NUORI DOMINIKAANI.
Kievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein Jonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka, pienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi vedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen ja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri, kaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen kievarissakäyntiä muistellessa.
Ensi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi piinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö Jullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin epäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja poikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma apu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista pinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa voi.
Epäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun piilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos leikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään ja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat johtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet olivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin nähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin heidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan renkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo kuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä, minkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut häntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio, että hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun esiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat korjaantuneet.
Tuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut Jonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta semmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut olemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi tervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.
Muuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet hylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva tuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet olivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana kaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan. Kunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen jonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi satunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea kylmät ja kypsät kaiken sen edestä.
Ollessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin ja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia sanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu tottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään sanaa.
Kievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui viisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille, ontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti kuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana iltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin pantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli hukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin luonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti. Hän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden, nimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän ja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut milläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli niin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.
Mutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan. Sattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät oli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä. Kohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen samalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.
Nyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.
Mikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.
Jullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään tahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja pelokkaalta.
— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin äsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi kotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun on muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään saaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.
— Minun syyni oli… Martti teki oikein… en parempaa kohtelua ansainnutkaan… en ymmärtänyt sinua vielä silloin.
Seurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään. Vakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua rehellisesti silmiin:
— Miltä tuntuu elämä?
— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu vastaus.
— Mikset yritä nousta pientarelle?
— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.
— Jos tehtäisi koe.
— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo ainakin tusinan.
— Tehdään semmoinen koe, että muutat kievarista.
— Minne?
— Taivos-ukon luo.
— Suuttuakseni piankin päiviini ja kolkuttaakseni jälleen nykyisen isäntäni oveen. Tunnen että siten tulee käymään.
— Mutta jos lasket väärin.
— Enpä laske. Et ymmärrä tilaani. Kun kirvelee, kalvaa ja polttaa, niin sitä ei kestä, ei, ei. Nousee semmoinen ärjy sieluun, että menköön kaikki.
— No, jos lankeat, nouset jälleen ylös. Sitte lankeamiset harvenevat.
— Jaa harvenevatko? toisti Jullu ja hänen kasvoillaan valosti hiukan.
Se oli toivon kipinä, joka iski tulta. Jonni ei jättänyt suotuisaa silmänräpäystä käyttämättä.
— On parasta, että muutat jo tänään. Nyt heti.
— Olen velassa kievariin puolen kuun ruuan ja vuokran.
— Selvitään velat pois.
He kääntyivät yhdessä kievaria kohti. Pari tuntia myöhemmin istui Jullu, Jonnin lähdettyä kotiinsa, Taivos-ukon tuvassa, jonne vasaran naputus läkkilevyä vastaan kuului viereisestä työpajasta. Ensimmäinen innostus uuden taipaleen alkamiseen oli jäähtynyt ja vaihtunut mielenmasennukseksi, joka itse asiassa oli astutusta askeleesta johtunut katumus. Muutto oli tapahtunut pikaan kuin takin yllevetäminen, seurauksia punnitsematta ja harkitsematta. Voiko hän kestää kauan luostarissaan, tovereina poikkijalkainen pöytä, rähjä tuoli, laatikoille kyhätty makuusija ja kaiken kukkuroiksi jörömäinen ukko mauttomine viisauksineen. Eiköhän olisi sittekin ollut viisainta pysyä kievarin vinttikamarissa? Eiköhän? Eiköhän?
Mielenmasennukseen sekausi padan ja peltien rämpytys, jonka Jullu oli vielä kuulevinaan. Heidät oli rämpytetty kievarista. Porstuassa alkoi äkkiä kuulua padan ja pellin räminä, kun he, kapsäkki kummallakin kädessä, astuivat rappuja alas. He pysähtyivät pihalla, molempia nauratti. Kohotettuaan hattua rämpyttäjiin päin, jatkoivat he matkaansa.
Jos kievarilaiset hyvinkin arvasivat, että hän jonakin iltana saapuu kiltisti ja entistään nöyrtyneempänä takaisin heidän hyväiltäväkseen ja potkittavakseen. Hän oli molempiin tottunut. Viimemainittua kokiessa hän jo etukäteen nautti hyvityksestä, joka seurasi yhtä säntilleen kuin aamu iltaa.
Kestääkö hän, tummunut mies, luostarissaan, kun se kalvava ja kirvelevä nousee rintaan, mieleen, sydämmeen, kun se kohoo ja tuhoo kaikki kauniit aikeet ja päätökset ja ajaa hänet hakemaan iloa ja unhoitusta pikarin pohjasta. Kestääkö hän?
Hän oli raukka, suuri raukka, mutta hänellä oli salaisuus, yksi ainoa salaisuus. Ja se oli meri. Mertä oli hän rakastanut, merimieheksi kuvitellut tulevansa, vesiä kulkemaan, vieraita maita, vieraita kansoja ja kaupunkeja näkemään. Mutta ratkaisevana hetkenä puuttui häneltä ryhti, kun äiti, jonka ainoa veli oli hukkunut haaksirikkoon ja joka tunsi kuoleman kauhun mertä ja merimiehen ammattia kohtaan, kirjoitti että jos minua rakastat, jätä menemättä. Hän jäi maalle, kokeili apteekkioppilaana, rautatien harjoittelijana, kirjanpitäjänä, mutta aina sekautui hänen elämäänsä merirakkaus, hänen meritautinsa ja se kiehautti hänet tarttumaan lasiin, ja silloin hän noitui, syljeskeli ja kirosi koko maailmaa ja erittäinkin apteekkeja, rautateitä ja konttooreja. Ne vuorostaan maksoivat kaiken takaisin kukkuramitoin, ja työnsivät hänet ensin käräjäkirjuriksi ja vihdoin kievarin elätiksi, jossa asemassa hän koki koiran hyväilyt ja koiran potkut.
Kaikki oli hän menettänyt, paitsi äidin. Ja kukaan muu kuin äiti, ei tietänyt hänen salaisuuttaan.
Äiti! Äiti!
Äkkiä tuntui kuin seisoisi äiti hänen edessään, lempeine ja rakastavine katseineen. Lemmen lisäksi uhkui katseesta sydämmellinen ilo, ilo semmoinen että se pani Jullun hymyilemään, jopa ääneen nauramaan. Ennenkuin iloinen mieli ehti palaa loppuun, haki Jullu kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti seuraavat rivit:
Äiti, ainoani. Muuan uusi Väinämöinen on laulanut minut pois kievarista Taivos-ukon luostariin. Muutto tapahtui tänään ja oli sen kunniaksi muhkea läksiäismusiikki. Sopiihan koettaa asua tätäkin maapallon kohtaa. Ainakin voin vakuuttaa, että täällä ilmansuunnat ovat paikallaan. Idässä on itää niin kauas kuin silmä ja ajatus kannattaa ja lännessä länttä, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä näen. Kunpa sukeltaisi silmään jotakin, joka herättäisi elämän toiveita s.o. leivän toiveita, niin vaihtaisin niihin Sinun tähtesi kaikki Austraaliat ja Intiat. Kiitos viime lähetyksestä. Erittäinkin liinavaatteet olivat tarpeen. Pian kirjoitan enemmän.
Jullu.
Nuori dominikaani.
Makuulle hankkiessa aleni Jullun mieli haikeaksi. Illallinen oli ollut niukka, vuode oli kova, ja ajattelipa elämää ja tulevaisuutta minne käsin tahansa, aina näkyi vain pelkkiä tyhjiä ilmansuuntia. Vasta puoliyön takaa asettuivat mielen mainingit. Ennen heräämistään näki Jullu unissa äitinsä. Äiti ruokki valkoista lintua, lintu lenti unennäkijää kohti.
— Uni ennustaa onnea, virkkoi Jullu aamusella ensi sanoikseen.
Iltapuolella tuli Jonni tervehtimään. Hän oli entistä iloisempi. Ja syystäkin. Keväällä hän jo oli toimittanut jonkun perukirjoituksen ja jonkun kauppakirjan laadinnan ja tänään, juuri ennen Taivos-ukon luo lähtöä, oli häntä pyydetty pesänselvittäjäksi ja huutokaupanpitäjäksi naapurikylään. Se oli hyvä enne ja siihen perusteltiin aluksi Jullun tulevaisuus.
— Voit tehdä kaiken puhtaaksikirjoitustyön, johon minulla ei riitä aikaa, virkkoi Jonni lämpöisesti ja innokkaasti, kunnes ehdin istuttaa sinut asioihin kiinni. Jollen perin erehdy, rupeaa työtä tippumaan riskisti.
Eikä Jonni erehtynytkään, häntä alettiin vetää toimituksesta toiseen, kaikenmoisia luottamustoimia tyrkytettiin hänelle, kaikenmoisia sopimuksia laatimaan haettiin hänet. Milloin vain asianhaarat myöntivät, työnsi hän Jullun sijaisekseen vähäpätöisempiin toimiin, niiden lisäksi sai viimemainittu suorittaakseen melkein kaikki kirjoitustyöt, joten hänen taloudellinen tilansa alkoi seestyä pilvisestä yhä kirkkaammaksi.
Jonnin omassa kehityksessä oli pitäjällä vieriminen tärkeä tekijä. Hän oli näihin saakka ollut tekemisissä vain kirkonkylän nuorien kanssa, hän oli nähnyt ympärillään vain nauruhaluisia tyttöjä ja poikia, käsittänyt hän oli elämää vain sen harjatulta ja pyyhityltä puolelta, nyttemmin joutui hän tekemisiin vakavien pohjavoimien kanssa. Täten hänen elämänsä koulu laajeni ja hän painautui yhä lähemmäksi ympäristönsä juurimultiin imemään niistä vaikutuksia, jotka kehittivät ja kasvattivat häntä käsittämään ihmisiä, jotka hänen ympärillään muodostivat yhteiskunnan. Milloin se oli perintösäännöksen laatiminen, tutisevan vanhuksen puumerkillä varmennettu, joka paljasti hänen eteensä ihmissydämmen sokkelot, milloin kuoleman tapauksen tautta sattunut myllerrys, pesänkirjoituksineen ja huutokauppoineen, joka litisti hänet asianomaisten rintoihin.
Kaikkina vuoden aikoina käytti hän harmaata, kotikankaasta tehtyä pukua ja varsiniekkasaappaita. Retkillään kulki hän mieluummin jalan, talvella hiihtäen, kesällä polkien karjapolkuja ja oikoteitä. Puvusta ja käynnistä saattoi hänet jo kauas tuntea. Hän astui uljaasti, mutta hänen niskansa oli kyyryssä, kuten isänkin, ja tuo ominaisuus, joka vuosien kuluessa kävi yhä huomattavammaksi, loi hänen vartaloonsa erittäin hauskan ja ystävällisen leiman. Vastoin isän kasvojen hipiää oli Jonnin iho valkoinen, silmät olivat suurenpuoleiset ja harmaat, otsa kaareutui kauniisti ylöspäin. Vartalo oli hoikka ja pitkä, mutta kasvot olivat leveähköt, ja kun hän oikein sydämmellisesti nauroi, kuvastui niissä lämpöisen ja myötätunteellisen sielun jokainen piirre.
Hänessä oli jotakin, joka lähensi ihmiset häneen ja vaikutti heihin, ei repäsevästi eikä äkki voimakkaasti, mutta juoheasti ja lämmittäväsi, samalla yhä paisuen ja vetäen puoleensa. Hän oli puoleksi mies, puoleksi vielä koulupoika, ja kuitenkin tuntui kuin olisi jokainen hänessä keksinyt jotakin omasta itsestään, semmoista että se herätti yhtaikaa mieltymystä ja ihailua.
Hänen tietonsa ja taitonsa eivät olleet suuret, mutta niiden puutteen ja vaillinaisuuden painoi varjoon hänen henkilönsä, ääni, jolla hän puhui, nauru, jota hän nauroi, avoimet ja leveähköt kasvot, jopa pitkän vartalon hauska ja ystävällinen leimakin.
Monesti nousikin pulma hänen eteensä. Ilman isänsä lautamiesviisauksia olisi hän, varsinkin pitäjällä vierimisen alkuaikoina, pulmaan istunut. Vanhojen, tomuttuneiden ja haalistuneiden asiapapereiden selaileminenkaan ei aina auttanut, piti lähteä joskus Vipusissa käymään, jopa kerran tuomarin luo toiseen pitäjäänkin, kun oli sekavan perintöjaon syntysanat keksittävät. Tuosta kievarin piiri takoi kompasanan, jota ahkeraan käytettiin maljojen ääressä istuessa. Kun sattui joku ymmälle käyvä kysymys, tokaistiin aina: pitääpä kyytiä Kaislan sihteeri tuomariin.
Mutta työ opetti tekijänsä. Käytännöllinen taito edistyi käsi kädessä henkilöllisen kehityksen kera, ja niin kävi, että jonkun ajan kuluttua Kaislan poika oli pitäjän tunnetuin ja suosituin mies, jota kaikki tavatessa lyöttäytyivät kädestä tervehtimään ja jonka luo ensi sijassa käännyttiin, kun sattui asia, johon ei oma äly ylettynyt.
Karsain silmin ja jatkuvia yhteentörmäyksiä aavistaen katseli kievari nousukkaan askeleita ja kasvavan suosion merkkejä, joita alkoi nousta näkysälle tuolla ja täällä. Haltioissaan hän jo uhitteli taistelua herra poikaa ja sihteeriä vastaan. Ehkä juuri hänen kiusakseen ja ärsytyksekseen alettiin kievarista päin punoa halpamaisia vehkeitä Jullun sortamiseksi. Väliin vehkeet onnistuivat, väliin sivuuttivat syrjään. Kun nuorella dominikaanilla vain oli työtä, vältti hän astua viritettyihin pyydyksiin. Kuitenkin saattoi sattua että meritauti, saatuaan kiihottavan töytäyksen jostakin ulkoa päin, heräsi äkkiä ja muuttui raivoksi, joka vivahti mielipuolisuuteen ja jota vastaan Jullu itsekin oli voimaton. Onneksi toki sattui raivokohtauksia harvoin ja jolleivät töytääjät olisi toimineet, niitä tuskin olisi sattunut lainkaan.