LUPAUS.
Lokakuun päivä oli leuto ja siintävä ja lehtimetsien kirjavat värit olivat hohtoisimmillaan.
Jonni oli matkalla muutamaan syrjäkylän torppaan toimittamaan huutokauppaa. Hän astui tapansa mukaan reippaasti metsäpolkua, takki käsivarrella, olkihattu takaraivolle työnnettynä ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Varjokkaita metsäpolkuja oli hauska polkea, mutta ahoilla ja aukeilla pyrki ruumis hiostumaan.
Sivuutettuaan pienehkön suon, joutui hän pensoittuneesen niitynlahdelmaan, jonka poikki kulki hidasvirtainen ojaksin. Jonni pysähtyi ojaksimen rannalla, sillä se oli osoitettu hänelle viittapaikaksi, josta polun piti viedä suoraan metsän halki torppaan. Mutta oikeaanko vaiko vasempaan polku kävi, sen oli hän unhottanut. Hetkisen aprikoituaan, päätti hän kääntyä onnenkaupassa vasempaan suuntaan. Astuttuaan edelleen, perkkaantui hän ajotien tapaiselle, mutta salaman sirpomaa puuta ei ilmaantunutkaan, kuten hänelle oli neuvottu, seikka joka herätti hänessä levottomuutta. Ennätystä lisättyä ja polettua tietä hetkisen, loppui harvakasvuinen metsätaival, aukeama levisi hänen eteensä ja siinä torppa pikkupeltoineen ja saunapolkuineen ja alempana järvi kaislikkorantoineen. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus, kun astui kiviaidan yli torpan tanhualle. Mutta asuinrakennuksen lähelle ehdittyä, kummastutti häntä kaikkialla vallitseva hiljaisuus. Ei missään ihmisolentoa, ei ääntä eikä liikahdusta. Torpan eteisen ovi näytti toki olevan auki, Jonni astui rappuja ylös ja työntyi tupaan. Tupa oli suuri, mutta näytti sekin ensi silmänräpäyksellä tyhjältä. Silmät saatuaan, keksi Jonni kuitenkin tuvan loukossa sängyn ja siinä ihmisolennon, puolittain makaavassa, puolittain nojaavassa asennossa. Jonni lausui hyvän päivän ja läheni loukkoa.
— Käykää istumaan, vastasi ääni sängystä.
Jonni ei noudattanut kehoitusta, sillä hän huomasi lopultakin joutuneensa harhaan.
— Entä tämän talon haltijaväki? kysyi hän hätimmiten ja hajamielisesti.
— Läksivät huutokauppaan. Mistä vieras on?
— Kirkonkylästä ja huutokauppaan myöskin menossa.
— Olette siis eksynyt?
— Siltä näyttää.
— Kuka te olette?
— Olen Kaislan Jonni.
— No, jopa on sattunut hullusti, kun huutokaupanpitäjä on eksynyt.
Olette outo näillä mailla ja outo voipi eksyä.
Sanoja seurasi nauruntapainen äännähdys.
— Kuka te sitte olette? kysyi Jonni vuorostaan.
— Heimon Hiskias, huutolainen. Isänne kyllä tuntee minut. Vai olette maar te Eerikin poika. Isänne on paljo lyhempi teitä. Olette tulleet äitiinne, äitinne suku on pitkää.
Syviin kuoppiin painuneet posket, paljaat kaulasuonet, laihat kädet, sysimusta tukka, silmien kärsivä ilme, nuo kaikki alkoivat vaikuttaa tuskallisesti Jonniin.
— Ette näy jaksavan hyvin, virkkoi hän, läheten aivan sängyn ääreen.
— Eihän sitä tämmöisenä jaksa hyvin.
— Onko teissä ruumiin vammaa?
— On jaloissa. En voi astua, pitää istua tai maata.
— Miten kauan olette ollut tuommoisessa tilassa?
— Neljänkymmenen vanhasta saakka. Kipu iski ensin vasempaan jalkaan, sitä vihlasi äkkiä, kuten olisi luun lävitse työnnetty raudalla, ja sitte sitä alkoi kolottaa yöt ja päivät, siksi että se rampautui. Vasemmasta jalasta muuttui kolotus oikeaan jalkaan, seuraukset samat. Mikä siinä muu lopuksi, kuin huutolaisen leipä. Onneksi toki olen perheetön mies.
Hiskian puhellessa oli Jonni tullut aivan sängyn lähelle, josta inhottava löyhkä levisi häntä vastaan ja jossa oli vain likaisia ja mustuneita rääsyjä olkien peitteenä. Pienellä jakkaralla oli leivän neljännes, kaljalla täytetty saviruukku ja joku silakka, nähtävästi huutolaisen päivällinen. Epäilyttävistä liikkeistä, joita viheliäinen teki ruumiillaan ja käsillään, päätteli Jonni riekaleissa löytyvän syöpäläisiä, päätelmä, jonka perusteellisuuden varmensi lähempi silmäys riepuihin.
— Kauanko olette ollut nykyisessä paikassanne?
— Kohta kolme vuotta. Kun Herra armahtaisi ja ottaisi pois.
Jonnia ahdisti yhä tuskallisemmin. Kolme vuotta moisessa tilassa, kolme vuotta jokapäiväistä kidutusta ja ruumiillisen hoidon puutetta.
— Onko teillä ollut aina näin kurjaa?
Kysymys heräsi aivan tehottomasti ja Jonni vähän sävähti, kun oli sen lausunut.
Hiskia käänsi tuokioksi päänsä seinään käsin.
— Eihän näin köyhissä voi olla parempaa hoitoa, vastasi hän sitten, hilliten liikutustaan ja katsellen Jonnia lapsellisen uteliaasti. Huutolaiset lykätään vähimmän vaativalle, köyhä, jolla on markan puute, vaatii vähimmän. Hyviä ihmisiä ovat tämän torpan väet. Mutta te olette aivan äitinne näköinen. Sanovat teidän käyneen korkeat koulut, mutta ette välittänyt tulla herraksi. Aivan teillä on äitinne otsa ja silmätkin, mutta niskanne muistuttaa isäänne.
Koetan tehdä jotakin teidän hyväksenne.
Pää kääntyi jälleen seinään käsin.
— Meistä on kunnalle ja ihmisille vain vastusta. Kävi sisko-vainajani poika kievarin puheilla, mutta ei kuulu riittävän maksaa enemmän. Kunnalla on paljo menoja, huutolaisia liiaksikin.
— Paljoko teistä nykyään maksetaan?
— Ei ole tullut kysyttyä. Ennen oli seitsemänkymmentä ja kahdeksankymmentä markkaa, niillä vaihein tuo lie nytkin.
— Onko teillä ketään tuttavaa tai läheistä, joka halusta ottaisi teidät luokseen.
— On kirkonkylässä Pälsy, se kyllä ottaa, kun maksetaan satakaksikymmentä.
Jonni tunsi pälsyläiset hyvin, poika ja tyttö olivat Kaislan iltamien kantajoukkoa, isäntä ankara työntekijä, talo pieni, mutta toimeentuleva.
— Koetan tehdä jotakin hyväksenne.
Aika kiirehti, Jonnin täytyi rientää.
— Pääsette järven poikki Sysi-Matin veneellä, avain on tuolla ikkunanpielessä. Puolessa tunnissa joudutte perille. Vielä yksi asia, jollette pahastu.
— En, sanokaa huoletta.
— Ettehän unhota minua?
— En unhota.
Puheltuaan vielä muutamia toivoa herättäviä sanoja Hiskialle, riensi Jonni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti vastaiselle rannalle, josta määräpaikkaan ei ollut kuin pari kivenheittoa. Huutokaupan pidettyä ehti hän pimeän saapuessa kotiinsa. Hän ei koko iltana saanut ajatuksiaan irti Heimon Hiskiasta.
Seuraavana päivänä meni hän pastorin luo, kertoi tyystin näkemänsä ja kertoi antamastaan lupauksesta.
— Jotakin on tehtävä.
Pastori oli samaa mieltä. Tilapäisien avunnauttijoiden sekä niidenkin puolelta, jotka nauttivat pienempiä avustuksia, oli joku kerta valitettu yksityisesti hänelle kievarin käyttäytyvän tylysti avunhakijoita kohtaan. Arkaluonteisien sanottiin vapisevan käydä avunhakuasioissa kunnan isännän eteen. Se oli jo liikaa. Kerran oli nuori äiti menettää henkensä moisen pelon vuoksi. Se oli turvaton tyttö, joka muutenkin häpesi ja suri tilaansa.
— Olen minäkin sitä mieltä, että jotakin on tehtävä. Mutta mitä?
— Tuo kysymys pyöri koko eilisen illan ajatuksissani ja herättyäni aamulla nousi se taas esiin. Pelkään että kuntamme köyhäinhoito, jos sitä ruvetaan penkomaan ja kääntelemään, paljastaa toisen ja kolmannenkin Hiskia-jutun. Koko rakennus on uusittava pohjia myöten.
— Miten?
— Siten että huutolaiset eristetään erityisen vaivaishoitohallituksen käsiin, joka toimii itsenäisesti, ollen tilintekovelvollinen vain kuntakokoukselle. Huutolaisien myyminen vähimmän vaativille kokonaan poistettava. Vaivaishoitohallitus tekee vain yksityisesti sopimukset, pitäen ensi sijassa silmällä hoidon laadun ja vasta toisessa sijassa makson suuruuden. Siihen suuntaan olen ajatellut uudistuksen.
— Niinpä koetetaan sitte tehdä rynnäkkö.
Väliaikainen kuntakokous kuulutettiin nimenomaan köyhäinhoidon uudestaan järjestämistä varten. Kievari, kunnan mahtimies, pikkuisen hämmästyi, pilven äkkiä ilmaannuttua kirkkaalle taivaalle häiritsemään hänen suuruuttaan. Siltä taholtako ryntäys, jota hän oli aavistanut, alkaakin, kysyi hän itseltään. No, sopii koettaa. Pikku hämmästyksen mentyä ohi, rupesi hän varustautumaan otteluun kynsin hampain, haalien kokoon kaikki vanhan järjestelmän puoltajat ja selitellen niille yksityisesti vanhan edut ja uuden, tarjolla olevan vaarat.
Pastori ja Jonni, kaksi kunnallisen johdon salaisuuksiin perehtymätöntä, menivät kokoukseen vallan varustautumattomina, omaamatta muuta tukea kuin sen, minkä hyvän asian puolustaminen tarjoo. Kokouksen alettua, pyysi Jonni ensimmäisenä puheenvuoron. Sujuvasti ja lämpimästi esitti hän kunnan velvollisuudet köyhäinhoitolaisia kohtaan, huomauttaen miten ajan vaatimukset silläkin alalla kasvavat ja miten välttämättä on seurattava edistyksen mukana, jollei mielitä vasite taantua ihmisyyden ulkopuolelle. Aika, edistys ei milloinkaan vietä vapaamaanantaita, se rientää aina eteenpäin. Mikä ennen on välttänyt ja tyydyttänyt, käy ajan kera tarkoitustaan vastaamattomaksi, jopa kehnoksikin. Lopuksi teki hän ehdotuksen erityisen vaivaishoitohallituksen perustamisesta.
Toisen puheenvuoron käytti kievari, ja se muodostui pelkältään sananvaihdoksi ensimmäisen puhujan kanssa. Kievari teki kysymyksiä, Jonni vastaili.
— Miksi nykyinen järjestelmä on kehno ja kelvoton?
— Siksi, että se pitää silmällä ainoastaan hoitolaisista johtuvia kulunkeja eikä lainkaan hoidon laatua.
— Todistus?
— Hoitolaiset sijoitetaan aina sen luo, joka vaatii vähimmän eikä sen luo, jonka hoidosta olisi jotakin takeita. Omaisille ei anneta mitään etusijaa, vaikka se oikeastaan kuuluu asian luontoon.
— Esimerkiksi?
— Heimon Hiskia. Sillä on voipa sukulainen täällä kirkonkylässä, joka ottaisi Hiskian hoitoonsa, mutta siitä huolimatta on mies sijoitettu vasta-alkavaan torppariperheesen. Riittääkö tämä yksi esimerkki, vai levitetäänkö lautaselle enemmän sitä lajia.
Kievari nolautui tuokioksi, mutta pian hän, tuntien selkänsätakaisien voimien suuruuden, terhenteli entistä voimakkaammin. Hän oli tähän saakka leikitellyt Jonnin kanssa hakuilla, mutta vasta nyt hän löi valttinsa esiin. Se valtti oli kunnan varojen säästäminen.
— Kunnan palvelijana on kunnallislautakunta käsittänyt velvollisuudekseen hoitaa kunnan varoja niin, että kykenee hyvällä omallatunnolla tilintekoon milloin tahansa, virkkoi hän ylpeän hymyilevästi. Penni ja markka on säästetty siinä, missä ne on voitu säästää. Hoitolaisista ei ole tähän saakka yksikään kuollut nälkään eikä tule vastedeskään kuolemaan, sen voin vakuuttaa. Jos yhdellä hoitolaalla on pikkuisen paremmin, toisella pikkuisen huonommin, ei merkitse mitään, niinhän on meillä kaikilla, vaikka olemme omintakeisia miehiä. Jos kuntakokous hyväksyy ehdotuksen köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä, avaa se samalla kunnan rahakirstun jokaisen kourijan vapaasti käytettäväksi ja saadaanpa nähdä, että köyhäinhoito vastaisuudessa tulee nielemään yhtä paljo tuhansia, kuin minkä se nyt nielee satoja. Johtaa kunnan asioita, on eri asia, kukkua poika- ja tyttöparvissa, on eri asia. Esitän ehdotuksen hylkäämistä. Kunnalla ei ole varoja ruveta tekemään kalliita kokeita ensimmäisen mahtiinpyrkijän tyrkkäyksestä.
Valtti oli taitavasti lyöty.
— Ei ole varoja kuului usealta taholta.
Jotkut yrittivät kannattaa ehdotusta, mutta toiset huusivat kannattajilta suun tukkeen, joten sekasorto kävi yleiseksi. Jonni pyysi turhaan sananvuoroa. Hän olisi iskenyt murhaavasti kiinni kievarin ylpeästi lausuttuun väitteesen, ettei tähän saakka kukaan huutolainen ole kuollut nälkään eikä tule vastaisuudessakaan kuolemaan, mutta hän ei saanut ääntään kuuluville. Muuan pinteänaamainen, lyhyt ja luiseva torppari, jonka päälaki oli kiiltävän kalju, ilmaantui hänen eteensä, takoen koroillaan lattiaan ja huitoen käsillään, kuten olisi taistellut pakkasen kynsissä. Jonni kuuli miehen puhuvan Juudas Iskariotin rahakukkarosta ja muista raamatullisista seikoista, joilla ei ollut mitään yhtenäisyyttä keskenään ja joita ei mitenkään voinut sovittaa kyseessä olevaan kunnalliseen uudistukseen. Aikansa huitoiltuaan, nakkasihe mies kievarin eteen, alkaen siitä, mihin oli lopettanut sekä huitoen ja korkoa polkien äskeiseen tapaan. Jonni kuuli hänen mainitsevan ensimmäisen seurakunnan yhteistä rahainhoitoa, pellonmyyntiä ja Ananiaksen petosta, ja sen jälkeen nakkautui mies pastorin kimppuun.
Sekasorron ja melun asetuttua ruvettiin äänestykseen vanhan. järjestelmän ja uuden ehdotuksen välillä. Varsinkin alussa oli kievarin joukko sankka. Hosun kylä oli ääniluettelon ensimmäinen. Kylä, pitäjän suurin, oli vesien ja vaikeiden teiden takana ja käsitti puolitoistakymmentä taloa, ja se oli salapolton pesä, jossa aina keväisin jäiden lähtiessä ja syksyisin jään heikkona ollessa kohosi korpimailta salapolton savu, todistuksena ettei hosulaiset olleet herkkiä ajan vaikutuksille. Pitäjällä kutsuttiin heitä Hosunpakanoiksi, ja heidät tunsi helposti kesyttömästä ulkomuodosta ja punaraitaisista pukimista. Paitse salapolttoa kuului heidän erikoismaineesensa vielä erinomainen käräjöimishimo. Hosulaiset olivat tuomiokunnan pahimpia käräjäsankareita, jotka olivat aina tekemisissä lautamiesten, tuomarien ja pöytäkirjojen kanssa. Pitäjällä sanottiinkin, että jos hosulaista vahingossa sylkee varpaille, on linna ja sakko valmis.
Heidän kuninkaansa ja komentajansa oli rikas Pesähosun isäntä. Hän oli heidän lainopillinen neuvonantajansa, heidän asianajajansa, joka »supliikit» laati ja lakipykälät selvitti. Pesähosu liikkui aina käräjillä sekä omien juttujensa, että muiden käräjöimisien vuoksi. Varsinaisen kuuluisuutensa saavutti tämä mies jo viidenkolmatta vuotiaana jolloin haastatti käräjiin pitäjän kirkkoherran, syystä kun se vastaanajaessa maantiellä ei antanut täsmälleen puolta tietä Pesähosulle. Jutun todistajiksi sai hän kaksi miestä, jotka sattuivat olemaan aidanpanossa juuri sillä kohden, jossa kirkkoherra ja Pesähosu ajoivat toisiaan vastaan. Oli syys, oli satanut ja maantiet olivat pehmeät, joten pyörien jälet näkyivät hyvin. Sillä puolella, jota Pesähosu oli ajanut, näkyi oikean pyörän ura aivan maantien reunassa, jota vastoin kirkkoherran ajoneuvojen oikea pyörä oli kulkenut loitolla nurmesta. Etäisyys mitattiin tuppivyöllä ja oli se noin kolmen korttelin veroinen. Pesähosu väitti oikeuden edessä, että hänelle kuului puolet noista kolmesta korttelista, vaatien kirkkoherraa edesvastuusen laittomasta maantienanastuksesta. Vain vaivoin pelastui kirkkoherra sakotta syyttäjänsä käsistä.
Tämä kuuluisa mies äänesti ensimmäisenä kievarin eduksi, vetäen jälessään kaikki hosulaiset, kuten kellokas muut lampaat. Muissa kylissä sai Jonnin ehdotus kannatusta melkein tasan vastustajan kanssa, mutta vanhan ehdotuksen puolustajat pääsivät kuitenkin loistavaan enemmistöön. Kievarin puolella oli melkein kolmesataa ääntä enemmän.
— Mieleni on paha, virkkoi Jonni pastorille, kun he astelivat kuntakokouksesta, Heimon Hiskialle antamani lupauksen vuoksi, jota en voikaan täyttää. Vaan jos olen suruissani, olenpa iloissanikin, sillä huomasin tänään muutamia merkkejä, jotka ennustavat, ettei päivän nousuun ole kauas.
— Minä myös huomasin.
— Kievarin käly ei äänestänyt vanhan eikä uuden puolesta ja se merkitsee paljo.
— Niitä oli ainakin puoli tusinaa, jotka menettelivät samoin, puoli tusinaa kievarin läheisimpiä ja vankimpia tukimiehiä, jotka milloin tahansa ovat kypsät astumaan meidän riveihimme.
— Ja kun ne kerran luopuvat, vetävät ne mukanaan kymmenittäin muita.
Joulun loppupäivinä myytiin taasen huutolaiset. Jonni meni Pälsyn isännän kera huutokauppaan ja vaati, että Heimon Hiskia piti sijoitettaman Pälsyn luo, joka oli ensimainitun läheistä sukua.
— Ei tule kysymykseen suku, vaan laki, rehenteli kievari. Ja meidän kunnassamme on voimassa semmoinen laki, että huutolaiset sijoitetaan vähimmän vaativalle.
Hiskian vuoron tultua, teki Pälsy tarjouksen sadastakahdestakymmenestä markasta, mutta joku muu otti helpommasta, ja kievari määräsi Hiskian helpomman huutajan hoitoon.
Ja sillä hyvä.