silmänkin nähdä, ollen yhtä silmänräpäyksellinen kuin ajatusvärähdyskin.
Lukemisien ja keskustelujen kautta tähän esitelmänsä kohtaan perehtyneenä, kykeni Jonni jotenkin sujuvasti esittämään tietonsa sekä luomaan niistä osapuilleen kokonaisuuden. Lopetettuaan katsoi hän hiiloksen valossa kelloonsa, uskoen tuskin omia silmiään, sillä esitelmä ei ollut kestänyt kuin liki pitäin puoli tuntia, vaikka aika hänestä oli tuntunut loppumattoman pitkältä.
Esitelmän vaikutusta lisäsi riutuva valkea, joka Jonnin puhuessa oli palanut hiilokseen. Sen valossa näyttivät uteliaat, kummastuneet kasvot salaperäisiltä, koko tupa oli kuin yliluonnollista ja henkimaailman ilmaa täynnä.
Ensimmäinen kokeilu, heikko ja sattuman aiheuttama, johti ehyempään jatkoon. Jonni heittäysi koko innollaan pikku esitelmiä pitämään, puhuen kuulijoilleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, historiasta ja luonnonopista, tähdistä ja muurahaisista, sanalla sanoen kaikesta, josta hän vain itsekin tiesi. Siten hän oppi suullisen esiintymisen alkeet, aineen hallitsemisen ja keskittämisen. Näin aika vieri keskitalveen. Kaislan iltamat pölyyttelivät pikku tuulispään tavoin kylän uneliasta ilmaa ja kylvivät tiedon kipinöitä moneen nuoreen rintaan.
Mutta jopa soraäänetkin alkoivat pirahdella. Jullu ilmaantui muutamana kevättalven sunnuntai-iltana Kaislan renkitupaan, mukanaan renttuileva nahkurinsälli. Molemmat olivat nauttineet tilkan toisellekin jalalle. Jonni piti pareillaan puhelua lieto Lemminkäisestä, Kalevalan naissankari-ihanteesta, kokien nykyajan elämästä etsiä vastineita Kyllikin ja Lemminkäisen luonteille. Noiden kahden ilmaantuminen suututti häntä, esitelmän johtolangat sekaantuivat ja hänen täytyi lopettaa. Lyhyttä äänettömyyttä, joka esitelmän katkeutumista seurasi, käytti Jullu ja hänen toverinsa ilveilevään mielenosoitukseen. Nähtävästi ennalta laaditun sopimuksen mukaan rupesivat nuo kaksi lallattamaan laulua pojasta ja tytöstä, jotka tulivat pappilan pellolla toisiaan vastaan. Rekilaulussa, kehnointa lajiaan, oli kahtakärkinen moraali, ruokottomuus toisin säkein kuultihe esiin puti paljaana. Joka värssyn lomaan kuului suun maiskuttelemista, jonka laulajat esittivät mestarillisen elukkamaisesti. Kuulijoiden kevyemmissä aineksissa synnytti laulu naurun tirskunaa. Saatu kannatus röyhistytti esiintyjöitä, suutansa maiskutellen seisoivat he keskellä tupaa, aikoen ehkä ryhtyä jonkun toisen numeron esittämiseen, mutta silloin kuului Martin paksu ääni:
— Pojat, hurrataanpa näille virsiniekoille.
Ja ennenkuin kukaan kerkesi lukea edes kolmeen, oli Martti tarttunut oikealla kädellään Julliin rintapieleksiin ja nostanut hänet ylös kuin kynttilän. Raikuva hurra-huuto seurasi temppua, joka uudistui kolmesti. Kolmannen hurra-huudon jälestä lennähti Jullu ovesta ulos hankeen, ja toveri, käsittäen aseman vaarallisuuden, luikki joutuin jälessä.
Mielien tyynnyttyä nousi renkituvan loukosta seisaalleen Taivos-ukko, kylän läkkiseppä ja raihnaisen näköinen mies, joka sairauden takia usein kärsi puutetta. Ukko oli talven kuluessa ruvennut säännöllisesti käymään Kaislan iltamissa, kätkeytyen tavallisesti muiden taakse loukkoon, jossa istua kyhnötteli kuin vanha kanto vehmasten vesojen keskellä. Ijältään ei hän ollut kuin noin viidenkymmenen seutuvilla, mutta raihnainen ruumis ja laihat, ryppyiset kasvot loivat häneen paljo vanhemman leiman.
Ja nyt ukko vaiteli sananvuoroa. Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla, kuten mielisivät kernaimmin pudota lattiaan, kuin pysyä asemillaan, kysyi hän, mikä on ihmisen sielu? Tuo näkymätön, joka aina näkyy, tuo eloton, joka aina elää. Sananvuoron saanut vain kysyy, mikä on sielu? Se on lähde, jonka vesi kuvastaa kaikessa siinä, mikä käy suusta ulos ja mikä tekoina tutaan. Sen lähteen suonet johtuvat luojasta, ylhäisestä isästä. Leikkaa suoni poikki tai päästä tukkeesen, millaiseksi muuttuu sielu? Autioksi erämaaksi, jonka sameista lähteistä juo kettu ja korppi, pukki ja susi. Suoniin tunkeutuu törkyä ylhäältä ja alhaalta, kimmeltelevästä ja tummasta. Toisinaan ne sukissa sipsuttaen hiljaa hiipivät oman poven pimentoloista, toisinaan julkeasti, kuten tuonottain, ryntäävät päälle sameavetisistä sieluista, pukkien ja kettujen tyyssijoilta. Kuulijat älkööt pistäkö pahaksi vanhan miehen suoraa sanaa. Paljo on sielujen vesisuonia tukkeessa, ja silloin nauretaan sellaiselle, jolle pitäisi häveten painaa pää alas. Vanhana miehenä oli puhujalla oikeus sekä velvollisuus sanoa totuus.
Lopetettuaan painautui ukko jälleen loukkoonsa muiden taakse, mutta Jonnin huomio ei ukosta enää erinnyt koko iltana. Hän alkoi aavistaa että tuossa raihnaisessa, kärsimysten ja puutteiden muokkaamassa ruumiissa elostihe harvinaisen rikas sielu ja samalla hän tunsi että he joutuvat enempiin tekemisiin keskenään. Sydämmellinen tapa, jolla ukko rankaisi äskeisiä naurajia, todisti syvempää elämänkäsitystä ja samalla kirkasta luonnetta, joka sopi ikäänkuin seuran omaksitunnoksi.
Mutta uhmakkaampiakin pilviä ilmausi jo. Kaislan iltamien mainetta alettiin polkea, ruvettiin jo suuriäänisesti huutamaan tuomiota niiden yli. Väitettiin tyttöjen ja poikien vallan eri syistä tuppautuvan noihin iltamiin eikä läheskään tiedon halusta. Todistuksen tapaisia löydettiin ja niitä pidettiin musertavina. Eräänä päivänä tuli Kaislaan kellonsoittaja Taulan vaimo, eukko, joka yleensä kykeni pitämään huolen, ettei hänen arvoisa henkilönsä joutunut unhotuksiin. Jo vuosikymmenisen aikaa oli muija hartaasti julistanut maailmanlopun olevan lähellä, vakuutellen samalla, ettei koko seurakunnassa löytynyt, häntä itseä ja Taulaa lukuunottamatta, muuta kuin pari talonemäntää, joilla oli pääsyliput kunnossa parempaan elämään. Tämä kunnon eukko ilmaantui Kaislan tupaan, alkaen itku kurkussa kertoa, että hänen velivainaansa tytär Aliisa, jota hän oli hoivannut ja kasvattanut kuin kukkaa ikkunalla, oli edellisestä syksystä saakka horjahtanut kaidalta tieltä leveälle. Pakanalliset kirjat ja luvut, joita Kaislan iltamissa oli joskus läksyksikin pantu, olivat pimittäneet poloisen järjen.
— Noinkohan ovat? rohkeni Kaislan emäntä väittää. Tapasin eilen
Aliisan, mutta enpä keksinyt tytön järjessä pimeätä pilkkuakaan.
— On se raukka pimitetty. Nähkääs, kun tukistelee siltavoudin Kaunoa.
— Mittaisiaan kukin. Varpunen laulaa toiselle varpuselle, voikukka nyökkää toiselle voikukalle, niin on aina ollut
— Mikä se on Kauno, mukama? Nappiherran alku, isänsä elätti, pennitön pakana.
— Ei ole köyhyys häpeä kahdenkymmenen vuotiaalle.
— Minä vartioitsen tyttöä, kuin muinoin keruupi elämänpuuta.
— Vaikea tehtävä. Silmä pettää, äly jättää.
— Mutta täällä Kaislan iltamissa ne yllättävät.
— Ja jos ei täällä, niin sitte muualla.
— Tyttöni, paratiisin ruusun, on paha lumonnut.
— Nuoruus on lumous.
— Kaunon syy kaikki.
Ja akka taasen sättimään Kaunoa, jotta suu pirskui. Kesken sättimistä osui Kaislan isäntä saapuville.
— No, mikä hätä? Joko maailman loppu joutuu?
— Kyllä maarkin se jo on kynnyksellä. Ihmisten pahuus on kohonnut kukkuloille asti.
— Jokohan on?
— Onkin varmaan. Nuoret irstailevat julki Jumalan, ilmi ihmisten.
— Kutka nuoret?
— Ka tämän kirkonkylän. Syntiset seurat ovat vallan päällä, koulun käyneet miehet opettavat ymmärtämättömille tyttönupukoille herrojen Eevaa, ja semmoisien lukujen jatkoksi päästetään syntiset himot valloille. Se on tosi, totinen tosi. Minä en ole mikään kylän koira, mutta sen minä sanon, että joka pahentaa yhden näistä…
— Jo riittää. Uskokaa minua, meillä ei enää tästä puoleen pahenneta.
— Oikein, hyvä isäntä, paljo kiitoksia, hyvä isäntä. Jumalattomuus pitää kukistettaman jo ituunsa. Viimeiset ajat ovat lähellä. Minä näin merkillistä unta toissa yönä. Maitolan emäntä, Ohralan emäntä, mieheni ja minä…
— Summa neljä henkilöä.
— Niin, me neljä, jotka maailman silmissä olemme pieniä, me seisoimme jossakin korkeudessa. Ja me näimme tuulimyllyn, jossa oli viisi siipeä.
— Muistatte väärin, siipiä oli seitsemän.
— Yhden tekevä, olkoon niin, että oli siipiä seitsemän, mutta tuulimylly muuttui tulipatsaaksi, jonka huipulla seisoi viisi enkeliä, tai seitsemän enkeliä. Ja koko kirkonkylä oli pimeydessä.
— Ei toki vallan, olihan enkeleillä uudet tuohikontit selässä, ja niistä kumotti valo, jotta meillä nähtiin sukkiakin parsia. Olitte tuhmia, kun ette kurkistaneet tuohikontteihin.
Isäntä poistui tuvasta, hänen jälessään poistuivat Inni, Anni ja emäntäkin, palvelustyttö Maija jäi yksin tupaan.
— Mitenkä sen Maijan sielun laita on?
— Reilassa on kuin silinterikello, tuiskahutti Maija vastineeksi, jouduttaen navettaan Innin ja Annin jälessä.
Akan käynnin jälestä ei Kaislan renkituvan ovi enää avautunut nuorille. Isku kyllä sattui kipeästi Jonniin, mutta hän tointui pian, arvellen että aika tuo neuvon ja hätä keksii keinon. Jättää kaikki silleen ja peräytyä ei pystynyt häneen sivumennenkään, siksi monta sidettä oli jo kasvanut hänen ja nuorison välillä, siksi monta hiljaista riemun hetkeä hän jo oli ehtinyt nauttia renkituvan iltamissa. Monta luonnetta oli hän jo löytänyt, monta taipumusta keksinyt ja hänen itsensä siitä tietämättä oli työ häntä kasvattanut ja näyttänyt hänelle tien, jonka päämäärä tosin ei vielä näkynyt eikä tuskin kangastanutkaan, mutta joka lyhyydessäänkö oli jo selvästi viitoitettu ja tarjosi sellaisen toiminnan, joka paraiten tyydytti nuorukaismieltä vehreimpänä nuoruusaikana.
Iltamien jatkamiseen oli siis keino keksittävä.