KOLME KIRJETTÄ.
Jonni viivähti tavallista myöhempään pastorin luona, nousten lähtemään vasta kellon mennessä yhdeksään. Oli toukokuu alussa, taivas oli illan kuluessa vetäytynyt ohueen pilveen, valaen hienoa tihkusadetta lumipeitteestään tuonottain vapautuneesen maahan. Sateen vuoksi valitsi Jonni kylätien, sillä pellon polut olivat kevätkosteudenkin tähden niljakkaita käydä ja sade teki ne vieläkin liukkaammiksi.
Taivos-ukon kohdalle ehdittyään, näki hän työpajassa tulen tuikkivan, mutta tuvan puolella vallitsi hämärä, seikka, joka pani Jonnin arvelemaan ja ihmettelemään, sillä tuvan asukkaalla oli kiireellisiä töitä pareillaan tehtävänä. Tapansa mukaan asteli Jonni reippaasti ja kotvasen vielä asteltuaan, keksi hän edellään astujan, joka niinikään polki tulisesti eteen käsin. Välimatkan vähitellen lyhettyä, luuli Jonni tuntevansa polkijan Julluksi. Vartalon koko oli sattuvasti sama, samoin astuntakin. Varmin tuntomerkki oli kuitenkin vartalon kallistuminen oikeaan, Jullun omituisuus, josta hänet jo etäämmällekin voi tuntea. Kerran edelläpolkija silmäsihe taakseen, mutta lisäsi sen tehtyään vieläkin nopeutta. Ei ollut enää epäilystäkään, nopea astuja oli kuin olikin Jullu. Jonni huusi häntä nimeltä. Ei vastausta. Toistamiseen huusi Jonni, mutta Jullu vain paransi nopeuttaan. Noin hilkkasivat he kilpaa kappaleen matkaa, välin käydessä yhä lyhyemmäksi. Jonni alkoi aavistaa, mistä oli kysymys, ja hänen aavistuksensa osoittausi oikeaksi Jullun kääntyessä kievariin vievälle tielle. Kievari sijaitsi kylän kauniimmalla paikalla, pienellä töyränteellä peltojen keskessä. Komean talon tupakamarista loisti tuli.
— Jullu, huusi Jonni vielä kerran, mutta nähtyään huutonsa jääneen vaikutuksetta, pani hän juoksuksi, saavuttaen Jullun muutamalla harppauksella.
Kuten otus ja metsästäjä seisoivat he vastakkain, molemmat kiihkeästi hengittäen ja mittaillen toisiaan silmäyksillään.
— Jullu, mikä sinun on? Jonnin ääni kuulosti mahdollisimman ystävälliseltä.
— Anua minun olla. Mene hornaan. Minä pistän silmäsi puhki. Mene. Mene.
Ankka, määkivä piru, mene.
Jullun silmissä liekehti, hänen leukansa kalisivat ja hän puri hammasta, jotta narskui.
— Syököön salama sinut, höyhenetön harakka.
Jullu pyörähti nopeasti ympäri ja alkoi painautua juoksujalan kievaria kohti. Muutaman sylen päässä tavoitti Jonni hänet ja tarttui hänen takinpielustaansa.
— Ei askeltakaan enää tätä tietä.
— Mitä sanot? Hellitätkö? Kas tuossa sinulle, pupu, perkele.
Samassa Jonni sai lujan iskun kasvoihinsa.
— Naaraspässi.
Toinen ja kolmas isku, yhtä voimakkaat kuin ensimmäinenkin.
Tukkien toisella kädellä nenäänsä, josta alkoi vuotaa veri, nujerti
Jonni toisella kädellään Jullun nurmeen.
Kului moniaita silmänräpäyksiä. Jullu hengitti katkonaisesti, hänen silmänsä syytivät raivon kipenöitä, suupielissä sylkkyi vaahto ja ruumis rytkähteli kuin kouristustaudin käsissä, tehden ponnistuksia kohota ylös.
Mutta Jonni ei hellittänyt. Toinen polvi maahan koskien oli hän kumaraisessa asennossa saaliinsa yli, jota hän piteli lujalla kädellään. Vihdoin vastarinta heikkeni, Jullun silmät herkesivät syytämästä raivon kipinöitä, vartalon rytkähdykset veltostuivat.
— Miksi kuristat minua?
Jonni hellitti kätensä ja oikaisihe seisomaan.
— Mitä on tapahtunut? Miksikä olemme täällä sateessa?
— Nousehan ylös käymme Kaislaan.
Hajamielisen näköisenä ja sekavasti silmäillen ympärilleen, kuten se, joka ei muista tapahtuneita, nousi Jullu ylös ja tuokion jälestä astelivat he Kaislaa kohti. Jonnin äiti oli vielä valveilla heidän astuessaan tupaan ja hän loi tulijoihin kummastuneen katseen.
— Äiti kulta, laadihan sija kamariin, Jullu jää luokseni yöksi.
Laati äiti sijan kamariin. Makuulle hankkiutuessa ja riisuutuessa putosi Jullun liivin lakkarista pieni kirjelippu lattiaan. Hän yritti sitä kätkeä ja kun Jonni uteli, mikä kirjelippu oli, vältti hän vastata.
— Näytähän sitä.
Jonni sivalsi kirjelipun Jullun kädestä ja avattuaan sen luki hän:
Louhi on varsonut tänään. Tule ristiäisiin illalla. Kalle.
Kirjeen käsiala muistutti sattuvasti erään toisen kirjeen käsialaa, jonka Jonni oli saanut lähetystön käynnin jälkeen kievarissa ja joka oli vielä hänen tallessaan. Hän etsi sen kirjoituspöytänsä laatikosta ja vertaili toisiinsa käsialoja, joiden yhdennäköisyys oli epäämätön. Nimetön herjaus- ja uhkauskirje, joka aikoinaan oli niin kipeästi asianomaiseen koskenut, oli saman käden piirtelemä, saman henkilön sommittelema.
Nimittäin kievarin vanhemman pojan, Kallen.
Tuo oli odottamattomuus. Kievarin lapsista —niitä oli neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä — oli Kalle aina tehnyt Jonniin edullisen vaikutuksen. Sen luonne tuntui olevan hienompi, kehittyneempi tunne-elämä kuvastui sen kasvoilla, joissa muutenkin ilmeni jotakin myötätuntoista ja puoleensa vetävää. Oliko tuo edullinen vaikutus mielikuvituksen luoma harhakuva? Siltä nyt ainakin näytti. Vai oliko mies siihen määrin kodin lumouksen alainen, että teki mitä käskettiin, vaikka näki tekevänsä väärin.
Noihin ajatuksiin nukkui Jonni.
Mutta Jullu valvoi. Illan tapaukset risteilivät sikin sokin hänen mielessään, hajoten ja hukkuen johonkin selvittämättömään ja pimeään, johonkin riehuvaan ja myrskyävään, jossa hänen oma itsensä löi tulta, paloi, salamoi mustia salamoita, mustaa tulta, mustaa paloa.
Sydänyön jälestä seestyi taivas, herkesi tihkusade ja pilvet painuivat pakoon. Auringon punertavien säteitten pilkistäessä huoneeseen nousi Jullu ylös makuulta ja asettui istumaan ikkunan ääreen. Ja siinä istuessa ryntäsi ankara ahdistus hänen rintaansa. Tuntui kuin putoisi ja vajoisi hän johonkin syvään. Hän aikoi huutaa ja herättää Jonnin, mutta hän ei kyennyt. Äkkiä tuntui hänestä että äiti katsoi häntä silmiin ja virkkoi: rukoile.
Jullu polvistui makuusijansa ääreen ja auringon punertavien säteitten hyväillessä hänen kiharaista tukkaansa, alkoi hän: isä meidän, joka olet taivaassa — — — — anna meille meidän syntimme anteeksi — — — älä johdata meitä kiusaukseen — — — Amen.
Lopetettuaan asettui hän makuusijalleen, veti peitteen päänsä yli ja hetkisen jälestä hän nukkui.
Herätessään kuului hänen korviinsa Taivos-ukon ääni.
— Tulin levottomaksi… aavistin että jotakin on tapahtunut.
Ukon ja Jullun lähtiessä liittyi Jonni heidän seuraansa kievariin johtavan tienristeykseen saakka. Siinä hän erosi. Perille saavuttuaan pyysi hän tavata Kallea. Emäntä vei hänet saliin, jonne Kallekin pian ilmaantui. Jonni tervehti häntä ystävällisesti, ja kun olivat vaihtaneet muutaman sanan, virkkoi ensimainittu:
— Näytän sinulle kolme kirjettä. Tässä on ensimmäinen.
Jonni ojensi Kallelle nimettömän parjaus- ja uhkauskirjeen. Kalle loi siihen pikaisen silmäyksen ja väkevä puna kohousi hänen kasvoihinsa.
— Tässä on toinen kirje.
Kallen kasvot kävivät yhä punakammiksi. Hän loi toiseenkin kirjeesen eli eilisiltaiseen ristiäiskutsuun, hätäisen silmäyksen.
— Ja tässä on kolmas, luehan sekin.
Kalle otti kirjeen vastaan ja luki seuraavat, naisen käsialalla kirjoitetut rivit: Siunaan teitä. Tiedän ettette kiitosta kaipaa. Kuitenkin näette, että tämä paperi on kostunut. Ilon kyyneleet ovat sen kostuttaneet, ja ne kyyneleet kiittävät Teitä. Jullun äiti.
Kalle ojensi jälleen kirjeen Jonnille, sitte he olivat kumpikin vaiti.
Vihdoin lopetti Jonni äänettömyyden.
— Sanohan, oletko milloinkaan punninnut Jullun kohtaloa äidin kannalta?
— En, vastasi Kalle hiljaa, sitä en ole milloinkaan tehnyt.
— Sen minäkin uskon. Olet ajatellut Jullua vain pelkkänä Julluna.
— Niin.
— Ja semmoisena on poika mahdottoman hauska, käyttääkseni rohkeata sanaa.
— Hauska kyllä, ei oo nähty surujen painamana.
— Eihän toki. Julluhan on iloisien nuottien posetiivi maljamiesten seurassa. Kun vain viitsii kiertää, jatkuu sävel, vaikka miten kauan. Jullun huulilla vetreä leikki vasta vetreänsä näyttää. Toisaalta sitte, sääli poikaa, joka on jäänyt aidan taa, sääli poikaa, joka itkee nauraessaan ja nauraa itkiessään. Isän syy osalta, isä oli liian ankara, verensä vieroi, siittämänsä hylki. Mutta maailma on väliin semmoinen, väliin tämmöinen, ja Jullu on hauska poika, hauska raukka. Mutta asetetaanpa kuvan taustaan äiti. Kiharatukkainen, ilosilmäinen Jullu polkee laulun tahtia lasi kädessä, ja sill'aikaa äidin sydämmestä nousee kyyneleinen huokaus: Jumala, pelasta valkeani, kaitse kaunoiseni. Pelasta, pelasta, sytytä päivä poloiselle.
— Totisesti, tuota en ole ajatellut.
— En luullut löytäväni sinua noiden kirjeiden takaa. Yksi on kuitenkin varma. Joko minä olen erhettynyt sinun suhteesi, tai olet itse erhettynyt oman itsesi suhteen. Uskon kernaimmin viimemainitun. Kantasi minua kohtaan ei ole todellista, se on keinotekoista ja siinä syy, jonka vuoksi tahdoin tavata sinua. Toivon että heität naamarin pois, se ei sovi sinulle. Sano, olenko oikeassa vaiko väärässä.
— Soisin olevasi oikeassa.
Nyt vasta rohkeni Kalle luoda katseen Jonniin.