TAISTELUHANSIKAS.
Pikku kapakoitsijoita kyllä ilmi annettiin ja vedettiin oikeuteen, mutta kievari tuntui olevan jonkinlaisessa poikkeusasemassa, häneen ei sovitettu lain pykäliä, vaikka tiedettiin hänen väärin käyttävän kievarioikeuksiaan. Tuo harmitti Jonnia enite periaatteen kannalta ja vielä senkin vuoksi, kun kievari oli kunnallislautakunnan esimies ja semmoisena kunnan merkkihenkilö, jolla kaikkein vähimmän oli oikeutta käyttää valta-asemaansa lain polkemiseen omaksi edukseen. Hänen häikäilemätön menettelynsä synnytti siveellisten käsitteiden hämminkiä ja johti siihen katkeraan huomioon, että mikä toisessa asemassa olevalle henkilölle on luvallista, se toisessa asemassa olevalle on rikos, joka vaatii rangaistuksen.
Mutta sattuipa keväällä, maanteiden ja polkujen pehmetessä nuoskeoiksi, tapaus, joka veti nuoren seuran taistelukentälle kievaria vastaan. Muuan Mikko Reilu-niminen mies puukotti juovuspäissään kievarin pihalla siltavoudin. Oli kevätkäräjien aattopäivä, juttu ehti heti oikeuden ratkaistavaksi, puukottaja tuomittiin moniaaksi kuukaudeksi linnaan, kipurahat ja käräjäkulut siihen lisäksi. Surullinen tapaus joutui nuorien seuran kokouksessa keskustelun alaiseksi. Ilmeni että Mikko Reilu oli pystyvä työmies ja kunnollinen perheen isä. Oli nuorena tosin ollut tappelupukari, mutta perheelliseksi jouduttuaan oli alottanut laulun toisesta päästä, kuten usein on tavallista ja heittänyt tappelut tuokseen. Tuona onnettomana päivänä oli hän joutunut kievarin ohi kulkemaan, käräjäjuttuihin takertunut tuttava, toisen kylän mies, oli vienyt hänet kievariin ja kestinnyt häntä viinalla ja kahvilla. Viina velloi veren ja pani miehen notkuilemaan kievarin etehisessä ja portailla. Sattui siltavouti nenän eteen. Kruununherran virkamahti syttyi ja lietsoutui samassa mitassa korkealle, kuin notkuilija oli matalalla yhteiskunnalliseen asemaansa nähden. Syntyi sanaharkka, joka johti käsirysyyn. Ottelun käydessä sivullisien sekaantumisen tautta Mikolle epätasaiseksi, tarttui tämä puukkoonsa, terä teki tekonsa ja kesti päättyi veren vuotoon. Saman katon alla, jossa mies oli humaltunut hillittömäksi, tuomittiin hän linnaan rikostaan sovittamaan. Kruununherran tahditon käytös toisaalta ja kievarioikeuksien väärinkäyttäminen toisaalta, siinä tapauksen tekijät.
Mikolla oli kyllä tupa oma, mutta perhe oli suuri, säästöjä ei ollut kertynyt. Joku huomautti, että jos kipurahat ja oikeuskulut pannaan ryöstöön, heilahtelee tupa ja tuvan orret ja Mikon vaimo ja lapset syöstään maantielle. Huomautus johti semmoiseen toimenpiteesen, että seuran puolesta päätettiin käydä siltavoudin luona armon polkimia painamaan, jotta tämä ehkä antaisi kipurahat ja oikeuskulut anteeksi. Mutta sitte heräsi kysymys, kuka ruokkii vaimon ja lapset, Mikon kärsiessä linnassa rangaistustaan. Kuka ruokkii?
Syntyi äänettömyys, kun keskustelu oli edistynyt tuohon kohtaan. Jonni tarkasteli joukkoa ja luuli huomaavansa kipenöitä mielissä, sähköä silmissä. Hän oli niin monesti, sekä sivumennen että varsinaisena aiheenakin, esitelmissään kosketellut inhimillisen elämän merkitystä, että pitipä jonkun sanan itää ja orastuakin.
Mutta nouseekohan itu ja oras silmän nähdä, korvan kuulla?
Nousi se, nousi rikkaampana ja runsaampana kuin johtaja oli konsanaan toivonutkaan, sillä äkkiä täyteläinen, hyväsointuinen ääni virkkoi:
— On kysytty kuka elättää Mikon perheen, Mikon itsensä istuessa linnassa, ja kysymykseen vastaan minä: se, joka on siihen siveellisestä velvollinen.
— Nimittäin kievari, kuului yht’aikaa usea ääni.
— Hän juuri, jatkoi äskeinen puhuja täyteläisellä äänellään. Kievari on ensimmäinen pääsyyllinen, toinen on siltavouti, kolmas pääsyyllinen on Mikko itse. Rangaistuskin siis menee kolmijakoon, Mikolle linna, siltavoudille haavat ja kievarille perheen ruokkiminen. Nurinkurista on, kun ensimmäinen tulee viimeiseksi ja viimeinen ensimmäiseksi, mutta tasaisempi rangaistuksen kolmeen jako tuskin lie keksittävissä.
Syntyi taasen äänettömyys, mutta joukon kasvojen ja silmien ilmeistä päättäen kyti mielissä vielä jotakin, joka pyrki purkautumaan, vaikka lauhduttavia voimia ei suinkaan puuttunut, sillä nuorien joukossa löytyi sekä kievarin että tämän emännän omaisia.
Pian rysähti odottamaton ehdotus esiin, ja sen lausui teräväsointuinen ääni, jossa oli sekaisin uhmaa, kiihkoa ja kursailemattomuutta?
— Valittakoon lähetystö, joka käy esittelemään kievarille hänen osansa.
Ehdotus saavutti yleisen kannatuksen. Sen kintereillä seurasi kysymys, ketä valitaan lähetystöön?
— Jonni, pastori ja Taivos-ukko, ehdoteltiin joka taholta.
Tämmöistä käännettä ei Jonni ollut osannut ottaa laskuihin. Tuokiollinen heikkous voitti hänet, hän punehtui ja hän koetti epäröivin äänin lausua haluttomuutensa ruveta lähetystön jäseneksi. Hänen sanojaan ei toki kukaan kuullut, tai oliko niin, ettei niistä välitetty, sillä nuorien joukko toisti vaatimuksensa. Jonni taisteli lyhyen, mutta tulisen taistelun. Kievari oli mahti mies, joka varakkaan naimisen kautta oli sukulaistunut kunnan merkitsevimpiin, hypätä hänen nenälleen oli samaa kuin joutua hallaisiin väleihin melkein neljännespitäjän kanssa. Hänen työnsä sitäpaitsi nuorien johtajana oli hiljaista ja rauhaisaa rakkauden työtä, hän ei ollut eikä tahtonutkaan ruveta riitojen mieheksi maailman parantajaksi…
Noin heikkouden tunne syitään lateli, mutta se tunne meni ohi ja sen takaa nousi toinen, joka kasvatti sanojen taakse miehen. Olihan häntä itseä jo monet ajat sapettanut kievarissa harjoitettu lain polkeminen, olihan hän iloinnut kysymyksen esiin joutumisesta, ja kuitenkin hän epäröi, kysymyksen sukeuduttua semmoiseksi, että sanojen takaa tarvittiin mieskin. Luottaen ja kirkkain silmin katsoivat nuoret häneen, nytkö hän pettäisi joukkonsa, pettäisi koiran sielun tavoin, uskaltamatta esiintyä puhtauden, totuuden ja rakkauden lipun edestä. Ei. Ennemmin menköön jo voitettu pieni suosio, menköön niskaa taivuttava rauha ja sopu, kunhan vain totuus senkin hinnalla jaksaa nostaa pään pystyyn. Menköön vaikka neljännes pitäjää häneltä, joukkoaan ei hän petä, ei.
— Minä olen valmis, virkkoi Jonni, joka toistamiseen oli punehtunut, mutta tällä kertaa häpeän tunteesta, kun oli heikkouden kuiskutuksia kuunnellut.
— Samoin minäkin, virkkoi pastori, joka oli tarkoin seurannut Jonnin taistelua.
— Valmis olen minäkin, kuului Taivos-ukon kuiva ääni.
Hetkisen kuluttua nuo kolme astelivat kievaria kohti. Tiellä sovittiin, että Jonni esiintyy puheenjohtajana, mutta toverienkin oli lausuminen sanansa asianhaarojen mukaan.
Kievarissa vietettiin paraillaan käräjien köyriä. Salin puolella, jossa naisvieraat ja poikamiehet elostelivat, tanssia hilkattiin hanurin säveleiden mukaan, tupakamarissa istuivat isännän vieraat höyryävien totilasien ääressä. Raollaan olevasta kamarin ovesta kajasti lampun valo hämäräiseen tupaan, iloisia ja voimakkaita öyhkäyksiä kuului aina puhelun lomiin. Kievari itse käytti sanavuoroa ja hänen sanojaan säestivät kestivieraiden valtavat naurunhohotukset.
— Sitä vasta oli pelimanni tuomariksi. Nähkääs, kun siinä Kukkosen
Miinan lapseneläkejutussa kyseli vierasmiehiltä rikusta rikkuun.
Hovilan herrastuomari ja muut lautamiehet olivat nauraa mahansa halki.
No, nuorihan tuo olikin, mutta järki juuttaalla kirkas kuin sepän ahjo.
Maistetaanpa, tulee parempia sylkyjä.
Lasien kilahdellessa työntyi tupakamarin ovi auki, kievari ja hänen vieraansa näkivät vain Taivos-ukon ja Jonnin, pastori oli jäänyt etäämmälle varjoon. Jonnin lausumaan hyvään iltaan ei kukaan vastannut, tervehdityt ja tervehtijä katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta Jullu piiloutui isäntien taakse.
— Suonette anteeksi, jos häiritsemme, alotti Jonni vähän kankeasti ja arastelevasti. Käyntimme johtuu eräästä vereksestä tapauksesta, joka hiljattain on tässä talossa sattunut. Tarkoitan Mikko Reilun puukotusjuttua. Ehkä on teille tunnettua, että kylässä löytyy nuorien seura, jonka lippu on vihitty puhtauden, totuuden ja rakkauden nimeen. Seuraa on syvästi loukannut tässä talossa sattunut puukotusjuttu.
— Se oli surkuteltava tapaus, myönsi kievari.
— Varsin surkuteltava, toistivat kestivieraat.
— Tapausta tarkastellessa puhtauden, totuuden ja rakkauden valossa, jatkoi Jonni sujuvammin kun alottaessaan, on nuorien seura tullut siihen päätökseen, että te, isäntä, olette onnettoman jutun pääsyyllinen.
— Minäkö? Minäkö puukon paidoin Mikon käteen? Saappaasi kärjessäkö järkesi on?
— Jokainen vastatkoon töistään, arvelivat kestivieraat.
— Te juuri viinallanne sen teitte. Olisiko Mikko selväpäisenä vilkutellut puukkoa?
— Ei minun asiani ole vastata, mitä kukin tekee ja ei tee. Moiseksi nokkaviisaaksiko sinä koulussa olet oppinutkin? Voi mun peukaloani. Onko moista herraa ennen nähtykään? Pää pilviä pitelee, kantapäät maata pyörittelee. Perustetaan kylään pormestarinvirka ja otetaan sinut pormestariksi. Huolitko virasta?
— Ha, ha, ha, haa, nauroivat kestivieraat. Miehestä tulee pormestari.
— Entä tämä vanhempi rohveeta ja vaprikööri, kiekuuko sekin samaa nuottia?
— Aivan samaa, vastasi Taivos-ukko. Isännän vasikka nyt ojassa makaa.
Ihmiset eivät saa sortaa toisiaan, vaan tukea ja auttaa.
— Kuka sinua sortaa, kunnan kerjäläistä.
— Ei huoli soimata, vastasi ukko lauhasti. Olen kyllä jonkun kerran kipujen aikana nauttinut apua, mutta joka pennin olen maksanut takaisin.
— Nuorien seura toivoo, jatkoi taasen Jonni, että pidätte leivässä
Mikon perheen sen ajan, jonka mies istuu linnassa.
— Eikö myöskin oluessa? Olette unhottaneet oluen.
— Ha, ha, ha, haa, kelpaisipa puukotella, kun vielä maksettaisiin leivät ja oluet palkoiksi, nauroivat kestivieraat.
— Olette velvollinen sen tekemään, jatkoi Jonni.
— Mikä laki minua velvoittaa? Pane tiuku kaulaasi, höyhen lakkiisi, rupea narriksi, soita tiukua ja sano: tämä velvoittaa.
— Jumalan laki velvoittaa, kuului lämmintunteinen, sävyisä ääni ja samassa pastori astui varjosta esiin.
Hämmästys, joka hänen ilmaantumisensa johdosta kuvastui kievarin ja kestivieraiden kasvoilla, näytti hullunkuriselta. Kievari rykäsi useita kertoja, hänen antamansa esimerkki tarttui kestivieraisiin ja hekin alkoivat rykiä, tehden kumarruksia oveen päin, joilla kumarruksilla nähtävästi koettivat puhdistautua näyttämästä nauttineilta.
— Herra pastori, me ei sanota asiaan sitä eikä tätä. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Jumalan laki, jatkoi pastori lämpimästi, tuntee ainoastaan yhden yleisen syyttäjän ja kanneviskaalin, yhden tuomarin ja oikeusten, nimittäin omantunnon. Teidän omatuntonne on kyllä hereillä, mutta te koetatte nukuttaa sitä uskottelemalla, että minkä ihmisten laki sallii, sen sallii Jumalan lakikin. Erehdytte, ystävä. Ihmisten laki on puustavi ja kuori, Jumalan laki on henki ja sydän. Voi rikkoa edellisen lain, viimemainitun jäädessä loukkaantumattomaksi, voi täyttää ihmisten lain, mutta polkea jalkoihin Jumalan lain. Viimemainitun olette te tehneet.
— Ja millä oikeudella te, herra pastori, pistätte lusikkanne minun pataani? kiivastui kievari lausumaan. Mitä varten juuri minuun sovitatte lakinne mittapuun kaikessa ankaruudessaan? Menkääpä muidenkin kynnykselle lakejanne lukemaan, vai minäkö yksin musta pukki valkeassa laumassa?
— Pukkeja ollaan kaikki, selittivät kestivieraat. Syntipukkeja nimittäin. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Syy on jo ilmoitettu. Nuorien seuraa on loukannut rangaistuksen kohdistuminen vähimmän syylliseen, pääsyyllisen jäädessä vapaaksi.
Kievarin luonto alkoi nousta, kädenrystöt sattuivat pöytään, jotta lasit helähtivät.
— Te solvaatte minua, herra pastori. Enhän minä kykene väittelemään kouluutettujen kanssa mutta sen minä toki sanon, että Mikon vuoksi en mene hirteen enkä orteen.
— Ei kannata mennä kumpaiseenkaan, hokivat kestivieraat, kumarrellen kynnykseen päin. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Enkä anna jyviä enempää kuin oluviakaan. Mikä pakko minun on antaa? Noita kahta — kievari osoitti Jonnia ja Taivos-ukkoa — en ihmettele, mutta sitä ihmettelen että te, herra pastori, jonka virka-alaan kuuluu yksinomaan evankeliumin julistaminen, että te otatte kainaloonne omatekoiset tuomarinkirjat ja oikeuskaaret ja lähdette häiritsemään rauhallisia seurakuntalaisia heidän kodissansa, sitä en ainoastaan ihmettele, vaan paheksunkin.
— Kunhan näissä huoneissa ei olisi milloinkaan loukattu siisteyttä ja hyviä tapoja pahemmin, kuin mitä meidän käyntimme on niitä nyt loukannut, ei olisi Mikon juttua tapahtunutkaan, vastasi pastori lauhasti. Mitä muuten virka-alaan tulee, voin sanoa teille, että evankeliumin julistaminen, jota te mainitsitte yhtä kevyesti kuin sytytätte piippunnekin, on elämää eikä koreita sanoja, ja siihen on jokainen velvollinen, niin te kuin minäkin.
— Tarkoituksemme ei ole häiritä eikä loukata teitä, puuttui Jonni vielä sanomaan. Tahdoimme ainoastaan lausua puhtauden, totuuden ja rakkauden sanan nuorien seuran puolelta. Olemme tehtävämme tehneet ja toivomme vain, että tyynesti punnitsette käyntimme syitä, jättäen henkilöt asian ulkopuolelle. Olen varma, että siinä tapauksessa näette kummalleko puolen vaaka painuu.
— Painukaa järveen!
Ovi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.
Pari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon tupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina lähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei likasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi sattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin kipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta ne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli hämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja tarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä ja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut suosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta. Näin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin se muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi lelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi samaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.
Ei, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden vaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan herpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun johdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien ja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli pelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon perheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan anteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia koottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen nuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää, että toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan taisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen halu.
Luonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet, syystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat, kuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle kerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että niiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti, oli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti, vaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka hän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko vihelletäänkö hänen sivuillaan.