VII.
Anna salasi häpeällisen tilansa viimeiseen hetkeen saakka. Sitä tehdessään sai hän kokea, että helvetti löytyy jo täällä maan päällä; hänen sielussaan oli aina tuhat tuskaa, sydämessään sata surua.
Ja vihdoin löi hetki, jolloin häpeän täytyi tulla ilmi. Kevätyö oli silloin kylmä, illalla satoi rakeita, yöllä tuiskutti lunta, ja kylmä pohjatuuli puhalsi nurkissa.
Kurja oli langenneen kohtalo. Haluten ensi sijassa päästä pois ihmisten näkyvistä lähti hän yöllä, kun rupesi tuntemaan kipuja, alas viinatupaan. Kädessä oli hänellä alushame ja joku muu vaate, jonka hädissään oli ehtinyt kaapata. Tuskissaan meni hän tainnoksiin. Herätessään viinatuvan lattialla oli hänen kylmä, että sydän vapisi. Kului silmänräpäys, ennenkuin ajatukset ehtivät toimintaan.
— Missä minä olen? Anna silmäili arasti ympärilleen.
Katse samassa keksi lattialla lapsen.
— Armahda minua, taivaan Herra! Polttava tuska kuului sanoissa, polttava murhe näkyi katseessa, kasvoissa. Armahda minun syntiäni, minun häpeääni!
Tupa oli niin hatara ja kylmä, että Annan sydän vapisi, ruumis värisi.
— Elääköhän se vielä?
Heikko, valittava ääni kuului lattialla.
— Kiitos, taivaan Herra!
Anna otti syliinsä lapsen, avasi hameensa napit, ja kätki lapsen rintaansa vasten. Heikko ja valittava ääni rupesi hetkisen perästä kuulumaan kovemmin, hengitys selvemmin.
— Voi kaikkivaltias, kuinka minun on kylmä! Annan ruumis rupesi värisemään, sydän vapisemaan. Aamuruskon valo, joka pienestä ikkunasta tulvi huoneesen, muuttui mustaksi. Armahda minun syntiäni, minun häpeääni!
Anna kaatui lattialle ja meni uudestaan tainnoksiin.
Silloin häntä jo etsi isäntä ja emäntä. Viimeksi mainittu näki takapihalla Kaisan ja huusi hänelle:
— Oletko nähnyt Annaa?
— En. Kaisa pelästyi ja pudotti lyhteen maahan. Onko hän hukassa?
— Yöllä se on hukkunut.
Isäntä samassa tuli alhaalta viinatuvasta päin emännän luo. Harmi ja suuttumus näkyi hänen kasvoillaan, kun virkkoi katkeran ivallisesti:
— Älkää enää hakeko, minä löysin jo. Lumessa oli jäljet, jotka veivät viinatupaan, ja minä menin jälkiä myöten. Siellä se on, mutta sillä on lapsi rinnoilla. Semmoinen sinun kiitetty tyttösi olikin.
Kajeessa aamuilmassa, kuuli Kaisa jok'ainoan sanan, ja tuntui, kuin olisi häntä pistetty sydämeen terävillä neuloilla.
— Mitä sanoit? Emännän silmät suurenivat, ja hän katsoi hämmästyneenä isäntää. Ei suinkaan Anna, Jumalan tähden…
— Ei suinkaan, ei. Anna on enkeli, mutta yöllä on hän synnyttänyt lapsen. Mistä saamme piian sijaan, tulee kesä ja kiireitä.
Kaisa seisoi kuin kuvapatsas. Suojaten silmiään nousevan auringon säteiltä ja nojaten navetan seinään ahmi hän jokaisen sanan, joka kuului heidän takapihalle.
— No mutta Jumalan tähden… Emäntä ei vieläkään voinut uskoa todeksi, mitä kuuli miehensä suusta.
Isäntä oli niitä karkeapintaisia miehiä, joiden suhteen helposti erehtyy. Emännän seisoessa vielä paikallaan ehti hänen vihansa jo mennä ohi.
— Mene nyt kaiken nimessä sinne pian, käski hän hämmästynyttä emäntää. Ei niissä raukoissa enää taida olla henkeä kumpaisessakaan. Juutaksen tyttö, millä lailla kykeni pettämään ja salaamaan! Päälle päätteeksi meni kylmään viinatupaan kuolemaan ja paleltumaan. Riennä nyt sinne.
Emännän ja Annan välinen suhde oli ollut kuin äidin ja tyttären. Ensi näkemästä saakka mieltyivät he toisiinsa, vaikka heidän ulkonaiset olentonsa olivat täydelliset vastakohdat. Anna oli iloinen ja lämmin, emäntä tyyni ja kylmä. Hyväilemisiä ei käytetty. Emäntä puheli Annan kanssa lyhyesti ja asiallisesti, Anna oli kuin palkattu palvelija konsanaankin; teki nöyrästi, mitä hänen tuli tehdä, eikä kunnioituksetta koskaan lähennellyt emäntää. Mutta sittekin oli heidän välinsä hellä. Yksi sana, yksi katse riitti kummallekin päiväkaudeksi.
— Jumalan tähden. Tämmöinen kylmä yö ja… Emäntä lähti kiireesti alas viinatupaan.
Kaisa jätti askaroimisen sikseen ja lähti juoksemaan emännän jälkeen.
Kun Anna uudestaan heräsi, tunsi hän makaavansa olki vuoteella, monen peiton alla. Takassa paloi suuri tuli, ja tulen lähellä istui emäntä, sylissään lapsi, vieressään Kaisa.
Anna vapisi sydämessään silmänräpäystä, joka hänellä oli edessä.
Sulkien silmänsä kuiskasi hän:
— Kaisa!
— Anna kulta! Kaisa heittihe olkivuoteelle, kätki kasvonsa Annan rintaa vasten ja rupesi nyyhkyttäen itkemään.
Emäntä istui tyynenä ja tuuditteli käsivarrellaan lasta. Mitään liikutuksen tapaistakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan. Turhaan odotettuaan ensimmäistä sanaa, ponnisti Anna kaikki voimansa ja katsoi emäntää silmiin. Silmäykset kohtasivat toisensa ja sulivat äkkiä kuin salama sydämen kieleksi, sielun sisimpäin ajatusten ilmoittajaksi. Siinä tapahtui sanaton anteeksipyyntö ja sanaton anteeksianto.
— Oletko kylläkin kipeä? kysyi emäntä, ja hänen äänensä sointu oli sama tunteeton ja melkein kylmä, johon Annan korva hyvästi oli tottunut.
— En erittäin.
— Minulla on tässä lasillinen kuminaviinaa, johon on sekoitettu ruusuntippoja ja jotakuta muuta rohtoa. Emäntä nousi ylös ja tarjosi lasin Annalle. Sinun täytyy juoda se kaikki. En tiennyt varoa mitään parempaa.
Anna totteli eittämättä. Pian tulikin hänen lämmin ja hyvä olla.
Annettuaan lapselle rintaa nukkui hän terveelliseen uneen.
Kaisa silloin nousi ylös ja virkkoi emännälle:
— Minä menen hakemaan mummoa, olkaa te täällä niin kauan.
— Mene, mutta joudu pian. Kaisa lähti kiireesti.
Katuen aamuista kovuuttaan käveli isäntä rauhatonna pihalla. Kun
Kaisa sanaa sanomatta aikoi mennä sivutse, kysyi hän:
— Jäävätkö ne henkiin?
— Jäävät kai. Älkää, hyvä isäntä, olko vihainen Annalle.
— Minäkö olisin vihainen? No olinhan minä aamulla, mutta silloin en muistanutkaan, että minulla itselläni on lapsia. Maailman rantaa ei kukaan näe päähän, ei kukaan tiedä edeltäpäin, mitä omaan kohtaan voi tulla. Sitä paitse näyttöä moni valkoinen asia meidän silmissämme mustalta, ja moni musta asia valkoiselta. Minä luulen Annan suhteen että…
— Kuulkaapas, keskeytti Kaisa. Minulle tuli mieleen eräs ajatus. Huolisitteko Klaun Kaisusta Annan sijaan, edes syksyyn asti? Nuori hän vielä on, mutta helppoja töitä hän kyllä tekee.
— Minä otan mielelläni Kaisun; onhan se pitkä tyttö ja siivosta kodista.
— Hyvä. Kaisa lähti kiireesti Toramäelle päin.
Kylässä sillä ajalla kulki viesti talosta taloon, tuvasta tupaan. Tunnin kuluttua ei sitä ihmistä koko kylässä, joka ei olisi tietänyt, että Annan kunnia oli mennyttä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta oli tapahtuma yleisesti mieluinen; ja yksitoikkoisen elämänkin vuoksi oli uutinen tervetullut joka mökkiin. Se ilahutti mieliä niinkuin ukonilma kesällä luontoa. Tapahtumasta keitti jokainen vatiinsa hyvää lientä, söi itse ja tarjosi tuttavilleen. Kadehtijat — niitä oli Annalla paljon — nauroivat ilosta; ne jotka olivat olevinaan hänelle hyviä ystäviä — niitäkin oli paljo — sekä surkuttelivat että iloitsivat; ainoastaan ne, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan joukkoon — niitä oli peräti vähä — tunsivat todellista sääliä.
— Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoivat kadehtijat. Kuka käski olemaan kauneudessa ja käytöksessä muita parempi. Nyt siitä meni kunnia.
— Onhan kauneus jäljellä, sanoi ystäväjoukko, joka osasi nuolla ja purra yht'aikaa. Kaunis aina kelpaa.
— Niin kaunis ja iloinen tyttö, sanoivat puolueettomat, että sääliä täytyy.
Anna oli monta päivää heikkona sairaana, mutta pian terve luonto voitti taudin. Hellä hoitokin vaikutti edullisesti paranemiseen, etenkin henkisen sairauden suhteen. Annilla oli aina varastossa joku koristelematon sana, joka lähti sydämestä ja löysi sydämeen. Siten ei päivä päässyt muuttumaan yöksi, eikä katumus epätoivoksi.
Lapsen tila oli arveluttavampi, ainakin hoitajan mielestä. Raukka yski että oli kuolla, ja keuhkoissa kuului omituinen ääni, niinkuin olisi henki käynyt ahtaan olkipillin lävitse. Anni pelkäsi kuolemaa joka päivä, mutta äidille ei hän lausunut pelkoansa. Kun Jukka kevätkesällä joutui Herttalan kuormaa ajamaan kaupunkiin, toimitti Anni salaa hänen käymään lääkärin luona. Tämä kyseli juurtajaksain asianhaarat, antoi helppoja yskänrohtoja ja vakuutti, ett'ei keuhkojen vika ole rintatautia eikä siis hengenvaarallinen, kuten Jukka itsepäisesti väitti. Ne kyllä lakkaavat soimasta, kun lapsi tulee suuremmaksi, vanhemmaksi.
Nähtyään että rohdot helpottivat yskää, ja että lapsi päivä päivältä jäi elämään, uskoi Annikin lääkärin vakuutukset.
Klaun Kaisu tuli palvelemaan Annan edestä, syksyyn asti. Neljäntoista vuoden vanhaksi oli hän varsin pitkä tyttö. Vallaton ja iloinen oli hän sitäpaitse, joten ei tuntuvaa muutosta tapahtunut piian vaihdossa. Muiden hyvien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä kauniit valkoiset hampaat ja hyvä päästötodistus kansakoulusta. Pahimpia virheitään eli huonoja tapojaan oli makea nukkuminen aamusilla. Häntä vuoroin herätteli emäntä, vuoroin Kaisa, joka usein aamusilla noin hätäkättä pujahti takapihan kautta kaimatyttöä katsomaan.
Anna jäi asumaan viinatupaan. Siellä sai hän elää rauhassa, tarvitsematta nähdä pilkallisia katseita, tai kuulla pistäviä ivapuheita. Rauhallisuus vaikutti terveyteen hyvin. Kesän tullessa Anna jo halusi itselleen työtä. Hän ei siitä vielä ehtinyt ilmoittaa emännälle, kun jo eräs pieni seikka saattoi asian puheeksi. Kaisa nimittäin tahtoi sulostuttaa Annan yksinäisen elämän niin hupaiseksi kuin mahdollista, mutta emäntä oli toista mieltä. Molemmat salaa vetosivat asianomaiseen, ja eräänä sunnuntaina tuli emäntä alas viinatupaan. Ottaen lapsen syliinsä ja hyssytellen sitä virkkoi hän:
— Nyt saamme olla yhdessä puolenpäivää. Minä ja Kaisu teimme jo kaikki askareet. Kaipaatko, Anna, parempia huonekaluja, juttukirjoja tai muita hupia?
— Miksi sitä kysytte? vastasi Anna.
— Muutoin vaan. Kaisa tahtoi, että sinulla olisi hupaista.
— Kaisa on paras ystäväni. Annan ääni hieman värähteli. Hän tahtoo minulle hyvää.
— Minä tuon sinulle huomenaamulla työtä, neulomista ja kehräystä.
— Aioinkin jo pyytää.
— Minä sen jo arvasin.
Omituisen kylmällä äänellään rupesi emäntä sitte puhumaan talon töistä ja tupa-askareista.
Herttalan emännälle ja kauppiaan rouvalle oli Annan häpeä polttavan arka. He ymmärsivät, että Franssin ja Helman naiminen nyt riippui hiuskarvasta, ja että hiuskarva katkeaa samassa silmänräpäyksessä, kun Helma kuulee totuuden. Lupauksella että ennen vuoden loppua päättää sinne tai tänne oli hän vähäistä ennen Annan äidiksi tulemista ottanut Franssilta kihlat, sormuksen ja kellon. Kihlauksen johdosta loisti tulevaisuus Herttalan emännalle kullankirkkaana. Oskari oli tosin tullut sairaanpuoleiseksi ja tilapäisesti väkijuomain karttajaksi, mutta kun häitä aiottiin viettää vasta jouluna, niin toivottiin hänen siksi parantuvan. Jouluna piti sitte lyötämän kaksi kärpästä yhdellä kerralla, tyttärelle rikas mies, pojalle rikas vaimo.
Mutta Annan häpeä tuli synkäksi ukkospilveksi kullankirkkaalle taivaalle. Jos salama siitä lyö, iskee se Herttalan taloa perustuksia myöten, sillä Oskari oli siksi elänyt maailmaa, ett'ei kukaan muu rikas tyttö kuin Ainu enään katsonutkaan häneen. Emäntä kyllä tiesi, että Ainu oli tyhjä porsliinivauva, jossa ei ollut muuta haluttavaa ainesta kuin silkkiä ja hajuvettä, mutta suuret myötäjäiset tekivät tytöstä miellyttävän miniän. Helmallekaan ei voitu toivoa Franssin vertaista miestä rikkaudessa, eikä miellyttäväisyydessäkään.
Pilvi oli todellakin uhkaava.
Sopivin keino tehdä se voimattomaksi oli että Anna maalattiin Helman silmissä mustaa mustemmaksi. Moiseen kurjaan keinoon turvattiin. Kyläläisten ivapuheet olivat hienoa kuin silkkilanka sen suhteen, mitä Herttalan emäntä ja kauppiaan rouva puhuivat Annasta Helman kuullen; he tallasivat hänet ilkeimpään lokaan ja saastaan.
Alusta alkaen se onnistui. Kylmänä kevätpäivänä, jolloin Anni tuli Kaisun seuraamana kylään, lähetti kauppiaan rouva hakemaan Herttalan emäntää. Itse meni hän seuraavana päivänä Herttalaan, eikä ottanut Ainuakaan mukaansa, vaikka tämä oli julkikihloissa Oskarin kanssa. Helman kuullen rouva sitte otti uutisen puheeksi. Hienosti hymyillen virkkoi hän:
— Emme vielä eilen tietäneet, mitä kylässä toissa yönä tapahtui.
— Mitä siellä on tapahtunut? kysyi emäntä erittäin uteliaasti. Ei tänne mitään kuulunut.
— Sepä ihme. Kaunis Anna synnytti toissa yönä pojan.
— Älkää ihmeitä. Liekö tuo totta?
— Totta se on. Klaun Kaisu on jo sijaisena, ja Annikin sinne meni eilen aamulla.
— Sekö siitä koreilemisesta ja alituisesta tanssimisesta palkaksi tulikin?
— Se siitä tuli.
Helma ihan tulehtui kasvoiltaan. Anna oli hänessä herättänyt syvintä myötätuntoisuutta kauneutensa, iloisen olentonsa ja surullisen elämäkertansa vuoksi.
— Kukahan konna vietteli semmoisen tytön? Vanha epäilys heräsi äkkiä Helman sydämessä; hän katsoi rouvaa terävästi silmiin ja toisti kysymyksensä.
Rouva ei joutunut vähääkään hämille. Hymyillen hienosti, kuten tapansa oli, vastasi hän ystävällisesti:
— Hyvä Helma! Sinä aina katsot tämmöisiä tapauksia novellien ja kertomuksien kannalta; niissähän on tavallisesti viettelijä ja vietelty. Mutta minä vakuutan sinulle, että tämä tapaus ei mitenkään sovellu novellien ja kertomuksien aineeksi, viettelijätä on mahdoton kenenkään tietää.
— Miksi?
— Suoraan sanoen siksi, ett'ei Anna itsekään kuulu olevan varma hänestä, arvelee yhtä yhden kerran, toista toisen kerran.
Myrkyllisillä sanoilla oli toivottu vaikutus. Helma punastui pelkästä häpeästä, ja hänen täytyi itselleen myöntää, että rouvan sanat sopivat kylän yleisiin siveysoloihin kuin valetut.
— Nyt on sitte maailma nurin narin. Tahtomatta enempää kuulla likaisesta asiasta meni Helma isänsä luo salin takaiseen kamariin.
Emäntä ja rouva nauttivat voitoniloa ja viiniä!
— Tuo luullakseni vaikutti, sanoi rouva.
— Vaikutti se, myönsi emäntä. Nyt ei Anna enää ole tiellämme; sen liehakan tähden tässä onkin jo oltu kuumassa ja kylmässä.
— Emme toki nukkumaan saa ruveta. Helmalla on kivikova sydän, se sietää vielä enemmän.
— Ehkä niin.
— Täydymme jatkaa tähän tapaan.
— Mutta se voi herättää hänessä epäilystä.
— Emmehän me tarvitse puhua mitään. Kyllä minä panen kellon kylään, ja joku sitä sitte soittaa Helmallekin.
— Siten se käy laatuun.
— Sitä liehakkaa vihaa moni.
Rouva täytti lupauksensa. Kohta ruvettiin kylässä kertomaan, että Annalla oli ollut yhtä monta rakastajaa, kuin vuodessa on kuukausia, ja että hän oli jokaista pettänyt, kunnes tuli oma vuoronsa tulla petetyksi. Uutuuden vuoksi jauhettiin juttua niin kauan, että sitä toisin hetkin epäilijätkin uskoivat todeksi.
Herttalaankin sitä tuli joku kertomaan. Emäntä erisin epäili, mutta kun kertoja viittasi Annan suhdetta Kaaren Heikkiin, niin oli hän sillä näyttänyt väitteensä toteen.
— Pettihän se Heikinkin, sanoi hän vakuuttavalla äänellä. Ja joka kerran pettää yhden, se pettää toisenkin.
Väitteen todistus vaikutti Helmaan vielä enemmän kuin kauppiaan rouvan myrkylliset sanat. Heikin ja Annan suhde toisiinsa ei ollut hänellekään salassa, niin vähän kuin hän tiesikin kylän nuorten rakkausseikoista.
Tapahtuman, joka äkkiä muuttaa Herttalan olot, luuli Helma jo tapahtuneeksi. Ajatus tulla Franssin vaimoksi oli kasvanut ikäänkuin hänen toiseksi olennokseen, ja hän ei ollut voinut koskaan täydellisesti irtautua ajatuksesta, vaikka Franssi olikin paljon muuttunut viimeksi kuluneina viitenä vuotena. Kasvojen tumma puna ei enää ollut kadehdittavan kaunista, silmät, ennen niin puhtaat ja kirkkaat, näyttivät hävyttömiltä ja kyllääntyneiltä, ja äänestäkin oli raikas sointu kadonnut; mutta sittekin oli Franssi yhä ajatusten esine.
— Väärin minä häntä Annan suhteen epäilin, sanoi Helma itselleen, kun oli saanut tukahutetuksi pahimmat epäilyksensä, ja suotta niin monta unetonta yötä vietin. Franssi on semmoinen kuin kaikki muutkin, oi parempi eikä pahempi. Mikä oikeus minulla on uneksia ja vaatia itselleni puhdasta, jaloa miestä? Ei mikään. Tuskin itsestänikään on tosielämään. Kun muistelen, minkälainen Franssi oli kahdeksantoista vuoden vanhana, voin unhottaa ja antaa anteeksi kaikki. Paitse jos hän olisi vietellyt ja pettänyt Annan, sitä en voisi antaa anteeksi. Mutta minä olen erhettynyt Annankin suhteen. Kaikki puhuvat hänestä yhtäänne päin. Ja sanotaan, ett'ei savua, jos ei tulta.
Niissä mietteissä eläen päätti hän mennä Franssille vaimoksi. Peläten enempiä taisteluita sydämensä kanssa, astui hän toisenkin askeleen varmuutta kohden; hän ilmoitti äidilleen päätöksen.
— Minä olen valmis milloin hyvänsä, sanoi hän päättäväisesti. Minun tähteni ette tarvitse häitä viivytellä.
Siten uhkaava pilvi, jonka pelättiin lyövän hankkeet pirstoiksi, vaan kiirehti niiden toteutumista. Herttalan emäntä oli seitsemännessä taivaassa; naimisien kautta suuri rikkaus ja mahti tulevat vielä monta vertaa suuremmiksi.
— Kun Herttalaisia mainitaan, sanoi hän itselleen, kuuluu sanoissa sama korkea kaiku, jota kyläläiset ovat elämänijän tottuneet kuulemaan.
Lujatahtoisuudellaan luuli Helma saavuttaneensa sydämelleen levon ja rauhan, mutta surkeasti hän pettyi. Hänelle tuli elämä yhä tukalammaksi, yhä tuskallisemmaksi, vaikka vuoden ihanin aika läheni yhä lähemmäksi. Elämä oli lintujen laulua, kukkien puhkeamista, nurmen vihannoimista. Luojan onnellisia lapsia olivat nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät. Kaikki he elivät onnellista elämää. Silmä nautti, sydän nautti, veri suonissa virtasi vilkkaammin ja hellät tunteet tulivat kernaasti rintaan.
— Minä yksin olen onneton, sanoi Helma, kun sydämeensä tuli uusi tuska, rajumpi ja vaikeampi voittaa kuin kaikki edelliset. Kaikki muut ovat onnellisia.
Äitinsä seurassa kävi hän jolloinkin sulhoaan tervehtimässä, mutta kotiin tullessa oli hän paljon onnettomampi kuin kylään mennessä. Tuntui juuri kuin joku musta olento seisoisi hänen ja Franssin välillä, ja mieleen tuli joka kerralla joku uusi epäilys, joka yksinäisinä hetkinä varttui tuskalliseksi varmuudeksi. Siten oli jokainen päivä hänelle pelkkää tuskaa, pelkkää taistelua.
Mutta kerran tuskan päivät loppuivat. Puheltuaan erään sunnuntain iltamyöhällä Jukan kanssa pitkiä piloja, lyhyitä tosia, meni Helma maata. Hän oli edellisenä yönä nukkunut huonosti, joten heti vuoteelle heitettyään nukkui sikeään uneen. Ennen heräämistään näki hän ihmeellisen unen. Heillä oli häät, hän oli valkoisessa morsiuspuvussa ja Anna sitoi seppelettä. Suuri sali oli hääväkeä täynnä, ilo loisti kaikkein silmistä, mutta Jukka ja Kaisa näyttivät surullisilta. Vihkituolia tuotaessa esille laski Anna hänelle seppeleen päähän ja hän ojensi kätensä Franssille. Mutta samassa tämä muuttuikin ilkeäksi kääpiöksi. Hääväen joukossa syntyi suuri hälinä, mutta Anna rupesi laulamaan vihkiysvirttä. Samassa kääpiö muuttui kauniiksi mieheksi, jolla oli suuri vartalo kuin Jukalla, mutta silmät siniset ja hiukset keltaiset juuri kuin Annalla. Häävieraiden kasvoilta näkyi suurin kummastus, mutta Jukka ja Kaisa muuttuivat iloisiksi. Heidän yhtyessään laulamaan Annan kanssa astui hän vihkituoliin pitkän ja kauniin miehen rinnalla.
Siihen kohtaan hän heräsi.
Kello ei ollut vielä kuuttakaan, mutta aurinko paistoi jo korkealla. Pukeuduttuaan avasi hän ikkunan ja katseli ulos puutarhaan. Pensaiden juurilla näkyi vielä kastehelmiä, mutta hiedoitetut käytävät olivat jo kuivia.
— Kummallinen uni!
Pienempään ruusupensaaseen, joka kasvoi ihan ikkunan alla, oli yöllä puhjennut kaksi uutta kukkaa. Helma huomasi no ja hymyili niille iloisesti.
— Kummallinen uni! Montakohan ruusua tuohon suurempaan pensaasen on yöllä tullut? Pitää käydäkseni katsomaan.
Helma hiipi isännän kamarin kautta ulos puutarhaan. Elämä tuntui kevyeltä, suloiselta. Mikään tuska ei painanut mieltä, mikään ahdistus ei raadellut rintaa, sillä elämän todellisuus oli vielä unhotuksissa. Virkistävän unen jälkeen leijuilivat ajatukset keveinä, vapaina ja silmä ihasteli kaikkea mitä edessään näki.
— Kummallinen uni! ihmetteli Helma. Hän nautitsi kaikesta ihanuudesta, joka häntä ympäröi.
Karjatarhassa piiat jo lypsivät, ja sieltä kuului naurua ja vilkasta puhetta. Ilma oli vielä kevyttä, joten joku sana kuului aivan selvästi puutarhaan.
— Mitähän moinen kummallinen uni merkitsee? Helma rupesi lukemaan suuremman pensaan ruusuja, mutta samassa kuuli hän nuoremman piian mainitsevan Franssin nimeä. Sitte vanhempi nauroi ja virkkoi:
— Maailman velikulta; yhden jättää, toisen ottaa.
Franssin nimen kuuleminen viskasi Helman todellisuuteen. Tuskahisia tunteita tuli heti sydämeen, rauhattomuutta rintaan. Ajattelematta, tekikö oikein eli väärin, hiipi hän karjatarhan aidan taakse. Piiat istuivat selin häneen ja jatkoivat vapaasti puhelua:
— Mitä meidän Helma sanoisi, jos tietäisi toden, virkkoi nuorempi piika. Hän oli idealisti. Helman pieni kirjasto oli vaikuttanut hänen katsantokantaansa paljon, ja koko hänen henkiseen kehittymiseensä. Mutta Helma ei käy missään eikä ole erittäin tuttava kenenkään kanssa, paitse ehkä isäntärengin, mutta se mies on kuin mykkä.
— Mitäpä siihen sanoisi? vastasi vanhempi piika. Hänkin oli idealisti, mutta hänellä oli jo ikää enemmän, kuin itse olisi suonut. Hän ihaili rikkautta ja arkkiveisuja; molemmat liikuttivat hänen pyhimpiä tunteitaan. Franssi on kaunis ja rikas, parempia ei tule, eikä niitä ole.
— On niitä parempia maailmassa; ei kaikki rikkaat sillä lailla hyppele yhden tytön sylistä toisen syliin. Enkä minä niistä muista, mutta Anna raukankin kehtasi vietellä ja se nyt oli varmaankin synti. Syöjättären hampaista joutui Anna Franssin pauloihin, petettäväksi, häväistäväksi.
— Miksi antoi pettää itsensä? Pitihän hänen ymmärtää, ett'ei Franssi häntä nai kuuna kullan valkeana.
— Miksi sille lupasi ja miksi oli aina Annan kimpussa kuin takkiainen?
— Aina pojat silloin lupaavat naida. Anna kyllä tiesi, että Franssi oli meidän Helman oma, mutta ketä itseäkin haluttaa tulla petetyksi…
— Etkö häpeä puhua tuolla tavalla Annasta? Ei Anna ole kuin kylän muut tytöt. Kaikki häntä sotkevat lokaan, jokainen panee kiven kuorman lisäksi, mutta minä uskaltaisin tehdä valan, että Anna on puhdas kaikista muista pojista. Hänen sijassaan ampuisin minä ensin Franssin, sitten itseni. Se on tosi.
— Puhut niinkuin lapset.
— Meidän Helmaakin minä oikein säälin.
— Mitä varten?
— Hän kun huolii sulhasekseen tuommoisesta, joka on maannut kymmenen tytön käsivarrella.
— Voi, voi sinua! Elät kymmenenkin vuotta, jo veisaat toista virttä. Jos sinun silloin käy kuin Annan, niin pyyhit muutamalla kyyneleellä surusi. Mutta jos sinulla on sulhanen kuin meidän Helmalla, ja sitte joku kajoo häneen, niin silloin sinä pikemmin ajattelet ampua, et toki sulhastasi, vaan…
Enempää ei Helma jaksanut kuulla. Hiipien käveli hän rappuja kohden ja painoi kädellään rinnan alle, ikäänkuin olisi pelännyt sydämen pakahtuvan siinä silmänräpäyksessä. Kamariin tultuaan asettui hän jälleen ikkunan luo ja istui siinä liikahtamatta kuin kuvapatsas. Silmäin katsoessa kirkkaasen avaruuteen hengitti rinta rajusti, jokaisessa hengityksessä tuli raskas kuorma sydämen tuskaa ulos.
— Voi minua onnetonta! Kaikki epäilykset, joita olen koettanut väkisin tukahuttaa, ovat tosia.
Kun sydän oli purkanut tuskansa, tasautui hengitys; veren kiivas kulku asettui, ja sydämen lyönnit eivät enää koskeneet kipeästi. Kun emäntä tuli kamariin, oli taistelu loppunut.
— Miks'et tule juomaan kahvia? Oskari on tullut yöllä sairaammaksi.
Ääni ilmaisi, että emäntä oli liikutettu ja huolissaan Oskarin tähden.
Helma huokasi raskaasti ja meni emännän kanssa.
Juotuaan kahvia teki hän nuoremman piian kanssa tavallisen aamukorjuun isännän kamarissa. Ikkunat avattiin, joten raitis ilma pääsi huoneesen, vuoteen alusvaatteet vaihdettiin ja tehtiin kaikinpuolin puhdasta. Kului runsas tunti ennenkuin työ oli tehty ja halvattu isäntä ravittu. Sitte Helma siisti itsensä ja sanoi piialle:
— Minä menen kylään ja viivyn siellä ehkä kauemminkin. Älä mene minnekään täältä ennenkuin joudun takaisin; emäntä ei jouda tänne Oskarin tähden. Ota tuolta kamarista joku uusi kirja, että saat aikasi kulumaan.
— Saatte huoletta mennä ja olla, kyllä minä… Vastausta kuulematta tuli Helma ulos. Ensin suuntasi hän askeleensa Toramäkeä kohden, mutta äkkiä hän seisahti, nosti otsalleen käden ja mietti pari sekuntia. Sitte lähti hän kiertämään peltojen kautta kylään. Ketään tiellä kohtaamatta saapui hän vihdoinkin takapihojen kautta erään vanhan hökkelin lähelle. Se oli viinatupa, jossa Anna asui lapsensa kanssa.
Helman sydän rupesi lyömään yhä ankarammin, jota lähemmäksi mökkiä hän ehti. Ja kun piti avata ovi ja astua sisään, eivät kädet ja jalat tahtoneetkaan totella. Hengittäen syvään jäi hän oven taakse seisomaan.
— Entä jos Anna vihaa minua? Ajatus tuli kuin pilvistä. Entä jos hän luulee minun ryöstäneen häneltä Franssin?
Säikähtäen ajatuksen mahdollisuutta aikoi Helma jo pyörähtää takaisin, mutta samassa kuuli hän vienon äänen lausuvan:
— Ensiksi rikoin kasteen liiton.
Toiseksi hylkäsin Jumalan.
Ääni kuului erinomaisen kauniilta ja tunteelliselta.
— Joka noin kauniisti laulaa, hän ei voi vihata. Helma avasi äkkiä oven ja astui sisään.
Anna istui lyhyellä lavitsalla, tuutien lasta ja neuloen villaista vaatetta. Luullen emännän tai ehkä Kaisan tulleen sisään katsoi hän hymyillen ovea kohden … ja näki Helman kynnyksellä seisomassa.
— Herttalan Helma! Tekö se olittekin? Annasta tuntui, kuin rupeisi hänen jalkainsa alla maa vajoomaan.
Helma hengitti rajusti, ja mielen kuohu kuvastui kasvoissa. Hetkiseen aikaan ei hän kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Hän ei ollut osannut ajatella niin paljon kauneutta ja niin paljon kurjuutta voivan löytyä saman katon alla. Sinisine silmineen ja keltaisine hiuksineen oli langennut Anna äitinäkin kaunis; kauneus oli sielullisempaa ja puhtaampaa kuin ennen neitona. Silmäin vallaton kirkkaus oli vaihtunut tyyneen, surumieliseen kaihoon, ja kasvojen piirteistä oli kadonnut silmänräpäyksellisyys; niissä kuvastui nyt sielun kauneus ja koko sisällisen olennon ylevyys.
Niukka valo, joka pienestä ikkunasta tuli huoneesen, olkivuode ja mustuneet seinät olivat kauneuden jyrkkinä vastakohtina. Helman silmissä näytti huone luolalta, eikä ihmisasunnolta.
— Älä minua säikähdä, Anna. Helma hiljaa astui kangaskengissään ovelta perälle. Minä tulin sitä varten luoksesi, että olen yhtä onneton kuin sinäkin.
Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan Franssin kihlattuun, rikkaasen Herttalan Helmaan, vaikka vihan ja inhon sijasta kuuli helliä, lempeitä sanoja. Yhä lattiaan katsoen vastasi hän:
— Ettekö tulleetkaan sanomaan minulle, että olen kurja…?
— Et saa puhua noin, keskeytti Helma melkein tulisesti. Sinä olet ainoa nainen, jota kohtaan sydämeni on tuntenut kiintymystä, rakkautta. Ja sinun onnettomuutesi on tullut minunkin onnettomuudekseni.
Tulisia hiiliä nuokin sanat! Leppymättömän vihan luuli Anna olevan hänen ja Herttalan Helman välillä, semmoisen joka sammuu vasta tähtien tuolla puolen.
— Ovesi takana taistelin minä äsken rajun taistelun. Ajatus, että ehkä sinä syytät onnettomuudestasi minua, tuli mieleeni kuin salama. Olisin kääntynyt pois oveasi avaamatta, mutta kuulin äänesi, kun lauloit. Anna, sinä et voi vihata minua.
Kyynel tuli Annan silmään.
— Tiedän varmaan, ett'et vihaa minua. Helma asettui istumaan lyhyelle lavitsalle ja otti Annaa kädestä kiinni; molempain kädet hiukan vapisivat…
— Minäkö vihaisin teitä? Ääni värähteli, mutta sinisilmäin katse oli rukoilevainen.
Lyhyen silmänräpäyksen oli kumpikin vaiti, mutta sitte Helma virkkoi:
— Minä olen sydämessäni vakuutettu, että hän petti ja vietteli sinut kuin konna, mutta kuitenkin tahtoisin kuulla totuuden sinun suustasi. Sitä varten tulin tänne.
Hieno puna levisi Annan kasvoille. Hengitettyään muutaman kerran raskaasti virkkoi hän:
— Se on vaikeata, mutta…
— Ehkä kuitenkin teet sen minulle. Vastalahjaksi saat ystävyyteni. Helma katseli Annaa yhä enenevällä mieltymyksellä. Kohtalommekin on sama, petetyt olemme molemmat.
Hieno puna Annan kasvoilla yltyi väkevämmäksi. Luoden silmänsä lattiaan alkoi hän puhua:
— Syy ei ole yksin hänen, sitä jää minunkin osalleni, sillä minä kyllä tiesin, että hän oli teidän omanne, mutta sittekään en voinut välttää kohtaloani. Hänellä oli suuri voima minuun, ja vihdoin hän käytti sitä väärin. Mutta tuo voimakaan ei ollut minulta salassa. Jo ensi kerran tavatessamme tunsin, että hän vaikutti minuun ihmeen väkevästi, hänen lähellään olin minä aina lumottu, sydämeni oli hurmattu, tahtoni vangittu. Käsitin vaaran täydellisesti ja aioin jo mennä Heikille vaimoksi, mutta…
— Heikki rakasti sinua, ja minä olen kuullut että…
— Kyllä hän rakasti minua, kiirehti Anna keskeyttämään, mutta lumottuna ollen oli minulla tuhat syytä häntä vastaan. Hän näytti silmissäni kokonaan ala-arvoiselta. Ulkonaiseen olentooni, ilooni ja nauruuni oli hän muka ihastunut, mutta sydämeni sisään ei hän muka nähnyt. Lienee tuossa hiukan tottakin, mutta minä vielä suurentelin sitä ja menin sokeudessani yhä edemmäksi. Tein Heikistä oikkujeni orjan. Hän mukautui aina. Jota turhamaisempi olin, sitä enemmän koetti hän palvella minua. Siten hän muuttui silmissäni arvottomaksi raukaksi, ja entisen kunnioituksen sijaan tuli halveksiminen. Lumousta kesti yhä. Sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä kauaksi pois, jäin tänne tulen lähelle. Päivä, jolloin tuli vihdoin poltti, läheni varmasti. Siitä on tänäpänä vuosi; täällä kylässä tanssittiin kuten tavallisesti ainakin pyhäiltoina. Anni oli silloin kipeänlainen, Kaisa meni häntä hoivaamaan ja jäi sinne yöksi. Minä olin yksin. Tyytymättömänä Heikkiin ja itseeni läksin tanssista pois ennen muita. Ilta oli ihana ja lämmin, mutta minun rinnastani oli rauha kadonnut. Täällä takapihalla sitte näin hänet, hän nojasi aitaan ja katsoi minua. Kohtaloni oli päätetty. Lumottuna, voimattomana katselin sormusta, jonka hän sanoi ostaneensa minulle, hurmattuna kuuntelin hänen siloisia sanojaan. Pelto, tuon ojan takana, kasvoi ruista, ja me lähdimme kävelemään sinne. Hänen valojansa en kertoile. Sinä hetkenä uskoin ne kaikki. Onnemme tiellä ei enää ollut esteitä. Isänsä, äitinsä ja siskonsa olivat vihdoinkin myöntyneet. Linkkuveitsen terävällä kärjellä piirsi hän nimensä sormukseen ja…
— Hyvä Jumala! Saman sormuksen toi hän minulle kihloiksi.
— pani sen sormeeni. Minä unhotin kaikki. Anna pysähtyi silmänräpäykseksi, hengitti muutaman kerran raskaasti ja jatkoi sitte:
— Mutta jo aamulla itkin minä ensimmäiset kyyneleeni. Kun heräsin, ei sormus ollutkaan sormessani.
— Konna, näki minkälaisessa mielentilassa olit, ja vei sormuksen tietämättäsi.
— Pudota se ei voinut, sillä se oli ahtaanpuoleinen.
— Ja kallista kultaa.
— Niin oli. Se oli paksu ja raskas, ja hän kirjoitti siihen ristimänimensä täydellisesti ja sukunimestään ensimmäisen ja viimeisen kirjaimen.
— Hyvä Jumala! Sama sormus on nyt minulla.
— Sitte en tavannut häntä moneen viikkoon. Tunsin jo tilani, kun pääsin häntä niin lähelle, että voimme vaihtaa sanan. Vastaus tuli semmoinen, jommoista olin odottanutkin. Hän lupasi minulle rahaa, jos en syyttäisi häntä sanallakaan.
— Voi konnaa!
— Ja te olette ainoa, jolle olen puhunut totuuden. Löytyy vielä yksi, jolle olen velkapää tekemään samoin, jos nimittäin hänen silmiään koskaan näen.
— Kuka se on?
— Se on veljeni.
— Olenhan minäkin kuullut, että sinulla on veli, kovia kohtaloita kokemassa.
— Hän lähti kotoa kahta vuotta ennen kuin minä. Mitään tietoa ei hän ole lähettänyt itsestään, ja moni luulee hänen kuolleeksi, mutta minä uskon, että hän elää ja tulee tapaamaan minua. Lapsina ollessamme päätimme, että hän ostaa talon, jossa minä sitten olen emäntänä, hän isäntänä.
Anna oli tähän asti ollut tyyni, mutta nyt hän äkkiä muuttui rauhattomaksi. Kyyneleet rupesivat juoksemaan virtana, ja ruumis värisi tuskan vallassa.
— Joku asia vielä painaa ja polttaa mieltäsi, sanoi Helma, ottaen käteensä Annan keltaisen hiuspalmikon. Puhu se minulle, minä olen ystäväsi.
— Nyt vasta kun olen päässyt lumouksesta irti, sanoi Anna, kyyneleiden juostessa ja ruumiin värähdellessä tuskan hiestä, nyt vasta tunnen kuinka paljon rakastan Heikkiä!
— Anna raukka! Se oli ystävän hellää ääntä eikä ylpeää halveksimista.
— Tiedän, että se on synti, suuri synti.
— Rauhoitu nyt. Minun täytyy jo lähteä. Kohta tulen luoksesi toisen kerran ja silloin viivyn kauemmin. Kaikki mitä minulle olet puhunut, pysyy salassa. Rauhoitu nyt.
Helma ei enää kiertänyt peltojen kautta, vaan suuntasi askeleensa kylän läpi. Hän oli tyyni ja tervehti iloisesti vastaan tulijoita ja muita, joita tapasi tiellään. Kauppiaan kohdalla kiirehti hän käyntiään ja veti liinan enemmän kasvojen yli; pääsi siten kauas ohi, ennenkun hänet huomattiin. Ainu tuli ulos rappusille huutamaan, mutta Helma astui yhä kiivaammin eteenpäin, eikä katsonut taakseenkaan. Vasta sitte kun ehti käänteen ohi, hiljensi hän tulista käyntiään.
Osaksi hänelle jo selvisi suunnitelma, jota äitinsä ja rouva olivat käyttäneet niin mainion onnellisesti, mutta kun Riston ämmä tuli häntä vastaan Herttalan pelloille kääntyvän tien haarassa, nousi esirippu kokonaan ylös. Helma näki, että panettelemiseen käytettiin palkatuita henkilöitä. Ämmän muoto oli nimittäin inhottavan imelä, kun tervehti Helmaa:
— Te olette nuori ja kaunis, minä olen vanha ja viisas.
Tietäen hänet käärmettä kavalammaksi nauroi Helma viattoman näköisenä ämmän tervehdykseen.
— Sulhastanne varmaan kävitte katsomassa.
— Ketä muuta sitte? Helma tiesi, ett'ei ämmä milloinkaan tyhjän tähden piekse kieltään, ja siksi hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Se olikin hyvä keino.
— Jouluna minä jo sanoin, että tänä vuonna tulee häitä parittain.
— Ristiäisethän nykyään ovat enemmän muodissa. Helma aavisti, että Annan kunnia taas tuli kysymykseen, ja siksi hän tahallaan joudutti ämmää asiaan.
— Te olette nuori ja kaunis, mutta minä olen vanha ja viisas. Inhottavan imelä hymy leikki taas ämmän huulilla. Mutta kerran te kiitätte minua.
— Miksi teitä kiittäisin?
— Haa, te ette sitä tiedä. Minä se olin, joka autoin sulhasenne eroon kultahiuksisesta tytöstä.
— Sanokaapa miten, muuten luulen että valhettelette.
— Minä olen vanha ja viisas. Talvella juotin minä villitylle pojalle juoman, joka hänet paransi. Nähkääs, nuori ja kaunis ystäväni, silloin oli pimeä aika, me menimme yhdessä kolmena iltana kettuja vahtimaan.
— Näittekö myös?
— Näimme maarkin. Ensimmäisenä iltana tuli Kaaren Heikki, ja häntä varten oli ovi jätetty haasta auki; toisena iltana tuli naapurin poika, hän löi hiljaa lasiin, pyysi ja pääsi sisään; kolmantena iltana tuli renkimies. Useampaa lasia ei villitty poika sietänyt, vaan lähti kaupunkiin ja osti kihlat teille, armas ystäväni. Enkö ollut viisas?
Hävyttömyys pani nousemaan punan Helman kasvoille. Ämmä näki, että se oli vihan punaa, mutta erhettyi, keneen se kohdistui.
— Tottahan sitte, kun pääsette rikkaaksi rouvaksi, muistatte Riston ämmää, joka paransi villityn sulhasenne kolmella ryypyllä. Ämmän varsinainen elinkeino olikin kielien kantaminen ja panetteleminen. Palkan edestä hän puhui, mitä hänen käskettiin puhua. Ollen tavattoman viekas ja ammatissaan edistynyt osasi hän ottaa palkkaa kahdenpuolen. Nytkin oli hän menossa Annan luo parjaamaan Herttalan emäntää ja kauppiaan rouvaa, joiden asiaa parhaallaan ajoi. — Tottahan muistatte.
— Te tavallisesti otatte makson jo etukäteen, vastasi Helma purevan ivallisesti ja peräytyi ämmän edestä pari askelta. Hyvin teille nytkin on maksettu, muuten ei kielenne keittäisi käärmeensylkyä noin halukkaasti.
Ämmä päästi käheän naurun.
— Tämä maailma on niin hullua, sanoi hän. Toiset täällä itkevät, toiset nauravat, mutta te olette viisas kuin isänne ja kaunis kuin äitinne.
— Sotkekaa vaan suutanne, miten parhain haluatte. Helma jätti ämmän nauramaan ja meni tietään eteenpäin.
Pellolla aitasi Jukka kylvöheinään pientä syönnösmaata lypsylehmille.
Helma meni hänen luokseen, istui aidaskuormalle ja virkkoi:
— Hyvä ruis on tänäkin vuonna Herttalan pelloissa; pyrkii yli kylän.
— Vanhalla siemenellä kylvetty menestyi tänä vuonna paremmin, arveli
Jukka. Isäni saa huonon ruissadon.
— Kylvikö hän uudella?
— Kylvi, vaikka minä tahdoin vaihtamaan meiltä siementä. Mutta touot ovat sen sijaan hyvät. Sanotaankin, ett'ei kunnon maamiehelle tule katovuotta usein elämässä.
Jukka käytti vielä lammasnahkaista talvilakkia, vaikka Juhannus oli jo mennyt. Siksipä kasvoissaan ja kaulassa olikin ahavaa vahvasti, mutta otsa, josta hikiherneet juoksivat alas, oli valkoinen. Hänen lähellään tunsi Helma aina kevyttä sielun rauhaa ja hyvinvointia, Jukan olento ikäänkuin puhdisti ilman.
— Tuommoinen on mies, ajatteli Helma nytkin, jolla on takanaan tahraton elämä ja edessään loistava tulevaisuus.
Sitä todistikin Jukan koko olento. Vartalo oli varttunut täyteen kokoonsa, ja suhteet olivat sopusoinnussa keskenään. Reipas liikunto ja käsivarsien voima todistivat, että työ oli hänelle nautintoa, elämä rakasta; silmäin kirkkaasta katseesta näkyi sielun miehuus, sydämen puhtaus; huoleton kasvojen hymy todisti, ett'ei omaatuntoa kalvanut mikään rikos, mikään synti.
— Olet sulhasmies ja käytät kesällä karvalakkia. Heleä nauru seurasi sanoja, se tuli keveästi ja luonnollisesti niinkuin hyvin voidessa ainakin.
— Ja Herttalan isäntärenki vielä päällekaupaksi, lausui Jukka, yhtyen Helman sydämelliseen nauruun.
— Tänä kesänäkö rakennetaan riihi torppaasi?
— Pitäisi kyllä rakennettaman, mutta osa hirsiä on vielä velkana.
— Ja sinä et suostu ottamaan lahjaksi muutamaa puuta.
— En, en minäkään ole tehnyt Herttalaan mitään ilmaiseksi.
— Olet ylpeä.
— Niin kaikki muutkin rikkaat ovat.
— Ja tulevana vuonna sinä sitte nait.
— Niin on mieleni.
— Mutta jäät yhä edelleenkin Herttalan isäntärengiksi.
— Isäni semmoisia saarnaa, vaan en minä.
— Ei sinua vielä kaivata kotonasi; paitse jos olisi pääomia panna liikkeelle.
— Minulla on hyvät pääomat, hevonen ja vahvat käsivarret. Ja jos tarvitaan, osaan minä syödä suolavettä ja leipääkin.
— Taas puhuit ylpeästi. Käsketkö minut häihisi, minä käsken sitte sinun.
— Herttalaanhan häitä ensin tulee. Isäntä nai, ja tytär ottaa miehen, molemmat samassa kahinassa.
— Ei tule häitä meille. Isäntä on sairas, ja tyttären sulhanen on vielä maiden ja merten takana. Mutta hän onkin jalo ja kaunis mies. Vartalo on suuri niinkuin sinullakin, mutta silmissä on enemmän sinistä, hiuksissa enemmän keltaa. Ketä näet, kun et minuun katso.
— Kauppiaan rouva tulee teille. Jukka näki rouvan kääntyvän alas
Herttalan tielle. Onko tuli kylässä irti vai…?
— Rouva se onkin. Nyt sillä on tärkeitä asioita, koska noin tuiskuttaen astuu. Menköön edellä, minä menen jäljessä; minullakin on tärkeitä asioita hänelle.
— Tulee kai kysymys hääpäivästä.
Helma katseli rouvan jälkeen, siksi että tämä ehti kääntyä pihan portista sisään. Sitte hän äkkiä nousi ylös ja virkkoi:
— Rouva tuli tänäpänä viimeistä kertaa meillä käymään. Viime vuonna sanoin sinulle toivovani jotakin tapahtumaa, joka äkkiä muuttaisi elämäni. Se tapahtuma on jo tapahtunut.
— Tuleeko purkajaiset?
— Tulee niinkin. Kotiin mentyäni teen ensimmäiseksi työkseni
Franssista eron, selvän eron.
— Miksi?
— Siksi että hän on heittiö, suuri heittiö. Hämmästyneenä katsoi
Jukka Helmaa silmiin.
Uhkamielinen hymy leikki tämän kasvoilla, ja katse oli ankara, musertava. Enkeliä, jonka Jumala pani paratiisiin vartioitsemaan elämän puuta, oli Jukka lapsena kuvaillut mielessään juuri samanlaiseksi.
— Paha sanoa, mutta kyllä minäkin olen häntä aina siksi epäillyt.
Enkä huoli liioin salatakaan, että olen iloinen asian käänteestä.
Jukka pyyhki otsastaan hikiherneet ja rupesi kiukkuisesti työhön.
Minä olen rehellinen ja suora mies.
— Eikä sinua haittaa liiallinen tuhmuus, eikä liiallinen viisaus.
Helma lähti.
Tyyntyäkseen käveli hän hitaasti ja niinkuin suotta aikojaan.
Viivyteltyään vielä hetkisen puutarhassa meni hän emännän kamariin.
Ulkomuotonsa oli tyyni, ja uhkamielisestä hymystä ei näkynyt
jälkeäkään.
Rouva ja emäntä olivat jo vilkkaassa sananvaihdossa, ja molemmat loivat Helmaan läpitunkevan katseen.
— Sinä kävit kylässä, sanoi emäntä.
— Ja menit ylpeästi meidän ohitse, lisäsi rouva. Missä olit?
— Annan luona, kuului tyyni vastaus.
Sanoja seurasi tuskallinen silmänräpäys. Rouvan ja emännän vaietessa istui Helma tuolille ja jatkoi äskeiseen tyyneen tapaan:
— Malttakaa mielenne, minä tiedän jo kaikki. Franssi on vietellyt Annan, vietellyt hänet kuin konna. Ja te olette tallanneet vietellyn tytön ilkeimpään lokaan, ilkeimpään saastaan. Jos Franssi jo teki konnan työn, olette te menetelleet vielä konnamaisemmasti. Mutta älkäämme puhuko niistä sen enempää. Minä annan Franssin kihlat takaisin, ja sillä olemme erossa. Äitini tähden täytyy minun pyytää teitä, hyvä rouva…
— Mieti toki edes huomiseen asti, keskeytti emäntä. Franssista ja sinusta tulisi kaunis ja onnellinen pari.
Emännän sanoista huolimatta meni Helma omaan kamariinsa, toi sieltä kellon ja sormuksen ja pani ne pöydälle.
— Ottakaa omanne.
Ensimmäisinä silmänräpäyksinä vaikutti suora totuus rouvaan masentavasti, mutta pian vaikutus meni ohi. Luontainen kavaluus ja ilkeys keksi hätä hätää sanat, joilla voi puolustaa mustia töitään, jopa näyttää niiden suhteen aivan viattomalta. Teeskennellen syvää surua, virkkoi hän:
— Hyvä Helma! Sinä syytät meitä, että olemme tehneet väärin, kun emme ole puhuneet Annasta kunnioittavaisesti. Salli minun nyt sanoa, ett'en minä lainkaan kadu puheitani, alentavaisia sanojani. Minä olen Franssin äiti, ja minun asemani on toisenlainen kuin sinun. Sinä väität, että Franssi vietteli Annan, mutta minä väitän vielä nytkin, että Anna vietteli häntäänsä Franssin. Huomaathan eron.
— Älkää puhuko tuohon tapaan, kielsi Helma, ja hänen katseensa muuttui musertavaksi, ankaraksi, ja kasvoille levisi uhkamielinen hymy. Ei nyt enää auta julkeakaan valhe. Kurja ihminen! Et tiedä, miten paljon minä rakastin Franssia, etkä siis voi ymmärtää, kuinka monta sydäntuskaa tämä ero minulle on maksanut. Kahdella sanalla sen näytän. Kun Franssi oli kahdeksantoista vanha ja minä ajattelin häntä, tuli taivas sydämeeni. Minä elin kokonaan hänelle ja olin vaan osa hänestä. Sitte tuli todellisuus repimään rikki taivaani, autuuteni. Moneen vuoteen en enää ole elänyt surutonta hetkeä. Näin, että hänestä tuli kohtuullinen juoppo, sen annoin keveästi anteeksi. Joll'ei kapakassa juopoksi totu, niin missä sitte? Näin, että hän rupesi elämään irstaasti, senkin annoin anteeksi, sydämeni pakotti minua anteeksi antamaan. En voinut toisin tehdä. Eikö siinä jo ole kylläksi? Voitteko vaatia vielä enemmän? Eilen illalla vielä nukuin muistellen, millainen hän oli kahdeksantoista vanhana.
— Mutta tänäpänä et voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta, huomautti rouva.
— Ja tuommoisen köyhän tytön tähden, lisäsi emäntä, hylkäät nuoruutesi sulhasen.
— Oi äiti, eihän sinun kanssasi voi puhua tyynesti. Helman kasvoilla näkyi tuskallisia värähdyksiä, niinkuin olisi puhuminen vaikuttanut hänessä ruumiillista kipua. Eihän Anna ole syypää köyhyyteensä, eikä se kuulu kellekään. Te rouva ihmettelette, ett'en minä tänäpänä enää voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta. Sitä en todellakaan voi, enkä tahdokaan voida. Franssi aina ihaili minua ja oli jo melkein julkisesti sulhaseni. Kuitenkin petti hän Annan, turvattoman tytön. Ja mikä pahempi, jota en voi antaa anteeksi, hän käytti petoksessaan laskuja, kylmää järkeä. Minä olen varma, että hän teki pyhän valan, joka ei antanut hänelle rauhaa yöllä, eikä päivällä. Se ei ole enää kevytmielisyyttä, se on konnamaisuutta. Semmoinen mies ei pidä enää mitään pyhänä, eikä semmoinen mies koskaan voi tulla uskolliseksi puolisoksi. Viekää, hyvä rouva, Franssille kihlojen ohessa minun terveiseni, että hän on konna, joka ei kelpaa kunniallisen tytön kengänrihmojakaan päästämään.
Rouvan tummaveriset kasvot ihan mustenivat, ja hän aikoi jo syöstä vihansa Helman silmille, mutta Oskari samassa tuli sisään viereisestä kamarista. Hän hengitti sairaasti ja käveli hiljaa kuin rampa. Siveetön elämä ja siitä johtuvat taudit olivat valmistaneet hänelle ennenaikaisen haudan. Kasvoillaan oli maan väri, ja äänestä oli sointu kokonaan kadonnut.
— Oskari, tule apuihin, sanoi emäntä, muuten…
— Minä olen kuullut kaikki puheenne, keskeytti Oskari istuen tuolille ja pitäen kädessään Helman kättä. Minkä minä voin tähän asiaan?
— Tämä koskee sinunkin onneasi. Ainu ei huoli sinusta, jos ei…
— Ei se ole sanottu. Oskari nauroi kevytmielisesti, niinkuin ainakin ihminen, joka pitää elämää ja maailmaa pelkkänä pilkkajuttuna. Erittäinhän meidän kauppamme on. Kun vaan paranen, menen Ainun kanssa papin puheille.
— Mutta rouva ja kauppias voivat tehdä Ainun perinnöttömäksi. Heidän on kaikki tavara ja rikkaudet omaa.
— Ei rakkaus rahaa katso. Oskari taas nauroi kevytmielisesti, mutta salaa pudisti hän Helmaa kädestä.
— Voi, voi! huokasi emäntä. Tekee mieleni luulla, että olen hullujenhuoneessa, enkä viisaitten ihmisten parissa.
Käsittäen Oskarin sanat ja käytöksen suoraksi kehotukseksi rupesi rouva vielä toivomaan onnellista loppua. Hän otti pöydältä kihlat, meni ovelle, mutta kääntyi jälleen takaisin niinkuin äkkinäisen juolahduksen vaikutuksesta ja sanoi Helmalle:
— Minä unhotan taannoiset solvauksesi ja tarjoon vielä kerran näitä sinulle. Että johonkin määrään tulisit huomaamaan, miten sydämestäni toivon sinusta ja Franssista paria, pyydän että kysyt Oskarilta, paljonko hän on velassa Franssille.
— Kymmenentuhatta markkaa. Oskari nauroi kevytmielisesti, mutta salaa puristi hän Helmaa kädestä.
— Voi taivaan taatto! Kymmenentuhatta markkaa! Nyt puhuit piloja.
— Totta se on. Minä kirjoitin kauppiaalle velkakirjan. Humalassa tosin olin, mutta hyvin toki muistan velkakirjan; sitä ei pantu kasvamaan, ja kauppias tahtoi sen omaan nimeensä.
— Miten sinä semmoiseen velkaan olet joutunut?
— Älä sitä kysy. Franssilla on aina purjetuuli, sama pelaako korttia, lyökö vetoa, tai tekeekö hevoskauppoja. Ja me teimme keskinäiset tilimme tavallisesti humalassa ja … tasaisissa sadoissa. Se kasvatti velkaa suureksi. Franssi on ehkä katsonut enemmän omaa etuaan, kuin minun etuani. Enkä minä siitä välitäkään. Ei raha syödä kelpaa, paperia ja metallia se vaan on. Mutta taitaakin olla sillä tavalla, että jolla on kaikki muut pelionnet, hänellä ei olekaan naimaonnea. Siltä nyt ainakin näyttää. Oskari nauroi ja puristi Helmaa kädestä.
— Nyt sen kuulit, sanoi rouva ilmeisesti iloissaan. Kun sinä lähdet Franssin kanssa pappilaan, on velka maksettu; minä tuon velkakirjan omaan käteesi. Me emme tahdo Oskarin häviötä…
— No mutta Jumalan nimessä, hävetkää toki jo, keskeytti Helma ja polki kiukuissaan lattiata. Pidättekö te minua kauppakaluna?
— Malta Helma, sanoi Oskari nousten samassa seisomaan. Minä tunnen tuon ihmisen paremmin kuin itseni; hän on liian kurja sinun vihasi esineeksi. Viekää, hieno rouva, Ainulle minulta hellät terveiset ja tämä sormus. Oskari veti sormestaan sormuksen ja heitti sen pöydälle. Koska ei Helma huoli Franssista, en minäkään huoli Ainusta. Huomenna myyn minä taloni Helmalle kymmeneentuhanteen markkaan, irtaimistoineen, päivinen. Ymmärrätte, hyvä rouva, mitä varten minun täytyy menetellä sillä tavalla. Hyvästi nyt! Kun minä paranen, tulen heti Franssia tervehtimään. Hän on hauska poika. Käsittääksenne tuon lauseen totuuden täytyy minun sanoa teille, että minä lähtisin Franssin kanssa vapaehtoisesti vaikka Siperiaan; meillä olisi sielläkin puuttumattomat ilot. Franssi on hauska poika. Nojaten Helmaan käveli Oskari hiljaa omaan huoneesensa. Silmänräpäyksen kuluttua oli Herttalan emäntä yksin kamarissa. Hän oli viskattu seitsemännestä taivaasta alas kurjaan maailmaan.
* * * * *
Herttalan isäntä kuoli seuraavana talvena. Helma oli joka päivä valmistautunut eroon, joten hän jaksoi tyynesti kantaa surunsa. Helma tahtoi, että Jukan hevonen valjastettiin ruumisvaunujen eteen, ja vanha Miekkonen pantiin ajamaan. Surusaatto oli suuri. Paitse vainajan monia sukulaisia ja kylän isäntäväkiä oli Helma, asemaan ja rikkauteen katsomatta, kutsunut hautajaisiin kaikki ne, joita tiesi vainajan suosineen sydämessään. Siten loiston ja teeskentelemisen sekaan tuli kuntoa, todellista surua jo kaipausta; saatossa nähtiin Klaus ja moni muu kunnon työmies.
Kauppiaan perhe yksin loisti poissaolollaan. Rouva, josta oli tullut Herttalaisten julkivihollinen, ei tullut itse, eikä laskenut kauppiastakaan. Franssi kulki naapuripitäjällä naimapuuhissa, ja Ainu ei ollut kotosallakaan. Jo kesällä, heti kun oli lähettänyt Oskarin kihlat takaisin, meni hän pääkaupunkiin lyhemmäksi ajaksi ja syksyllä muutti hän sinne asumaan koko talveksi. Sääliessään tytärtään matkalle oli rouva lausunut:
— Ainu on liian hyvä talonpojan vaimoksi. Kaupungissa on paljon nuoria herroja, sieltä riittää yksi minullekin vävyksi.
Helma tiesi Ainun osotteen ja kirjoitti hänelle hautajaisiin kutsun, enemmän toki muodon vuoksi. Vastaus- ja kiitoskirje tuli, mutta semmoinen, että Helma suuttui ja viskasi kirjeen tuleen. Verrattoman kevytmielisesti laverteli Ainu kirjeessään uuden sulhonsa kiharoista, hienoista sormista ja kultasankaisista silmälaseista.
— Hän on hieno herra ja tuomarin koulua käynyt, kuuluivat sanat kirjeen lopussa. Istuen hänen polvillaan kirjoitin tämän kirjeen ja sain sillä ajalla sata suudelmaa.
— Voi harakka itseäsi! huudahti Helma ja heitti kirjeen pesään.
Helman hoidolla toipui Oskari kesän kuluessa jotakuinkin voimiinsa. Alkutalvella, jolloin isäntä kuoli, kykeni hän oleskelemaan jalkeilla kaiket päivät; kasvoista oli kadonnut maan väri, ja äänestä kuului jo sointuakin. Mutta pian hän turmeli palaavan terveytensä. Ollen himojensa sokea orja, alkoi hän taas nauttia elämästä vastoin lääkärin määräyksiä ja Helman rukouksia. Kosto tuli, ja ankara. Jokainen valvottu yö lyhensi onnettoman elämänlankaa, jokainen noudatettu himo vei häntä askeleen lähemmäksi hautaa. Kun kevät taas tuli, ja vedet alkoivat juosta, oli Oskari kasvoiltaan kuin kuoleman kuva.
Hänen tautinsa vaikutti sovinnon Helman ja emännän välillä. Sovintoa olivat molemmat salaa toivoneet, kunnes emäntä eräänä iltana lausui ensimmäisen sanan. Oskari oli silloin koko päivän kärsinyt kovia sielun ja ruumiin tuskia, mutta illalla sai lian lepoa sen verran, että nukkui keveään, tuskattomaan uneen. Emäntä silloin tuli kamariin ja sanoi Helmalle:
— Mene sinä täksi yöksi maata, minä jään tänne.
— Nuorempihan minä olen valvomaan, vastasi Helma.
— Mutta tuolla tavalla sinä ihan kuihdut ja kuolet… Ne ovat nyt molemmat kihloissa, Franssi ja Ainu.
— Olkoot.
— En minä sinua syytä, vaikka teitkin Franssista eron; eihän sydäntä voi käskeä ja vaatia. Mutta älä sinäkään minua tuomitse, onneasi ja parastasi minä ajattelin.
Helma ei voinut vastata, sillä kyyneleet tulivat hänelle silmiin.
— Eihän tässä muuta suurempaa hätää, jatkoi emäntä, niinkaun kun Jukka töitä johtaa; mutta se velka. Minä tulen ihan hulluksi, kun ajattelen sitä. Tämmöisenä tiukkana raha-aikana menee siihen puoli taloa. Ja kun velka tulee ilmi, ei sinulle enää tule kunnon kosijaa. Mikä sen velan suittaa?
— Myödään metsää. Hinnat eivät nyt kuulu olevan kalleimpia, mutta Jukka vakuutti, että toista kymmentätuhatta kaikissa tapauksissa tulee. Eikä koko metsä siihen menekään. Kun ei velka kasva korkoa, niin annetaan olla ensi keväimeen asti. Huhuja liikkuu, että hinnat ovat nousemaan päin.
— Luojan kiitos! Oikein minä pääsin elämään.
— Uuteen elämään nyt pääsimme, kun kauppiaan väestä teimme eron. Rouva oli sinun paha henkesi. En voi vielä ymmärtää, mikä lopuksi olisi tullut.
— Taidat olla oikeassa.
— Jahka elämme, kiität vielä Jumalaa näistä suruista. Kaiken pahuuden, johon rouva sinua vietteli ja opetti, unhotan helposti, kun ajattelen yhtä seikkaa.
— Mikä seikka se on?
— No kun otit eläkkeen ja annoit Oskarille talon. Sinä olet vielä kaunis … ja olet vielä oma rakas äitini.
— Helma, enhän minä tapaturmassakaan ajatellut…
— Nyt elämme jo uutta elämää, vaikka et sitä vielä huomaa. Voi, jos Oskari paranisi! Minä mielelläni rikkoisin talonkaupan. Jos milloinkaan menen naimisiin, en valitse rikkauden mukaan. Köyhät tyytyvät vähään ja ovat paljon onnellisempia.
— Mene jo maata, olet ihan pyörryksissä moniyötisen valvomisen tähden.
— Kyllä menen. Kun Oskari herää, tahtoo hän muuttelemaan jalkojensa alle tyynyjä ehtimiseen, milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi. Koskettele hyvin hellästi, niitä särkee kovin. Ja jos hän vaan sanallakaan vaatii, niin tule herättämään minua. Helma nousi ylös, halasi äitiään kaulasta ja meni maata.
* * * * *
Kesällä vihittiin Kaisa ja Jukka. Miekkonen piti kotonaan pienet häät, ja morsiustyttöinä olivat Herttalan Helma ja Klaun Kaisu. Ahdingon välttämiseksi oi kutsuttu lainkaan viuluniekkaa, tämä kun houkuttelisi perässään nuoria joukottain. Kuitenkin tahtoi Miekkonen, että piti lyötämän hypyksi. Kaisun laulaessa tanssi hän itse Marin kanssa vanhanaikuisen polskan. Hilpeä mieliala tarttui vieraisiinkin. Vanha Miekkonen oli kuin nuoret pojat, ja hänellä riitti sukkeloita puheita lähes loppumattomiin. Koko hääiltana ei hän puhunut kuin yhden ainoan vakavan ajatuksen, senkin niinkuin salaa. Klaulle hän kerran kuiskasi:
— Tämä naiminen on minulle mieluinen, kovin mieluinen. Ja samaten se on Annillekin.
— Tietysti, vastasi Klaus.
Kaisa oli kultakruunuissa, ja Jukalla oli yllä mustat verkavaatteet. Kiikkakiehkurat koristivat seiniä, ja pihalle oli laitettu suuri lehtimaja.
Uutisasunnon seutu oli jo melkoisesti muuttunut. Pihaa ympäröi säleaita, ja puolet lehdikkoa oli raivattu pelloksi. Minne silmä katsoikin, näkyi aina edistymistä ja väsymättömän käden jälkiä. Uusista rakennuksista oli huomattavin riihi- ja luuvarakennus. Se sijaitsi kauimpana, Herttalaan menevän tien varrella. Miekkonen ja Klaus olivat sen keväällä lyöneet kehään, ja siitä puuttui vielä katto ja permannot; syksymmällä aiottiin nekin saada tehdyiksi.
Keveästi käveli Anni kasvattityttönsä häissä, vaikka hiuksensa jo olivat hopean valkoiset. Hänestä oli tullut uudestaan lapsi; hän ajatteli kaikista ihmisistä hyvää ja katsoi kaikkia asioita hyvältä puolelta. Lasten parissa hän parahiten viihtyi häissäkin, ne yksinomaisesti olivat hänen huomionsa ja hellyytensä esineinä. Klaun perheesen kuului jo kuusi henkeä, ja nuorimmat jäsenet olivat mummon varsinaisia lemmikkejä. Käsivarrellaan kantaen Annan poikaa hääräili Anni lasten kanssa, täytti jokaisen vaatimuksen ja vastasi turhimpiinkin kysymyksiin…
Hääiltana ratkaistiin lehtimajassa Heikin ajallinen onni.
Näytä nyt, että rakastat minua, sanoi Anna, ja hänen äänensä hiukan värähteli, mutta katseensa oli tyyni ja rauhallinen. Miksi et lähde?
— Siksi ett'en voi erota sinusta, vastasi Heikki intohimoisella äänellä; en voi jättää sinua.
— Mutta tiedäthän, että ainoastaan eron tie voipi viedä meidät yhteen. Päätöstäni et voi millään horjuttaa, muulla ehdolla en tule vaimoksesi. Siellä kaukana ei menneisyys myrkytä onneamme.
— Sinä haaveilet.
— En lainkaan, päinvastoin ajattelen hyvinkin tyynesti ja kylmästi. Vaikka onnellisuus perustuu rakkauteen, riippuu sen menestyminen tuhansista pikkuseikoista. Jo yksi pilkallinen silmäys, jo yksi ivallinen sana joltakulta tuttavaltasi tekisi mielesi karvaaksi. Kävisi ehkä niin, että täytyisit aina kärsiä minun tähteni. Muista omia sukulaisia. Ethän voisi viedä minua rinnallasi heidän seuraansa, hetihän minä alentaisin sinun arvoasi. Kotimme kynnyksen ulkopuolella ei sinulla koskaan olisi hyvää omaatuntoa. Sinä et nyt voi punnita, mitä tuo ajan pitkään vaikuttaisi; mutta onneksi on minulla sen verran tervettä järkeä, että näen, mitä surkeutta siitä seuraisi.
— Jo myönnän, ett'et haaveilekaan. Heikki nousi äkkiä ylös ja aikoi sulkea syliinsä Annan, mutta tämä teki estävän liikkeen kädellään ja astui askeleen kauemmaksi.
— Ole mies ja lähde. Jota kauemmaksi menet, sitä lähemmäksi minua tulet.
— Minä myön taloni ja lähden. Heikki otti kunnioittavaisesti Annaa kädestä kiinni. Kun tästä päivästä on kulunut viisi vuotta, tulen noutamaan sinua meren takaiseen maahan. Tuletko silloin vaimokseni?
— Tulen. Anna veti hiljaa kätensä irti Heikin kädestä ja lähti edellä käymään häätupaan.