VOITTOJA.
Läheni kuntakokous, jossa kunnan virkailijat piti valittaman kolmivuotiskaudeksi. Puolella sekä toisella valmistauduttiin otteluun, joka pääasiallisesti tuli koskemaan lautakunnan puheenjohtajan vaalia. Rauennut ehdotus köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä oli jakanut kunnan äänivaltaiset kahteen puolueesen, edistys- ja vanhoillispuolueeseen, viimemainittujen johtajana kievari, ensinmainittujen johtajana Kaislan Jonni. Vetoamalla kunnan varojen säästämiseen onnistui kievari kokoomaan vankan ja horjumattoman enemmistön kannattamaan itseään vaalissa. Hänen valitsemisensa merkitsi samaa kuin säästäminen, vastapuolueen leimaksi jäi kunnan varojen tarpeeton ja kevytmielinen tuhlaaminen.
Oltiin ahkerassa voimien keräämispuuhissa. Viestit kulkivat ristiin rastiin, luopioita siirtyi rivistä ja toisesta riviin ja toiseen, laskuja laadittiin, mutta aina jäi kievarin puolueelle kahden — kolmensadan suuruinen äänten enemmistö.
Ja kuitenkin oli vastapuolue voitosta varma!
Ehti vaalipäivä, mentiin kokoukseen, alotettiin toimitus. Hosun miehet seisoivat sankkana parvena omassa nurkassaan, kuninkaansa ja supliikien kirjoittajan ympärillä. Lautakunnan puheenjohtajan vaali oli listan ensimmäinen.
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Kaislan lautakunnan puheenjohtajaksi, kuului ensimmäinen ehdotus.
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pälsyn, kuului toinen ehdotus.
Sen kintereillä seurasi heti vaatimus:
— Ryhdytään äänestykseen.
Tämä oli vastapuolueen ensimmäinen vaalimanööveri. Tarkoitus oli hypnotiseerata äänivaltaiset työntämällä joutuin ehdokkaat esiin ja vaatimalla yhtä joutuin äänestystä, jotta voimapuolueen ehdokas kokonaan unhottuisi.
Ääniluetteloa avattaessa Jonni jo salaa nauraa hiperteli, mutta niin lyhytnokkainen ei toki puolue ollut, sillä kuuluikin kolmas esitys:
— Joukko äänivaltaisia esittää lautakunnan puheenjohtajaksi viran nykyisen hoitajan.
Esittäjä höysti vielä esityksensä imelillä kiitoslauseilla, miten kunniakkaasti ja taitavasti viran nykyinen hoitaja oli tehtävänsä tehnyt yhdeksän vuoden aikana.
Vähemmistöpuolue löi nyt korkeimman valttinsa pöytään. Kuului yllätyksenä esitys:
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pesähosun lautakunnan puheenjohtajan toimeen. Valitsemalla hänet toimeen kunnioittaa kunta itseään yhtä paljon kuin valittuakin.
Syntyi tuokion kestävä äänettömyys, jolla ajalla Jonni piti tarkasti silmällä Hosun kylän miehiä. Heidän kesyttömillä kasvoillaan ilmeni ensin jonkinlainen tyhmistymisen pilvi, mutta se vaikeni pian makeaksi ja voitolliseksi riemuksi. Toivo että heidän suurmiehensä valitaan kunnan isännäksi, souti hunajaväreilynä heidän sydämmissään, he pyörähtelivät kantapäillään, lipsauttelivat sormillaan ja itse heidän kuninkaansa, isoisän silmälasit nenällä, hymyili niukasti, kuten etevä lakimies ainakin, nähdessään, että juttu äkkiä kääntyykin odottamattomaksi voitoksi.
— Ryhdyttäköön äänestykseen, kuului taasen vaatimus.
Huudettiin esiin Hosun kylä, ääniluettelon ensimmäinen. Pesähosu ei liikahtanut paikaltaan, hymyili vain niukasti ja katseli isoisän silmälasien takaa äänivaltaisien joukkoon. Alihosu liikahti ensimmäisenä äänestämään.
— Annan ääneni Pesähosulle, virkkoi hän juhlallisesti, hän on isä, me muut kaikki olemme lapsia.
Pidättääkseen nauruaan täytyi Jonnin rykiä ja tukkia nenäliinalla suutaan. Hosulaiset, niinhyvin talolliset kuin torpparit, mökkiläiset ja käsityöläisetkin, marssivat juhlallisina pöydän ääreen ja äänestivät kuningastaan. Jokainen heistä lausui jonkun mairesanan äänestettävän kunniaksi. Kuului sanoja sellaisia kuin »viiden piispan veroinen viisaudessa», »toinen Salomo», j.n.e. Yhden ainoan kerran rohkeni Jonni vilkaista pastoriin, joka, istuen sykkyrässä kirjurin rinnalla, oli aivan punainen kasvoiltaan.
Kahdesti yritti kievari katkaista äänestyksen. Alihosun isännän lähetessä pöytää, virkkoi hän, tuskan väänteet kasvoillaan:
— Pyytäisin huomauttaa Hosun kyläläisille…
— Ei mitään huomautuksia, keskeytti puheenjohtaja, napauttaen vasaraa pöytään, äänestyksen pitää tapahtua vapaasti.
Mutta kievari ei malttanut vieläkään jättää yrittämättä.
— Kuulkaahan, hyvät Hosun miehet.
Mutta silloin putosi puheenjohtajan vasara niin lujasti pöytään, että
Jonni ja pastorikin säpsähtivät.
— Ei mitään huomautuksia, täällä ollaan kaikki vapaita äänestäjiä.
Tuohon ei mitään voinut, äänestys jatkui rauhallisesti, vaikka kievarin mieltä kirveli joka kerran, kun Pesähosun nimeä mainittiin. Sen nimen mainitseminen nyppi häneltä vähintäin kolmesataa ääntä ja käänti hänen varman voittonsa tappioksi.
Toisen kylän jouduttua esiin, ei nimeä enää mainittu. Jonni herkesi tukkimasta nenäliinalla suutaan, pastorin kasvoilta katosi punakkuus. Molempien ajatuksiin nousi kysymys, josko oman puolueen äänestäjät ymmärtävät pysyä ehjänä ja äänestää joko Pälsyä tai Kaislaa, sotkematta molempia ehdokkaiksi. Siitä rippui vaalin tulos. Mutta molemmat tekivät huomion, että ne kievarin läheiset ja omaiset, jotka edellisen syksyn myrskyisessä kuntakokouksessa olivat antaneet äänestyksen mennä ohi omalta kohdaltaan, ne nyt loistivat poissa olollaan.
Toimitus yhä jatkui. Oli annettu moniaita ääniä kievarin ehdokkuuden puolesta, mutta jopa mainittiin Kaislakin, mainittiin toisen kerran, kolmannesti, mainittiin väliin monet kerrat yhteen jaksoon, väliin kievarin nimen edellä, väliin jälkeen. Ja sitä jatkui, kunnes päästiin ääniluettelo loppuun, sitte alkoi äänien yhteenlaskeminen. Tulokset näyttivät, että Kaisla oli saanut noin kahdensadan suuruisen äänten enemmistön, kuten puolue oli varmasti olettanutkin. Jonni, voitontunteen hyväillessä hänen sieluaan, muisti Hiskialle antamansa lupauksen, jota ei hän ollut voinutkaan täyttää. Tuo oli karvastellut hänen mieltään monen monituista kertaa. Elpyi mieleen kuva huutolaisraukasta. Kärsivä katse, laihat kasvot ja kädet, mustuneet riekaleet olkien peitteenä ja niissä syöpäläisiä, kaljatuoppi, leivänpalanen ja raukan pyyntö: ettehän unhota minua.
Jonnin muistellessa Hiskialle tekemäänsä lupausta nakkausi luiseva torppari jostakin lomasta hänen eteensä, alottaen puhumaan miten Mooseksen kuoltua Joosua Nunnin poika rupesi kansan johdattajaksi. Puhuessaan huitoi hän käsiään, polki koroillaan lattiaan ja nakkautui jälleen yhtä äkkiä kievarin eteen, joka sapekkaan näköisenä istui kahden kannattajansa välissä.
Muut vaalit menivät melutta, äänestys ei tullut kysymykseenkään. Kokouksen loputtua purki kievari sappensa hosulaisiin, hän meni heidän eteensä ja virkkoi:
— Teittepä hyvän palveluksen tänään tuhlaajapuolueelle, te hosulaiset. Viinaa te kyllä osaatte keittää, mutta älysittekö äänestäessä olla hajautumatta, te Saksan pässit.
— Sanotko sinä meitä Saksan pässeiksi? kysyivät hosulaiset tuimasti, joka merkitsi samaa, että solvauksen voi panna juttuun.
— En toki, hyvät miehet, peruutti kievari sanansa, minä vain kysyn teiltä, oletteko milloinkaan nähneet Saksan pässiä? Minä olen tänäänkin nähnyt niitä monta. Ja yksi on niin suuri, ja se suuri pässi, jonka piti opettaa toisia pikku pässiä määkimään, kun sille luvattiin tupakinlehtiä, ei se osannutkaan määkiä. Ja kaikki pikku pässit määkivät päin mäntyyn.
— Viisastelet ja puhut vertausten kautta, mutta tiedä se, että Hosun mies aina on miehen veroinen.
— Onpa hyvinkin, on miehen ja vieläpä pässinkin veroinen.
Jonni ja pastori nauroivat makeasti, poistuessaan kunnantuvasta, jonne kievari jäi hosulaisia ruoskimaan ja sappeaan purkamaan.
Saadulla voitolla oli suuri merkitys. Edistyspuolue oli potkinut kapalovyönsä rikki, se oikoili nuorteata vartaloaan, syöksyäkseen uusiin valloituksiin ja voittoihin, se imi itseensä veriä vastapuolueen riveistä ja sulatti ne tuota pikaa, sillä ihmisillä on yleensä hyvä vaisto huomata, mikä voima on paisumaan päin, mikä vanhuuteensa nääntyy.
Kunnan suurkysymyksiä oli kansakoulukysymys. Koulu kyllä löytyi, mutta se oli kehnossa kunnossa. Muuan kirkonkylän syrjätalo oli maineen ja mantuineen ostettu koulutaloksi, maat olivat vuokratut koulutalon naapurille ja vuokratuloista suoritettiin kaikki koulun juoksevat menot. Huoneet olivat epämukavat ja hatarat, opetusvälineet, sen verran kuin niitä löytyi, vanhaa romua ja kaiken muun kukkuroiksi olivat opettajan palkkaedut niin huonot, ettei kukaan pätevä ja toimeensa pystyvä opettaja viihtynyt paikassa vuotta kauemmin. Alituiset opettajamuutokset pilasivat lopunkin. Väliaikaisien ja toimeensa pystymättömien opettajien kera laahustettiin vuosi kerrallaan eteenpäin, väliin jouduttiin opettajavaihdokseen kesken lukuvuottakin. Huolimatta kirkonkylän melko suuresta asukasluvusta, pysyi oppilasluku alhaisena, itsestään seurasi että opettajan arvo kieppui tasapainossa oppilasluvun rinnalla.
Näinä aikoina toimi koulun väliaikaisena opettajana joku entinen kaartin aliupseeri ja kiertokoulun opettaja. Jonni ja pastori pistäysivät muutamakseen kuulemaan opetusta. Sattui olemaan historiatunti, suuren Napoleonin vaiheet olivat esillä. Opettaja oli sotaisen innostuksen valloissa. Luodakseen oppilaiden nähtäväksi oikein havainnollisen kuvan suuren keisarin sankariudesta, syöksähti hän äkkiä alas opettajatuolilta, marssi luokan edessä lattian poikki pari kertaa, pysähtyi sotilaallisesti, löi vasemman käden nyrkillä rintaansa, mulkoili silmiään, kaaristihe takanojaavaan asentoon ja karjasi, leuat vinoon vääntyneinä, oikealla korpraali-innostuksella:
— Ja näin virkkoi Napoleon: kuulkaahan te viidennen linjarykmentin pojat, kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?
Vaikutus oli niin hullunkurinen, että Jonni ja pastori purskahtivat väkisenkin nauruun. Opettaja käsitti naurun mieltymyksen osoitukseksi, jatkaen opetusta raa'alla korpraali-innostuksella, joka ei ensinkään soveltunut aineen esittämiseen eikä liioin kyennyt herättämään kasvattavia mielteitä oppilaiden sydämmissä.
Koulussakäynnin jälestä joudutti Jonni vielä samana syksynä kansakoulukysymyksen kuntakokoukseen, esittäen tykkänään uuden koulun rakentamista kirkon vaiheille. Kievari saapui vielä kuntakokoukseen, taistelemaan oman rakennelmansa puolesta, mutta koulun toimintaan oltiin laajoissa piireissä tyytymättömiä — viime vuosina olivat varakkaammat syrjäkyläläiset käyttäneet lapsiaan naapurikuntien kansakouluissa — esitystä kannattivat kaikki muut, paitse Hosun miehet ja joku kourallinen kievarin läheisempiä tuttavia. Ja niin päätettiin entinen koulutalo myytäväksi, uusi koulu rakennettavaksi, opettajan palkkaedut korotettaviksi ja opetusvälineet hankittavaksi. Kievarin kälykin ja ne, jotka hänen mukanaan olivat loistaneet poissaolollaan syyskuun kuntakokouksesta, kannattivat esitystä.
— Tekin julkeatte nousta minua vastaan, lausui kievari katkerasti.
— Emme me nouse sinua vastaan, huomauttivat puhutellut, se on aika, joka nousee sinua vastaan.
Koulukysymyksen jälestä tuli säästöpankin vuoro. Ominaisella tarmollaan ajoi Jonni kuukaudessa asian alulle. Sattui olemaan pyhäinpäiväin tienoo, jolloin palvelusväellä oli runsaasti rahoja. Jonni ja pastori lähtivät kiertämään pitäjää, saaden saaliiksi kauniita summia talletettavaksi perustettavaan säästöpankkiin. Varakkaammat toivat suurempia panoksia ja kaikki sujui niin liukkaasti, että pankki alotti toimintansa uudelta vuodelta.
Nuorien seurassa oli näinä aikoina herännyt tuuma oman tuvan hankkimisesta. Tuuma kypsyi työksi, pidettiin hirsitalkoot, hommattiin arpajaiset, otettiin säästöpankista tuhannen markan suuruinen laina ja kunnalta pyydettiin toinen tuhat apurahoiksi. Kun kunnantupa oli ahdas ja muutenkin tarkoitukseensa kelpaamaton, suostui kunta antamaan apurahat ehdolla, että kunnan viralliset kokoukset saadaan pitää maksutta uudessa seuratuvassa, jonne säästöpankkikin pyydettiin sijoittaa. Siten seuratupa pääsi syntymään rinnan uuden koulun kanssa. Sen syntyaikoina herkesi kievari käymästä kuntakokouksissa. Kuiskailtiin, että hänen omissa taloudellisissa asioissaan alkoi olla pitelemistä molemmin käsin ja vähän ylikin. Tyttäret olivat edellisenä vuonna joutuneet miehelään, kumpikin oli saanut viisi tuhatta myötäjäisiksi ja entisiä velkoja löytyi myöskin. Jo alkutalvena myi kievari nuorta halkometsää usean tuhannen markan edestä ja kevätpuolella otti hän säästöpankista viidentuhannen markan suuruisen lainan. Hänen varvastaan puristi jostakin. Muutamat sukulaisuudet ja tuttavuudet näyttivät vaihtuneen vihollisuudeksi, sillä molemminpuoliset vierailut lakkasivat äkkiä. Velkakirjassa, jolla rahat otettiin pankista, olivat takuumiehet ystäväpiiriin kuulumattomia. Kuiskailtiinpa, että parin muunkin paperin takuunimet olivat tuonottain olleet muutoksien alaisina ja siitä juuri vierailujen lakkaaminen ja ystävyyden kylmeneminen.
Ajat olivat muuttuneet. Isännäksi lähti kievari velattomana, metsien myynnistä oli hän saanut ainakin parikymmentä tuhatta eri annoksissa, mutta rahoista ei ollut muuta näkyvää jälkeä kuin uhkea asuinrakennus, joka oli kylän komein. Itse talo oli maihin nähden kirkonkylän paras, mutta maanviljelys ei tuottanut eikä karjanhoitokaan lyönyt rahoiksi. Elettiin sitä vastoin porhosti ja oltiin laajoissa tuttavuuksissa naapuripitäjiin saakka. Kievari itse, alkuaan köyhää juurta, vieraantui työnteosta, heittäytyen herroina elämään, kun sai ensin majatalonpidon ja pääsi sitte lautakunnan puheenjohtajaksi. Herrastelemisen jatkuessa kasvoivat velat, joiden lisäksi vielä tuli tyttärien myötäjäiset. Kievari kyllä näki, mihin päin veti, mutta hänellä oli raudat tulessa, nimittäin poikien rikkaasti naiminen. Lähetystön käyntiaikoina olikin Kalle hommissa naida rikkaan tytön, mutta tuntemattomista syistä homma lahoutui, tyttö vietti häitä toisen kanssa ja Kalle alkoi koetella onneaan muilla suunnilla, mutta vastatuulien sanottiin puhaltaneen kaikkialla. Kerrottiinpa, että Kalle vihdoin suuttui ja vannoi vakaat valat jättää rikkaiden neitojen naurattelemiset ikipäivikseen. Mutta nuorempi poika, juuri mieheksi varttumaisillaan, oli vielä jälellä, ja isä liitti toivonsa siihen. Aarne nai rikkaasti, kuten isäkin nai, ja turvaa suvun tulevaisen mahdin. Kallelta ei ole ollut onnea, mutta tokihan Aarnella on onni. Tokihan, tokihan.
Rakkaus kyllä niitti voittoja muilla tahoilla, vaikka se Kallelle koukkuili. Kaislan Inni pani pyytäjänsä paulaan, samoin Aliisa otti Kaunonsa, josta oli tullut, opit käytyään, kunnan kengitysseppä ja eläinvälskäri. Viulut soivat kokonaan toisenlaisesti kuin ennen. Kauno ei ollut enää nappiherra eikä pennitön pakana, hänessä olivat taivahiset ihmeet tapahtuneet, ihmeet, joita ei kukaan muu pystynyt käsittämään ja arvostelemaan kuin kellonsoittaja Taula ja hänen vaimonsa.