OPETTAJA OPPILAANA.
Jonnin astuessa huoneesen loi Taivos-ukko häneen hyväilevän silmäyksen.
Tulin kertomaan ikävää uutista, iltamia ei enää saada pitää meillä.
— Istuhan, lopetan ensin työni.
Saatuaan työnsä suoritetuksi, sytytti ukko savipiippunsa ja virkkoi sitte:
— Uutinen on jo lennätetty joka tupaan. Vahinko, kun niin hyvä hanke tapetaan.
— Ei sitä toki niin ensi iskulla tapeta. Uusi kokouspaikka on jo tiedossa.
— Hyvä. Missä?
— Teidän luonanne. Löytyyhän tämän katon alla tilavampikin huone.
— Ei suojaa tuulelta.
— Tukitaan raot ja reijät. Tirkistetäänpä sitä.
Jonni otti käteensä lampun ja astui ukon kera viereiseen huoneesen.
— On ainakin yhtä suuri kuin Kaislan renkitupa, jollei suurempikin.
— Lie kylläkin. Se onkin alkuaan aiottu puusepän verstaaksi.
— Kerrassaan sopiva. Muutama markka reikien tukkimiseen, ja meillä on seuratupa, joka ajakseen kelpaa. Tukkimiset suoritetaan kesällä, syyspuolella, iltojen tummettua ja venyttyä, keräännymme tänne. Annatteko luvan?
— Kernaasti. Olenpa iloissanikin.
Jonni ei kiirehtänyt lähtemään, vaan istahti jakkaralle, ukon ruvetessa jälleen koputtelemaan läkkilevyjään. Kehnon lampun valossa näytti huone puoli pimeältä, tuuli vongahteli tuon tuostakin oven takana ja suurinaamainen, mustunut seinäkello, jonka viisari ja tuntinumerot olivat liidulla uudistetut, löi lyöntejään harvasti. Aina muutamasti ukko kumartui niin paljo, että kehnon lampun valo lankesi hänen kasvoilleen. Ne olivat laihat ja värittömät, mutta piirteet olivat säännölliset.
— Elättääkö tuo ammatti?
Elättäisi kyllä, jos ei terveys kujeilisi. Mutta kun täytyy korjata taudin vieraskäynnit, ottaa joskus ahtaalle. Matka kuitenkin edistyy rantaa kohti päivän mitan kerrallaan.
— Olette paljo sairastanut.
— Olen, varsinkin viime vuosina.
— Ja paljo muutenkin kärsinyt, luulen ma.
— Onhan tuota kärsittykin, mutta tiedätkö, nuori mies, suurin onni, mikä ihmistä voi kohdata, on kärsimys. Kärsimykset sielua kasvattavat ja suonet perkkaavat. Ihmiset kauhuilevat kärsimyksiä, mutta niitä pitäisi siunata. Kärsimykset vasta luovat ihmisen.
Oli jo käynyt myöhäksi, kun Jonni asteli kotiinsa.
Kesällä tukittiin ja korjattiin Taivos-ukon tupa. Nuoret keräsivät omasta keskuudestaan tarvittavat varat, ensimmäinen käytännöllinen puuha, joka menestyksellä ajettiin läpi.
Moitelaulujen sitkeästä jatkumisesta selvisi Jonnille edellisenä talvena tekemänsä virheet, mikäli ne koskivat Kaislan iltamien ohjelmia. Naurua aiheuttavaa, kevyttä huvia oli liian ahkeraan pidetty silmällä vakavamman puolen kustannuksella. Siten lie väite, että iltamiin keräännyttiin vain naurattelemaan itseä ja muita, ollut jonkun verran oikeutettu. Vasta iltana, jolloin Taivos-ukko esiintyi, saatiin ohjelmaan semmoistakin, joka kannatti muistelemista huomenissakin.
Tuo oli vastaisuudessa huomioon otettava. Enemmän vakavampaa työtä, useampi puu palamaan, sitte lämmin loimu nousee nuorison nuotiosta.
Jonnin rakennellessa suunnitelmiaan lyheni kesä, valoisat illat tummenivat, tähtiryhmä toisensa jälkeen koteutui asuinsijoilleen.
Oltiin jouduttu syyspuoleen.
Ensi iltama Taivos-ukon luona houkutteli liikkeelle suuremman joukon nuorisoa, kuin mitä tupa sovulla vetikään, mutta enemmistö oli kuitenkin semmoisia, jotka huvikseen ja aikojen kuluksi vierivät muiden mukana, jääden tanhualle ja seinämille omia ilojaan pitämään.
Satunnaisien esteiden vuoksi myöhästyi Jonni. Hengästyneenä saavuttuaan perille, pujottausi hän ukon työpajan kautta tupaan. Kerätyillä varoilla ostettu kattolamppu valaisi huonetta, väkeä oli runsaasti, mutta ei toki ahdinkoon saakka. Ensimmäisenä uutuutena keksi Jonnin silmä pastorin, joka istui rahilla Taivos-ukon rinnalla. Molemmat olivat odotelleet Jonnia. Pastori nousi puhumaan ja lausui saapuneet tervetulleiksi. Nuorekkaan, iloista lämpöä pulppuavan puheensa lopuksi esitti hän, että siihen lippuun, jota seura tulee heiluttamaan, piirrettäisi kultakirjaimin sanat: puhtaus, totuus, rakkaus. Toivoi että seuran kokoukset muodostuisivat takkavalkeaksi, joka lämmittää monia koteja ja monia rintoja puhtauden, totuuden ja rakkauden liekillä.
Tervehdyspuheen jälestä laulettiin: Oi, jos oisit, sydämmeni.
Kun oli kotvanen käytetty vapaaseen keskusteluun, kosketteli Jonni seuran järjestämistä, joko nuoriso- tai raittiusseuraksi, tuoden eri näkökohtia esiin. Järjestetyillä kaavoilla ja muodoilla on se heikko kohtansa, esitteli hän, että ne puristavat, mutta toisaalta ne lisäävät kokonaisuuden voimaa, selventävät tarkoitusperän ja lähentävät jäsenet toisiinsa.
Martin ehdotuksesta siirrettiin seuran järjestämiskysymys tuonnemmaksi.
Jotta ei pastorin puheen synnyttämä juhlatunnelma pilaantuisi, supisti Jonni illan ohjelmaa. Junin lausuttua runon ja laulettua yksiäänisesti joitakuita lauluja valmistettiin seuraavan sunnuntai-illan ohjelma ja sitte hajaannuttiin. Rinta täynnä intoa ja suunnitelmia rakennellen palasi Jonni kotiinsa. Odottamaton avustus pastorin puolelta nostatti häntä. Hänestä tuntui kuin olisi saanut selkätuen tai toverin peräsimeen, jonka hoitaminen alkoi vaatia taitoa enemmän, kuin mitä hänellä olikaan.
Joukko oli nimittäin kasvanut ja kasvanut oli sen johtajakin. Kaislan iltamia alettaessa ei Jonni asettanut minkäänmoisia vaatimuksia itseensä ja iltojen johtoon nähden, pääasia oli että yhdyttiin ja saatiin illat kulumaan hupaisesti. Taivos-ukon luo muutettua oli seura kasvanut jo melkein kaksinkertaiseksi, sen enemmistön muodostivat vallattomat ainekset, joita oli vaikea pitää kurissa, ja toisekseen ei ollut kysymyksessä enää pelkkä yhtyminen ja hupi, joukkoa oli kehitettävä, sen voimia ja intoa sytytettävä, pyrintöjä herätettävä, mielteitä luotava.
Vasta Taivos-ukon luo muutettua alkoi Jonni käsittää, miten vaikeaan työhön hän oli ryhtynyt, miten vähän hänellä oli tietoja ja taitoja ja miten pieni hänen persoonansa vielä oli. Ohjelman jyrkkä muutos liian hupaisesta liian vakavaan synnytti piankin mutinaa, joka muuttui äänekkääksi tyytymättömyydeksi. Se piti ottaa huomioon ja löytää kultainen keskitie, joka väliin kävi vaikeaksi, kun rajaa oli mahdoton tarkkaan määritellä. Silloin täytyi luovia, tuon eittää, tämän myöntää ja sovittaa siten, että näytti siltä, että johto oli joukon käsissä, vaikka itse asiassa Jonni johti kaikki pienempiä sivuseikkojakin myöten.
Kaiken johtamisen avain ja salainen voima oli johtajan henkilöllinen väli joukon jäseniin. Vaistomaisesti Jonni heti voimisteluiltamista saakka oli pyrkinyt henkilöllisiin väleihin jokaisen vastatulleen kanssa ja useammassa tapauksessa koe onnistui. Henkilöllisellä suhteellaan joukon jäseniin hallitsi hän joukkoa, sen tuntematta mitään iestä. Milloin nousi ilmoihin vastustusta tai julkeutta jonkun yksityisen jäsenen puolelta, oli tämä tavallisesti semmoinen, joka vielä syystä tai toisesta seisoi etäällä johtajasta. Jollei väliä syntynyt, seurasi ero joko ennemmin tai myöhemmin.
Kokeileva oppilaan asema kasvatti Jonnin personaa hänen tietämättään. Erilaisten luonteiden ja taipumuksien tunteminen hioi hänen älyään ja huomiokykyään, rikastutti hänen tunne-elämäänsä ja samalla se opetti häntä tajuamaan ihmistä ja rakastamaan ihmistä semmoisenaan. Kenties juuri oppilaan kannalle asettuminen vaikutti, että hänen vaikea ja arkaluonteinen tehtävänsä onnistui, kenties juuri vähäpätöinen esiintyminen murti vastarinnan silloin, kuin käskevä ja korskea käytös olisi siihen tulet lietsonut.
Virheitäkin sattui. Vaihtelun vuoksi tahtoi Jonni keskustelua iltojen lomiin, mutta ensimmäiset yritykset menivät päin männikköön keskusteluaineen suuremmoisuuden vuoksi. Joukko istui tuppisuuna, vaikka johtaja ja pastori kyntivät aineesen vakoja ristiin rastiin. Keskustelu siirrettiin toiseen ja kolmanteenkin kokousiltaan, mutta se ei sittekään kypsynyt. Jonnia, joka oli pohjiltaan tuliverinen ja joka ainoastaan ahkerien ponnistuksien tautta oli oppinut hillitsemään itseään, alkoi kuohuttaa, hänen kasvojensa ilme muuttui kärsimättömän näköiseksi, vaikka tahdon voima taltuttikin huulet hymyilyyn. Keskusteluaine: miksi ihminen ei elä pelkästä leivästä eli miksi ihmisellä on mielitekoja ja aherruksia, jotka tähtäävät johonkin korkeampaan, kuin pelkkään ruumiilliseen hyvinvointiin, oli hänen mielestään niin yksinkertainen ja helppotajuinen, että siitä piti jokaisen osata puhua joku sana. Joukko istui kuitenkin mykkänä. Inni tosin koki kosketella ihmisrinnan tuhatlehväisiin unelmiin, mutta sanat olivat onttoja ja liian runollisia tehdäkseen sytyttävää vaikutusta ja hänen lopetettua ei kukaan jatkanut.
Sama kova onni sattui toisenkin keskustelukysymyksen osalle, jonka Jonni oli valinnut parhaan kykynsä mukaan, ei sekään heruttanut huomioita kuuluviin. Jonnia alkoi toden teolla hermostuttaa ja suututtaa, mutta vaikka pastori ehdotti, että luovuttaisi toistaiseksi koko keskusteluhommasta ja otettaisi muuta luistavampaa sijaan, piti hän itsepintaisesti kiinni alotteestaan ja päätti viedä sen perille, otti miten lujalle tahansa.
Kolmatta keskusteluainetta valitessa teki hän työtä kauheasti. Aineita kertyi ahkeran harkinnan tautta ainakin puoli tusinaa, ja ne olivat kaikki kypsäksi mietittyjä ja pyöreitä kuin kanan muna, jottei muuta kuin kopahuttaa kuori rikki, niin sisältö vuotaa loristen ulos. Mutta valita niistä yksi, ei ollut helppo tehtävä, sillä toinen oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Kokoukseen astellessa, jolloin valinta vielä oli tekemättä, tuli Jonnia vastaan muuan vanha työmiehen vaimo. Oli marraskuun loppu oli, maa oli roudittunut, pohjatuuli puhalti purevan kylmästi. Jonni pysähtyi puhuttelemaan eukkoa ja sai kuulla, että tämä oli menossa kunnan isännän luo elatuksen apua pyytelemään. Kesän ansiot oli syöty loppuun, eukkoa ja hänen miestään ahdisti kylmä ja nälkä, vaikka kontu, jossa asuivat, olikin omahinen. Asianhaarat tekivät tämän surullisen kuvan vieläkin surullisemmaksi, sillä eukko ja hänen miehensä olivat kasvattaneet kolme vankkaa poikaa ja yhden tyttären. Viimemainittu oli tosin naimisissa, mutta pojat olivat perheettömiä miehiä ja ansaitsivat hyviä palkkoja. Ja heiltä ei riittänyt omille vanhemmilleen sitäkään vähää, mitä nämä tarvitsivat henkensä pitimiksi. Toteutui siis vanha väite, että isä ja äiti elättävät helpommin neljä lasta, kuin neljä lasta isän ja äidin.
— Ne eivät muista itsekin tulevansa vanhoiksi, virkkoi eukko surullisesti, mutta ilman katkeruutta ja aivan kuin lieventääkseen lastensa ihmisettömyyttä.
Eukosta erottuaan välähti Jonnin mieleen, että hän heittääkin hiiteen kaikki miettimänsä keskusteluaineet ja ottaa muokattavaksi tämän tapauksen, joka hänen herkkään mieleensä teki niin surullisen vaikutuksen. Kun keskusteluloma siis joutui, kertoi Jonni koruttomasti kohtauksensa eukon kanssa ja esitti samalla kysymyksen, eikö sen johdosta olisi seuran jäsenillä mitään sanottavaa. Kuin taian voimasta pääsivät kielen kannat irti entisestä kankeudestaan, puhevuoroja käytettiin loppumattomiin ja pastori joutui aivan haltioihinsa, kun takkutukkaiset pojat ja navettahajuiset palvelustytöt ja talon tyttäret pukivat sanoihin ajatuksiaan ja mielipiteitään kysymyksen johdosta. Moni kankea esitys sisälti kultajyvän, moni kömpelö lausunto karvaan totuuden, vaikkakin karkeamuotoisen.
Jonnille keskustelu antoi oivan opetuksen valita kysymykset siitä maailmasta, joka oli lähinnä nuorien sydäntä, jolla oli merkitystä heidän elämässään ja jota he ulettuivat näkemään ja ymmärtämään. Hänen piti yhäti olla oppilaana ja kehittää itseään, jos mieli toivoa menestystä työlleen. Milloin hän tämän seikan unhotti ja puksahti yläisiin maailmoihin, ei hän ymmärtänyt joukkoa eikä joukko häntä. Mutta semmoista sattui enää harvoin, sillä Jonni kasvoi joukkoon päin ja se oli juuri taika, jolla hän kasvatti joukkoa itseensä päin.
Toisen onnistuneen keskustelukysymyksen poimi hän varsin vaivoitta. Kun lasten velvollisuuksista vanhempia kohtaan oli kahtena iltana kuokittu ja pengottu, esitti hän uuden kysymyksen: millaisen kodin unelmoit itsellesi? Aine oli ehkä edellistä onnistuneempi ja siitä puhuivat intosilmin pojat ja tytöt, jotka vielä edellisenä kesänä olivat kylän salomailla karjoja paimentaneet. Jonni ja pastori vain hymähtelivät, kun lausuntoja ladottiin lausuntojen selkään, hymähtelivät luonnon lapsille, jotka lausunnoissaan avomielisesti paljastivat sydämmensä salaisimmat komerot.
Näinä aikoina Jonni jo teki huomion, että se mikä oli ollut tähän saakka vinossa hänen ja kylän asukkaiden välillä, alkoi vähitellen pyöristyä. Katseiden epäluuloinen ilme alkoi vaihtua siellä ja täällä säteileväksi sydämmellisyydeksi, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Kaislan herra poika, joksi häntä koulusta eroomisen jälkeen yleensä nimitettiin, oli astunut ensimmäiset askeleensa sydämmiä kohden. Moni isä ja äiti, jonka poika ja tytär nuorien seuran tautta oli tullut vedetyksi pois joko enemmän tai vähemmän likaisista nurkkahuveista, päästi rintansa riemun näkyviin kirkkaassa katseessa ja siinä tutunomaisessa kohtelussa, jossa pieni hymyily ja tuskin huomattava äänen väre kaikki ilmaisee.
Jonnille heräävä suosio opetti, että mitä arvokasta ihminen voittaakin, sen hän voittaa ainoastaan työllä, seikka, joka hänellä oli selvillä jo ennen kuin hän oli ryhtynytkään nuoria johtamaan. Työ, ainoastaan työ luo elämään arvon, se yksin antaa tyydytyksen.
Siis työhön vain, yhä luottavammin työhön!