VIII.
Rikastuminen oli kauppiaan olemuksen tuote. Niinkuin sieni vetää vettä sisäänsä, samoin imi hän rikkautta itselleen. Liikkuen ahtaassa näkypiirissään erinomaisen taitavasti keksi hän silmällään aina oikean langan, jota myöten rahavirta hereästi juoksi puotiin. Siten hänestä oli tullut "kylän suuri rikas."
Rouvan ylpeys oli paisunut samassa määrässä, kuin Mikon rikkaudet olivat lisääntyneet. Hän jo julkisesti osotti halveksimisensa köyhää kansaa kohtaan; varakkaimmille emännille hymyili hän armollisesti. Kolmesta intohimostaan, nimittäin nautinnosta, rikkaudesta ja kunnianhimosta oli viimeksi mainittua vaikein tyydyttää. Herttalaiset olivat vielä kylän mahtavimpia. Yhtenä syynä, joka vaikeutti ylimpään kunniaan pääsemistä, oli Mikon henkinen ala-arvoisuus. Sen rouvakin hyvin tiesi. Mikkoa pitivät renkimiehetkin vertahisenaan, edessä ja takana häntä kirottiin ahneeksi, koronkiskuriksi ja verenimijäksi. Toisenlaista virttä veisattiin Herttalaisista. — Oskarista tosin oli tullut tuhlari ja juoppo, mutta viina ja olut olivat tehneet kylässä niin suuria tuhotöitä, ett'ei ketään erittäin voitu sormella osottaa. Uhreja löytyi lähempänäkin, ett'ei niitä tarvittu Herttalasta saakka etsiä. Jos joku oli niin onnellinen, että oma lapsi pelastui, niin vei olut uhrikseen veljen, tai jonkun muun sukulaisen. Siten juoppouden suhteen ei yksi ollut onnellisempi kuin toinenkaan. — Herttalan isäntävainajata oli kunnioitettu vapaan talonpojan esikuvana. Ymmärtäväisenä ja kunnollisena maanviljelijänä oli hänellä ensimmäinen kunniasia kylän isäntäin joukossa. Kunnioitus kulki perintönä leskelle ja lapsillekin, ja Jukan ansio oli, että kunnioitus viime vuosina oli pikemmin noussut kuin laskeutunut. Herttalaisten kannalle pyrki jokainen isäntä maanviljelyksessä ja karjanhoidossa, sillä Herttalan pelloissa oli aina leveät ojat, paksu ruokamulta ja pitkä laiho; samoin oli siellä myödä maitoa, voita ja juustoa ympäri vuoden. Lyhyesti sanoen olivat Herttalaiset vielä samassa kunniassa kuin isäntävainajankin aikana. Se tuli aina ilmi. Hurjat renkipojatkin, jotka, aikamiesten esimerkkiä seuraten lausuilivat Mikolle törkeitä sukkeluuksia, panivat Herttalan emännän ja tyttären lähellä kauniimmat puolensa näkyville. Herttalan talo oli heille, kuten se oli aikoinaan Jukallekin ollut, ihmeellinen kuninkaanlinna.
Yleiseen kunnioitukseen Herttalaisia kohtaan vaikutti myöskin velattomuus suuresti. Kauppiaan rouva huomasi sen ja pani kymmentuhantisen velkakirjan uloshakuun, asianomaisille tietoakaan lähettämättä.
— Minä näytän, kuka tässä ylimmäisenä istuu, sanoi hän miehelleen.
Millähän luulevat maksavansa?
— Milläpä sen maksavat? tuumi kauppias. Kukkarossa ei niillä ole, ja lainaksi ei ne mene hakemaan. Siitä tulee kirjoitus ja ryöstö.
— Ja kylä on köyhiä raukkoja täynnä. Ahdas näköpiiri ja kaiken korkeamman katsantokannan puute estivät kauppiasta näkemästä, mitä merkillistä hänen ympärillään viime vuosina oli tapahtunut. Hän eli vaan kootakseen rahaa ja rikkautta, pieninkään valo ei päässyt paistamaan hänelle, ajatuksensa kun alituiseen rypivät omanvoiton ja aineellisuuden loassa. Hän oli tavallaan eläimen kannalla. Hyvä ja paha, onnellisuus ja onnettomuus, eli kaikki se kirjavuus, joka muodostaa ihmiselämän, pysyi hänelle salattuna arvoituksena. Alhainen sielunsa ja ahne luontonsa oli sidottu rahaan niin monella siteellä, ett'ei edes silmänräpäyksellinen irtautuminen voinut tulla kysymykseen. Menestys ja onni olivat hänessä kasvattaneet itseensä luottamista ja jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Kaikkea uutta hän vaistomaisesti vihasi ja halveksi. Mielipiteensä, jos niitä semmoisiksi saattaa sanoa, koska pikemmin olivat kehittyneitä viettejä, piti hän ihmisviisauden summana. Ja ne olivat samat, kuin hänellä oli nuoruudessaankin. Eläminen rikastumatta on sama, kuin uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, se oli vieläkin hänen mielilauseensa. Päättäen siitä ahneudesta ja viekkaudesta, jota hän osotti, kun tuli kysymykseen voittaa markka sieltä, penni täältä, olisi outo luullut hänen henkensä riippuvan juuri niistä samoista kolikoista. Suuressa rikkaudessaankin oli hän köyhä!
Talonpoikain sekä aineellinen että henkinen tila oli jo ilahuttava. Kulunut vuosikymmen oli tullut käänneajaksi koko pitäjälle. Joka taholla herättiin edistymään. Uusia kansakouluja perustettiin toinen toisensa jälkeen, ja yhteisiä asioita ruvettiin harrastamaan innokkaammin. Sanomalehdet tulivat välttämättömän tarpeellisiksi joka kylässä, niitä luki nuoret ja vanhat, ja niistä virtasi valoa mataliinkin majoihin.
Oli juuri se aika käsissä, jolloin syvät rivit alkoivat herätä unesta.
Taloudellinen tila ei suinkaan ollut herääville suotuisa. Viljaa myötiin vielä polkuhinnasta, joten markka oli isännille kahta ahtaammalla kuin ennen, ja kuitenkin kasvoivat työväen vaatimukset vuosi vuodelta. Mutta huolimatta taloudellisesta pulasta ryhdyttiin innokkaasti työhön, rahamenoja ei nureksittu, veroja ei valitettu suuriksi. Samalla kun talonpojat tunsivat suonissaan suurta elinvoimaa, oppivat he itsenäisesti ajattelemaan. Monet seurat ja kokoukset muodostuivat ajatusten voimisteluharjoitukseksi. Myöskin ne rakensivat yhdyssiteitä jäsenten välillä ja tekivät siten hajanaisesta vahvan kokonaisuuden. Kunnan asioissa oli tähän asti ollut herroilla valta, mutta kun talonpojat heräsivät, ottivat he kauniisti vallan itselleen; he eivät enää suostuneet olemaan alaikäisiä ja johdettavia niissä tärkeissä asioissa, jotka suorastaan koskivat heitä ja heidän hyväänsä. Edistys oli jokaisen tunnussanana.
Nuori sukupolvi riensi vanhojen edellä valoa kohden. Pidettiin arpajaisia ja iltahuvia, perustettiin kirjastoja, luku- ja sanomalehtiyhtiöitä. Talonpoikaisista kodeista lähti lahjakkaita nuorukaisia opin teille, ja he sytyttelivät sydämiä tuleen. Moni harmaahapsinen vanhus tuli herätetyksi koulupojan kautta, monelle siskolle näytti veli ihanan isänmaan, ja ihmeekseen kuuli moni kyntömies nuoren ylioppilaan pukevaan sanoiksi juuri sitä, jota hän oli salaa sydämessään tuntenut auran jäljessä astuessaan ja lintujen viserrystä kuullessaan.
Tämmöisenä mahtavana herätyksen aikana ei raittiusliike voinut olla löytämättä pitäjään, jossa viinan ja oluen tuhotyöt olivat yhtä surkeat joka kylässä. Se tuli kuin väkevä tuulenpuuska ja voitti kokonaisuudessaan mielet. Sivuseikoista tosin väiteltiin ja riideltiin, mutta itse aate, yleinen raittius, myönnettiin jaloksi, jopa mahdolliseksikin toteuttaa käytännössä.
Kauppias ei lukenut sanomalehtiä, joten hän pysyi täydellisessä tietämättömyydessä viimeiseen hetkeen saakka. Saatuaan joiltakuilta liikkeesen perehtymättömiltä hajanaisia tietoja uudenaikuisista ihmisistä, jotka juhlallisella lupauksella luopuivat juovuttavien juomien nautinnosta, nauroi hän makeasti. Kaikki oli muka ilvettä, koirankuria. Kun asiasta kuitenkin ruvettiin meluamaan yhä enemmän, täytyi kauppiaankin koettaa saada parempi selko raittiusmiehistä ja heidän aikeistaan.
— Mitä menninkäisiä ne oikein ovat? kysyi hän eräältä isännältä, josta muutamassa vuodessa oli tullut etevä ja melkoisilla tiedoilla varustettu mies. Eihän niitä ole ennen kuultukaan.
— Ei tänne syrjäkylään kuulu mikään asia liian aikaisin, vastasi isäntä. Ulkomailla on raittiusmiehiä ollut jo kauan, ja siellä he ovat kasvaneet suureksi joukoksi.
— Älkää hittoja! Ovatko sitte ulkomaan ihmiset hassuja?
— Sitä minä en luule. Päinvastoin ovat he monessa asiassa viisaampia kuin me, ja yhteisissä oloissakin paremmin edistyneitä kuin me täällä kaukaisessa pohjolassa. Mutta me kämmimme hiljaa perässä ja panemme tarkoin muistiin kaikki ne paikat, joissa he ovat lyöneet päänsä seinään.
— Keitähän täältä meidän kylästä on mennyt seuraan? Varmaankin
Kaaren uusi isäntä, joka kaiken kummallisen perässä juoksee.
— Kaaren isäntä on älykäs mies, älykkäämpi kuin minä ja te yhteensä.
— Nuorten äly ei kannata kiitosta, vanhana mies vasta tunnetaan.
Arvasinhan minä, että se meni seuraan ja vei mukanaan, ketä sai.
— Eipä mennyt, eikä ole meidän kylästä kukaan mennyt.
— Mitä hyvää siitä seurasta sitte on?
— No se on sillä tavalla, selitti isäntä, joka monissa kokouksissa oli oppinut itsenäisesti ajattelemaan, ett'ei raittiuslupaus ole saavuttanut täällä meidän kylässä puoltajia. Ei juoppoa auta se, että hän menee raittiusseuraan. Niinkauan kun olutta ja viinaa myödään, niinkauan niitä juodaankin. Poikkeuksia kyllä voi löytyä, mutta niiden merkitys yleiseen raittiuteen, jota me ajamme takaa, on yhtä suuri kuin pisaran mereen.
— Voi velikulta, kuinka viisaasti puhut.
— Raittiit eivät kernaasti rasita omaatuntoaan lupauksilla, vaikka se olisikin suotava hyvän esimerkin vuoksi.
— Niin on asia, velikulta. Tänne meidän kylään sopisi rovastin ja lukkarin tulla koulua käymään.
— Mutta itse aatteen me hyväksymme ja seurallisten lupauksistakin olemme ottaneet noudattaaksemme tehokkaimmat kohdat. Tästä lähin ei kukaan isäntä tuo juovuttavia juomia kaupungista paraalle ystävälleenkään, ja pidoissa tulee käytäntöön kannu-olut pullo-oluen ja muiden karvaiden juomien sijaan.
— Nuo asiat on Kaaren isäntä teidän päähänne pannut.
— Ja viina- ja olutkauppojen suhteen olemme kaikki yksimielisiä. Sekä seuralliset että seurattomat katsovat niiden hävittämisen välttämättömän tarpeelliseksi, jos elää aiotaan ja edistyä tahdotaan.
— Mutta olutkauppojen suhteen ainakin lyötte kirveenne kantoon.
Herrat eivät suostu niiden hävittämiseen.
— Saamme nähdä.
Viikko tuskin ehti kuluneeksi edellä kerrotusta keskustelusta, kun jo kylän isännät eräänä päivänä lähtivät miehissä kuntakokoukseen. Edellä ajoi Kaaren isäntä, ja hänen rattaillaan oli tuo itsenäisesti ajatteleva isäntä; perässä tulijoilla oli heilläkin jokaisella naapuri tai tuttava rinnalla. Näkyi, että heillä kaikilla oli yksi tie, yksi asia.
Istuen puodissa näki kauppias isäntäin ajavan kirkolle päin. Hän vihasi vaistomaisesti Kaaren isäntää, vaikka vältti tuoda vihaansa näkyville. Kurkistaissaan lasin lävitse maantielle mutisi hän:
— Jos kukaan ihminen maailmassa kaivaisi minulle mielellään haudan, niin tekisi sen juuri tuo Kaaren isäntä. Mitähän vehkeitä sillä nyt taas on?
Tuohon tapaan jatkettuaan mutinaa kotvasen aikaa meni kauppias saliin, rouvan luo. Tämä istui sohvalla ja luki kirjettä, jonka oli saanut Ainun sulhaselta.
— Mitä siellä kirjeessä Franssista sanotaan? Kauppias istui sohvan toiseen päähän ja katsoi uteliaasti rouvaa.
— Franssi paranee, taudinkohtaukset käyvät yhä harvemmiksi, jota säännöllisempää elämää hän viettää, vastasi rouva. Niin kirjoittaa tuomari. Ainu tahtoo viettää häät tänä kesänä ja … voi sitä Annaa jumalatonta!
— Epäiletkö että hän…?
— En minä epäile, minä annan vaikka silvota sormeni sen päälle, että
Anna tartutti Franssiin kaatuvan taudin.
— Mutta kun ei hänessä itsessäänkään…
— Ole vaiti, rouva taas keskeytti kärsimättömästi, ei sinun älysi riitä tämmöisiin. Kaatuvaa tautia voi toiseen ihmiseen tartuttua, vaikk'ei itsessä olekaan, sitä voi hankkia muilta. Ei tarvita kuin pisara…
— Sitä vaahtoako?
— Juuri sitä, yksi pisara vaahtoa kahvin tai muun nautittavan sekaan, sillä se on tehty. Heti keväällähän Franssikin kaatui ensimmäisen kerran. Anna kosti, kun näki ett'ei tullutkaan naimista. Hänen toimestaan kai kelloa soitettiin niin kauas kuin mahdollista. Ja semmoinen rikas ja rakas tyttö sitte antoi kaatuvan taudin tähden rukkaset Franssille. Mutta kyllä minäkin osaan kostaa. Minä palkkaan jonkun heittämään varia vettä Annan-silmille.
— Varo, ett'et puhu muiden kuullen tuommoisia. Kaaren isäntä on Annan veli, ja sinä tiedät mitä seuraa, jos hänelle kerrotaan noita puheitasi.
— Ei köyhä kirkonvaivainen mitään voi. Talokin on velkana.
— Ei se siihen kuulu, kyllä köyhäkin vihata voi ja pahaa suoda. Äsken hän näkyi laahanneen isäntiä kanssaan kirkolle päin, arvatenkin johonkin kokoukseen. Paha henki niitä seuroja ja kokouksia, joiden kanssa ihmiset tähän maailman aikaan ovat ihan hulluina! Jumala tiesi, mitä niistä lopulta seuraa.
— Ei niistä mitään seuraa, menkööt kokoukseen tai kokouksen taakse; ei köyhät raukat mitään aikaan saa.
— Hm! Riston pitäisi jo joutua kotiin, joll'ei vaan ole tiellä ruvennut ryypiskelemään.
— Ei se mikään taattu mies ole. Moittivat, että panee vettäkin sekaan.
— Sittehän sietävät useamman ryypyn. Risto hyötyy, ja minä hyödyn.
Risto, kauppiaan nykyinen kätyri, oli viisas ja viekas. Hänen johtamanaan kukoisti liike paremmin kuin koskaan ennen ja tuotti myöskin suurempaa voittoa, sillä viinassa oli vettä lähes kolmas osa; sitä annettiin ainoastaan lapsille, jotka eivät kelvanneet todistajiksi. Pitäjän uutta nimismiestä, joka alituisesti ahdisteli salakauppiaita ja viinan kuljettajia, oli hän monta kertaa vetänyt nenästä. Keinot olivat monenmoiset. Useimmiten tuli vanha veijari viinakuormineen kirkonkylän lävitse yöllä, jolloin valpas virkamies nukkui. Edellinen matkansa oli tullut naurun-aiheeksi koko pitäjälle ja suureksi häpeäksi nimismiehelle ja hänen kotkansilmilleen. Risto tuli nimittäin kotiin vaaralliselta matkaltaan sydänpäivällä. Nimismies sattui juuri silloin seisomaan kartanolla, ja hän näki rattailla lootia, anturanahkaa, nuoraa ja sen seitsemää lajia, kuten kauppiaan tavarakuormassa ainakin. Risto käveli vakavana miehenä hevosen rinnalla. Tultuaan nimismiehen kohdalle lausui hän hyvänpäivän ja tiedusteli samassa, mikä aika päivästä oli kulumassa. Kello on kaksitoista, huusi nimismies. Risto, jolla oli hyvät leuat, vastasi: Nyt ei herra vallesmannin kello käykään tarkasti! Sitte tuli sana, että se olikin viinakuorma. Silloin oli nimismies kynsinyt korvansa juurta ja kiroten vakuuttanut, että joll'ei Risto seuraavalla kerralla kulje pilviä pitkin kotiin, joutuu hän kiinniottoon.
Uhkaus kerrottiin kauppiaallekin mutta hän ja Risto löivät älynsä yhteen. Viimeksi mainittu oli jo edellisen päivän aamuna lähtenyt matkalle, ja vasta tänä aamuna piti hänen palata. Nimismiehen nukkuessa makeinta aamu-untaan piti Riston ajaa kirkonkylän lävitse ja siten taaskin päästä ehjin nahoin kotiin.
— Liiaksi Risto sittekin viipyy. Kauppias katsoi kelloonsa ja rupesi kävelemään rauhattomasti edes ja takaisin. Kun ei vaan olisi piru merrassa.
— Sitä minä en pelkää, tuumi rouva. Kuuden ajoissa nimismies vielä nukkui kauniisti.
— Mutta jos Risto olisi kuuden ajoissa ajanut kirkonkylän lävitse, olisi hän nyt jo kotosalla. Kun ei vaan pirun kello olisi tänäpänä käynyt tarkasti.
Kauppias odotti hukkaan koko päiväsydämen.
Illanpuolella palasivat isännät. Harmaalla hevosellaan ajoi Kaaren isäntä taaskin edellä; hän poikkesi puotiin toverinsa kera, osti sikaareja, rautanauloja ja kirjoituspaperia. Antaessaan tulta isännille kysyi kauppias!
— Mikä kokous siellä taas oli?
— Kuntakokous, vastasi Kaaren isäntä. — Oliko tärkeitä ja sattuvia asioita esillä?
— Oli maarkin, viinat ja oluet siellä olivat kysymyksessä. Talonpojat ja herrat tappelivat niin, että sitä oli hauska katsella ja kuunnella; ajatukset löivät oikein sylipainia.
— Arvaan minäkin sen. Talonpojat tahtoivat hävittää pitäjän olutkaupat, mutta herrat eivät suostuneet.
— Suostuivatpa.
— Älkää peeveliä!
— Herrain oli pakko suostua, sillä he jäivät äänestyksessä vähemmistöön.
— Ai peeveli! Talonpoikia oli paljon.
— Pitäjän kaikki isännät. Olvilat päätettiin hävittää joka kylästä. Uudenvuoden päivästä alkaen ei olutta enää myödä muualla kuin panimossa ja pitäjän kievariloissa. Ja sitte isännälle, jonka maalla harjoitetaan viinakauppaa, määrättiin neljänkymmenen markan sakko.
— Mutta hullun päätöksen teitte, ainakin oluen suhteen. Totta kai olutta täytyy saada myödä, koska sitä kerran suvaitaan valmistaakin; Jumala on sen asettanut maailmaan niinkuin veden ja kaljankin. Olutpanimo on paronin pelto. Mitä te sanoisitte, jos äkkiä tulisi laki, joka kieltäisi teitä myömästä viljaa, voita ja mitä aitoissanne on?
— Semmoista lakia ei tule, sillä ihmiset eivät elä syömättä.
— Ja leipä on Jumalan asettama, lisäsi toveri, mutta olut ja viina ovat paholaisen keksimiä; ne vievät ihmiseltä sielun ja ruumiin. Viinatta ja oluetta eläisi nuorin veljeni tänäkin päivänä. Ajaessaan kumoon rattaat ja hevosen oli hän juovuksissa. Isku, jonka sai kumoon kaatuessaan, vei häneltä hengen, mutta iskun vaikutti olut ja viina. Selväpäisenä ei hän milloinkaan lyönyt hevoista, eikä milloinkaan ajanut hurjasti, mutta olut ja viina tekivät hänestä pedon. Kuinka niitä sitte voitte väittää Jumalan asettamiksi? Paholainen ne on keksinyt niiden ihmisten tähden, joita ei muilla keinoilla saa valtaansa.
Kauppias huomasi vaikenemisen parhaaksi.
Tekosyyllä, ett'ei lootassa ole pieniä rahoja, esteli hän ottaa
Kaaren isännältä maksoa.
— Annetaan olla toiseen kertaan, sanoi hän, sillä minä juuri äsken korjasin pienet rahat. Käyttehän te usein meillä.
— Maksetaan pois, selvä on aina selvä.
— Sama tuo. Kauppias otti setelin, meni saliin ja toi sieltä pieniä rahoja. Rouva tuli hänen perässään ja jäi kynnykselle seisomaan.
— Tässä on takaisin. Kauppias luki rahat tiskille ja mainitsi samassa summan, joka ostoksiin meni.
— Mitenkä sitä niin paljon meni? Kysyjä näytti hyvinkin hämmästyneeltä.
— Eihän sitä paljoa mennyt. Sikaarit maksoivat kaksikymmentä penniä, rautanaulat markan ja paperi yhdeksänkymmentä penniä. Selvähän se on.
— Mutta tehän otatte sata prosenttia voittoa, eli toisin sanoen viette rahat ja kukkarot.
— Elää minunkin täytyy. Tavaroissa seisoo suuria summia kiinni.
— Olkaa tulematta meille, tiuskasi rouva. Että tuommoiset kehtaavat, kun eivät muut paremmatkaan. Emmehän me tyrkytä teille tavaroitamme. Ostakaa muualta.
— No, no, hyvä rouva, Kaaren isäntä naurahtaen virkkoi. Kyllä minä kuulen hiljaisemmankin puheen.
— Kehtaatte moittia ja morkata, niinkuin hyvätkin! Rouva poistui saliin, mutta paiskasi oven täydellä voimalla perässään kiinni.
— Olkaamme ystäviä, sanoi kauppias? Mitä me miehet huolimme akkain puheista? Entä muita kuulumisia kirkonkylästä?
Ei sieltä erittäin mitään kuulu. Nimismies vainenkin, otti tänä aamuna takavarikkoon Riston viinat, viisikymmentä kannua.
Kauppiaan kasvot muuttuivat hiilimustiksi.
— Olvilan ohi ajaessamme makasi Risto pihalla pitkänään, arvattavasti perin humalassa. Minulle joku sanoikin, että miesparka häpeää tulla kotiin, kun ei rattailla hölkykään viinatynnyri.
— Sehän koko koira herraksi ja virkamieheksi, kauppias vihdoinkin änkytti. Pohjanmaalla saisi semmoinen nimismies puukkoa, että kyllä muistaisi toisen viinat vieneensä.
— Hm! Täällä emme häntä ainakaan puukota. Päinvastoin aikovat raittiusmieliset ostaa hänelle jonkun lahjan, siten osoittaakseen julkista kiitollisuutta valppaalle virkamiehelle. Kultakello lie sopivin, se kun useimmiten käy tarkasti! Kai tekin annatte markan…
— Vai lahjat vielä sille koiralle, vai vielä kultakellot. Ja Risto, senkin sika, rupesi sitte juomaan…
— Minkä suruissaan ja häpeissään enää tekee? Isännät menivät ulos, ja rattaille noustessaan virkkoi Kaaren isäntä:
— Paimenessa ollessamme saimme me pojat kerran kyyn elävänä kiinni, panimme sen pihtiin, annoimme sen sähistä ja pihistä siinä koko päiväkauden. Puodissa äsken muistui tuo tapaus elävästi mieleeni. Kauppias oli juuri kuin meidän kyykäärmeemme pihdissä.
— Hm! Täynnä vihaa ja myrkkyä, mutta voimaton vahingottamaan ketään.
Mikkoa oli ensi kerran elämässä kohdannut huono onni.
Pian se tuli toisenkin kerran tervehtimään häntä. Pari päivää kuuluisan kuntakokouksen jäljestä tuli Kaaren isäntä ostamaan häneltä taloa ja tarjosi siitä kelpo hinnan.
— Myökää minulle talonne, sanoi hän suoraan. Ette saa siitä vuokraa niin paljoa, kuin tarjoomani hinta kasvaa korkoa viidenkin mukaan.
— En saakaan. Kauppias rupesi miettimään tarkemmin.
Jollekulle muulle ostajalle olisi hän mielellään myynyt talonsa noin hyvään hintaan, mutta Kaaren isäntä häntä epäilytti. Entä jos suorien sanojen takana piilikin petos, kosto ja vaino? Entä jos koko talonkauppa oli pelkkä paula? Mutta tarjottu hinta oli ylen hyvä … ja talo oli ylen huono, eli oikeammin sanoen ylen huonossa tilassa. Köyhä emäntä oli sitä hoitanut niin ja näin, ja velkoihin se sitte kokonaan meni. Vuokraaja, jonka hallussa se oli ollut kymmenkunta vuotta, oli köyhä ja kykenemätön, joten teki paljasta vahinkoa talolle ja pelloille. Mutta nyt tarjottiin talosta hyvä hinta.
— Ei kukaan järjellinen ihminen maksa teille siitä niin paljoa, kuin minä nyt maksan, sanoi Kaaren isäntä kaikella sillä suoruudella, joka oli hänelle omituista ja luontaista. Sitä on vuosikaudet viljelty huonosti ja rakennukset eivät nekään enää ole kehuttavassa kunnossa. Syksyllä loppuu nykyisen vuokra-ajan kontrahti, ja teillä ei ole muuta valittavaa, kuin joko nyt myötte talon minulle, tai otatte syksyllä uuden vuokraajan, ja alennatte vuokraa, jotta siinä voi alkaa elää. Jos nimittäin ette tahdo suoraa tappiota itsellenne.
— Mitä varten sitte te sitä haluatte niin kovasti?
— Sitä varten että sen maat sopii yhdistää Kaaren talon maihin, jok'ainoa kyynärä.
— Ai peeveli! Kaikki epäilykset jo katosivat. Sekö siinä olikin mattina?
— Juuri se. Tämä kauppa on semmoinen, että siitä voitamme molemmat.
— Selittäkääpä tuo tarkemmin.
— Kernaasti sen teen. Eikö ensiksikin tarjoomani hinta ole hyvä?
— Sitä en voi kieltää. On siinä hintaa sille talolle.
— Ei kukaan teille siitä niin paljoa maksa, eikä kenenkään sovikaan maksaa. Minä yksin voin maksaa siitä ylihintoja, sillä minä hyödyn siitä enemmän kuin kukaan muu. Parilla esimerkillä näytän sanani todeksi. Tätä nykyä on meillä kolme hevosta ja kaksi renkiä. Liiaksi siinä on kumpiakin, mutta kiireisenä aikana ei riitä kaksi hevosta ja yksi renki. Ostettuani teidän talonne otan minä lisää korkeintaan yhden rengin ja kaksi hevosta. Tuloni suurentuvat kaksinkertaisesti, mutta menot eivät lisäännykään samassa määrässä; ne jäävät vähempään joka kohdassa. Sillä tavoin minä nyhdän siitä voittoa joka mutkassa. Että se tapahtuu ajan pitkään, ymmärrätte sanomattanikin. Hyvät heinämaat jo alussa osaksi korvaavat, mitä pelloista tulee tappiota. Aionkin ruveta parantamaan karjanhoitoa, jos lyötte kaupan valmiiksi.
— Miks'en löisi? Mutta velkakauppoja en mielelläni tekisi, nykyjään en ensinkään, sillä Ainun häät ovat tänä kesänä, ja minä olen luvannut vävylleni puhtaat rahat, viisikymmentä tuhatta. Miestä minussakin on. Köyhästä pojasta olen alottanut ja tämmöisiin varoihin olen päässyt. Jos teillä olisi…
— Minulla on rahat taskussa.
— Te taidattekin olla rikas.
— En minä rikas ole, mutta minulla on hyvä nimi.
Vielä samana päivänä tehtiin talonkauppa valmiiksi. Kaaren isäntä itse kirjoitti kauppakirjat, ja hän vaati rikkojaisiksi puolet kauppasummasta. Kauppias siihen empimättä suostui. Piirtäessään puumerkkiään kauppakirjoihin unhotti hän nimismiehen koiruudet ja kaikki muut ikävät. Mikko oli taas sama onnen mies, joka ottaa kärsimänsä vahingon kymmenkertaisesti takaisin.
— Ihmeen luja mies te olette, sanoi hän Kaaren isäntää ja otti pöydältä setelikimpun. Voi peeveli miten luja mies olette, puolet kauppasummasta panitte rikkojaisiksi.
— Asiat väliin vaativat lujaakin.
Kaaren isäntä korjasi kauppakirjat ja meni todistajain kanssa piammiten pois. Ulkona sitte virkkoi:
— Te ette tiedä, miten väsynyt minä olen pelkästä mielenponnistuksesta. Vaikka näytin tyyneltä, kuohui ja kiehui vereni. Viimeiseen silmänräpäykseen asti epäilin. Kun hän oli piirtänyt kauppakirjoihin puumerkkinsä, ihmettelin ett'ei hän samassa repinyt niitä tuhansiksi kappaleiksi. Ja kuitenkin olin tyyni.
— Hätäileminen olisi tehnyt hittoja.
— Tämä talonkauppa oli minun edistymiselleni hengenehto. Mikko teki hyvän kaupan, mutta minä tein vielä paremman.
— Kaaren talosta tulee pieni kartano.
— Mennään meille juomaan harjaiskahvia. Kylässä on aina laulettu, ett'ei sitä miestä synny, joka Mikon pettäisi, mutta kyllä minä sen nyt petin. Vanha kettu muistaa myyneensä talon hyvästä hinnasta.
— Muistaa maarkin, jahka saa vähän tietoja.
— Iloinen hän oli, kun ei tarvinnut ostaa harjakannujakaan, vaikka sai tuhansia yhdessä erässä; mutta minä pelkään, että ilo tulee olemaan lyhyt.
Niin kävikin.
Saadakseen Oskarin velan maksetuksi oli Helma lähettänyt eräälle puuliikkeen harjoittajalle tiedon, että heillä löytyy metsää myödä. Heti kesän tullessa tuli Herttalaan tukkiherra, joka luki puut ja teki tarjouksen, kolme markkaa kannolta. Helma suostui tarjoukseen, mutta tinki kontrahtiin tärkeän ehdon, nimittäin että lähes koko kauppasumma eli kymmenentuhatta markkaa piti heti maksettaman. Pieni sanakiista siitä syntyi, mutta Helma osasi, polttavaa rahantarvetta kuitenkaan ilmoittamatta, ajaa hyvin asiansa, ja herra suostui siihenkin ehtoon.
— Turhaa on teidän naisten kanssa väitellä, sanoi hän ja kirjoitti mainitun maksuehdon.
Kontrahdin saatuaan lähti Helma heti Jukan hevosella kaupunkiin rahoja noutamaan.
Mutta herra meni salavihkaa kylän metsään, käveli ja kurkisteli siellä pari päivää. Sitte meni hän kylään ja poikkesi mennessään puotiin. Kauppiaan hiukset ihan nousivat pystyyn, kun kuuli että jokaisen talon metsässä löytyy yhdeksän tuuman vahvuisia puita niinkuin seinää.
— Möiväthän ne joka mies jo metsänsä, sanoi hän, ja kasvonsa olivat mustat kuin pata.
— Siitä on jo enemmän kuin kymmenen vuotta, virkkoi herra. Harvennettu metsä ehtii kymmenessä vuodessa kasvaa paljon. Kyllä tämän kylän metsästä lähtee puita ja rahaa, jos vaan myövät.
— Paljonko arvaatte tulevan taloa kohden?
— Sitä on vaikea sanoa, sillä se riippuu siitä, miten kauppa tehdään. Mutta puita on perhanasti, ja hyviä puita. Liikkeen alkaessa, jolloin metsiä saatiin pilkkahinnoilla, ei niin tarkasti eletty, toinen hutiloi enemmän, toinen vähemmän. Joka täällä on työtä johtanut, ei ole liioin tarkkaa tehnyt; paikoittain ei ole viety muuta kuin mastopuut. Perhanan hyviä ovat tämän kylän metsät.
— Älkää hitossa.
— Minkämoisissa varoissa täällä talot ovat?
— Huonoissa, peräti huonoissa, isännät ovat köyhiä kuin kirkon rotat. Kyllä he myövät vaikka seiväspuutkin. Paljonko Herttalan metsästä tulee rahaa?
— Tulisihan sieltä paljonkin, mutta ne eivät myö kaikkia. Isäntärenki jätti suuren kulman, johon ei saada sattuakaan, ja tytär pidätti itselleen oikeuden lopettaa, jos hän niin tahtoo, hakkuu heti, kun kymmenentuhannen markan edestä on otettu puita. Semmoisia metsiä kuin täällä en ole eläissäni tavannut, paljasta korpea ja puut yhtä paksuja latvasta kuin tyvestäkin. Älkää sitä sentään juosko isännille kertomaan.
— Olkaa turhia puhumatta, mitä siitä tulisin paremmaksi? Käykää sisään juomaan lasi olutta.
— Kiitoksia! Minä kuulun raittiusseuraan! Herran mentyä tapaamaan kylän isäntiä päästi kauppias vihansa valloilleen. Hän repi tukkaansa ja kiroili yhteen sijaan puolen tuntia. Tavattuaan rouvan ruikutti hän:
— Voi suurta surkeutta! Kaaren isäntä sai minulta talon ilmaiseksi. Puodissa kävi äsken tukkiherra, joka Herttalan metsää ostelee, ja hän tuli tänne kylään tekemään kauppoja isäntäin kanssa. Niillä kerjäläisillä on jok'ainoalla metsiä myydä. Ja minä hullu ennätin myödä taloni, metsineen päivineen. Kirottu mies se Kaaren isäntä. Puheli minulle hevosista ja heinämaista, vaikka metsät ja tukit paloivat mielessä. Se vasta on kirottu mies.
— Enkö minä kieltänyt sinua ryhtymästä hänen kanssaan kauppoihin? virkkoi rouva vihoissaan. Ennen minä olisin heittänyt taloni vaikka mereen, ennenkuin vihamiehelleni olisin sen myönyt. Kun hyvin sopii, saa hän rahaa metsästä niin paljon, että pääsee eroon kaikista veloistaan, ja Anna on kuin kahden talon emäntä tietenkin. Kuka heitä sitte jaksaa katsella?
— Voi tätä turhuutta! Velkakirjankin panimme liian myöhään liikkeelle. Helma saa metsästä rahaa niinkuin lantaa; ei ne kiipeliin joudu. Piruko niillä luuli olevan niin suurta metsää jäljellä?
— Joutuvat ne kovaan kiipeliin. Ensi viikolla tulee kuvernörin päätös, ja silloin maksa pois! Mutta mistä saada rahat? Sukulaisten luo eivät kehtaa mennä, ja rikkaita tuttavia niillä ei ole tässä kylässä, eikä muuallakaan. Kun nimismies siellä kävi välipäätöksen kanssa, pääsi emännältä itku, mutta ensi viikolla ajaa nimismies uudestaan oven eteen, ja sitte ei päästäkään enää itkulla. Tarvitaan rahaa, mutta sitä ei talossa ole, eikä saadakaan, ennenkun arvatenkin talvella. Kovaan kiipeliin ne joutuvat.
— Jospa joutuisivat. En minä odota tuntiakaan. Vuotta ennen jo olisi tarvinnut hätyyttää heitä, mutta kun Helma rupesi velan takaajaksi, niin eihän sitä raskinut heti. Mutta nyt on jo aika. Tuleehan kirjoitus kuitenkin, vaikk'ei ryöstöä tulekaan. Hyvää tekee jo sekin.
— Siinä Herttalan emäntä taas saa hautoa päätään kylmällä vedellä, kun nimismies on mennyt ja kirjoihinsa kirjoittanut eläimet, laihot ja muun irtaimiston. Eikä tule rahoja, vaikka Helma kiireesti kirjoitti tukkiherran perään heti kun välipäätöksen saivat.
— Ennen se jo kirjoitti. Herra käveli jo metsää, kun nimismies sinne meni. Mutta heti illalla sitte syntyivät kaupat. Olisi herra asunut täällä lähempänä, että olisimme ulottuneet kuiskaamaan hänelle pari sanaa korvaan, ei sitte lapiolla olisi tarvittu luoda rahaa, kuivuneet ne olisivat puoleen.
— Eihän ne itse saa rahoja pitää, meillehän ne tuodaan.
— Se on totta. Ja parin vuoden perästä kysyn minä Kaaren isännältä, arvaako hän kenen kukkaroon isäntäin rahat ovat pysähtyneet. Luulen, että hän osaa vastata kysymykseeni.
Seuraavana päivänä matkusti kauppias kaupunkiin ja toi sieltä monta hevosenkuormallista helppoa ja huonoa tavaraa; kattuuneja ja trikoitakin oli kahtakymmentä eri lajia. Kauneimmat tavarat, jotka enin silmää houkuttelivat, asetti hän näkyville. Eräs isäntä tuli puotiin terästä ostamaan kauppiaan juuri levitellessä kauneita tavaroita seinille.
— Iloitaan ystävät, sanoi hän isännälle. Nyt tulee ilon aika.
— Mikä ilon aika? kysyi isäntä.
— Hä kun metsiänne myötte ja suuria rahoja saatte. Jo tässä on köyhyyttä kärsittykin. Paljonko saitte käsirahoja mieheen?
— Käsirahoja, hm! Kyllä nyt saatte iloita yksin, me emme myö puutakaan tänä vuonna, emme vielä toisenakaan.
— No helvetti! Paremmin en taida sanoa teille. Eikö rahaa kelpaa ottaa silloin kun sitä saa?
— Kyllä joskus, mutt'ei aina. Talonpojan pitää elää maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, niihin hänen tulee luottaa. Helposti ansaittu raha, kuten metsänhinnat, hupenee käsistä ett'ei tiedäkään ennenkuin on viimeinen penni mennyt. Sitte ei ole kuin haikea mieli jäljellä. Eikä suuret rahasummat vaikuta terveellisesti talonpojan tapoihin. Kun on rahaa isommissa määrissä, tekee mieli yhtä ja toista turhaa, mutta kun metsä saa olla pystyssä, kasvaa se suureksi pääomaksi, josta hädän hetkenä voi saada apua. Me olemme käyneet kovaa koulua viimekuluneena vuosikymmenenä, emmekä enää myö ja osta niinkuin viimeistä päivää.
— Voi tarhapöllöt teitänne, kun kuuntelette Kaaren isännän lipotuksia. Voi vietävä teidän järkeänne! Ihan tupaan tullaan rahaa tarjolle, ja te ette huoli, vaikka velka kasvaa miehen korvien tasalle.
— Unhotatte että metsäkin kasvaa. Senkin unhotatte, että viime vuosina on jokainen velkahinen isäntä maksanut velkansa korot, onpa joku vähentänyt pääomaakin. Muiden mukana maksoin minäkin korkojen lisäksi pääomaa sata markkaa. Tänä vuonna aion maksaa kaksisataa. Sanokaa vaan meitä tarhapöllöiksi, mutta metsiä emme myö. Poikivia lehmiä, nuoria hevosia, viljaa ja karjantuotteita kyllä myömme. Ostakaa itse talo ja koettakaa ruveta elämään sen tuloilla, niin saatte kokea, kelpaako siihen toimeen tarhapöllö. Seistä täällä puodissa, nylkeä ihmisiä ja siten rikastua, siihen ei syvää viisautta tarvita. Mutta saada pieni talo siihen kuntoon, että siinä voi suuri perhe elää ja edistyä, siihen tarvitaan miehen mieltä, vaimon tarkkuutta. Isäntä otti tiskiltä teräskappaleen, sylkäsi lattiaan ja lähti ovesta ulos.
Yksin jäätyään rupesi kauppias kiroilemaan koko kylän isäntiä.
Saman päivän ehtoopuolella tuli Herttalan Helma puotiin ja virkkoi iloisesti:
— Minä tulin maksamaan sitä velkaa, tuokaa velkakirja tänne.
Kauppias hätääntyi, eikä osannut vastata mitään.
— Tuokaa pian; minulla on kiire.
— Tule saliin istumaan, sanoi kauppias hädissään. En minä nyt saa velkakirjaa käsiini.
— Kenellä se sitte on?
— Jos Franssi erhetyksessä otti sen mukaansa kaupunkiin. Käy istumaan saliin.
— Ei minulla ole aikaa. Kirjoittakaa kuitti, että velka on maksettu, ja hakekaa joku todistajaksi.
— Kenenkä tässä sais? Kaaren isäntä näkyy tuolla kyntävän perunamaata. Jos ma käsken hänen, hän osaa kirjoittaa.
— Käskekää.
Kauppias meni rapulle ja huusi Kaaren isäntää, joka kynti perunamaata harmaalla hevosellaan, tulemaan heille.
— Tulkaa tänne, sanoi hän, täällä vähän tarvittaisiin teitä.
Kaaren isäntä kynti sahrat kiinni, pani ohjakset lyhyelle ja meni puotiin.
— Mennään saliin, käski kauppias taaskin.
— En minä tule likaamaan huoneitanne, kielsi Kaaren isäntä.
Näettehän, miten olen savessa ja loassa.
Samassa hän näki Helman. Tämä seisoi melkein kätkössä ja luki rahoja, ihka uusia seteleitä. Hän loi hätäisen silmäyksen äsken tulleesen, ja sitten levisi hieno puna hänen kasvoilleen, ja katseensa näytti hämmästyneeltä.
Esittelemättä tervehtivät he toisiaan; Kaaren isäntä ensiksi ojensi suuren kätensä. Hänkin joutui hämille nähdessään ensi kerran naisen, josta Anna oli niin paljon puhunut. Lopettaakseen kiusallisen äänettömyyden virkkoi hän leikillisesti:
— Täälläkö se rikas tyttö onkin, jota minä olen ikäni etsinyt.
Lausujan olento vaikutti, ett'ei sukkeluus kuulunut julkealta Helman korvissa. Hän vastasi yhtä leikillisesti:
— Ja niin ahkeraan, että hiki on hatussanne. Samassa hän punastui enemmän. Kaunis mies, joka unessa ilmaantui kääpiösulhasen sijaan, seisoi ilmielävänä hänen edessään. Siniset silmät, keltaiset hiukset, roteva ja kehkeytynyt vartalo, kaikki olivat ihka samat. Yksi pieni virhe toki oli muistikuvassa. Musta pilkku vasemman korvan lähellä, johon Helman huomio oli erittäin kiintynyt silloin, kun kätensä ojensi ja vihkituoliin astui, ei ollutkaan suuri ja häiritsevä…
— Hirmuisen paljon teillä on rahaa. Kenelle ne annatte?
— Minulle, hyvälle miehelle ne annetaan, vastasi kauppias. Te kun kykenette kynään, kirjoittakaa kuitti. Mutta käydään saliin, ei meillä peikkoja ole.
— En minä tule, kielsi Helma taaskin. Kirjoittakaa kuitti, että minä olen tänäpänä maksanut kauppiaalle veljeni velan, kymmenentuhatta markkaa. Velka on koroton, joten olemme kuitit. En minä ainakaan tiedä mitään muuta.
— Ei muuta olekaan, todisti kauppias. Selvät me sitte olemme.
— Tässä rahat, lukekaa, onko oikein. Helma työnsi suuren seteliläjän kauppiaan eteen.
Tämä ensin antoi Kaaren isännälle kirjoitusvehkeet ja rupesi sitte lukemaan rahoja. Kädet vapisivat, silmät kiiluivat ja kasvoille levisi onnellinen hymy. Rahain lukeminen oli hänelle jumalain nautintoa.
— Oikein on. Käsi, joka piteli setelejä, vapisi niinkuin kuolemaan tuomitun.
Puumerkkiäkin kirjoittaissaan kuittiin vapisi hän kättään yhtä väkevästi.
— Nyt on kaikki hyvin ja oikein. Käydään nyt sisään.
Mutta pyydetyt eivät suostuneet tulemaan. Asiansa suoritettuaan lähti Helma heti pois, ja Kaaren isäntä jouduttihe hänen kanssaan. Maantiellä sitte kysyi Helmalta:
— Miksi lopetitte seurustelemisen Annan kanssa heti kun minä tulin tänne? Ette ole kertaakaan käyneet meillä.
— Eihän Annakaan ole tullut meille, vastasi Helma. Ja tiedättehän, että veljeni on heikkona sairaana. Tuskaa teki, että pääsin nytkään lähtemään, mutta kun ei äitini millään ehdolla suostunut tulemaan, täytyi minun tulla.
— Älkäämme riidelkö näin ensi kerran tavatessa. Tänään iltapäivällä en ole vielä juonut kahvia, ja Anna odottaa minua. Menkää edellä meille, minä sidon hevosen lujemmasti kiinni ja tulen sitte perässä.
— Kauniistihan se seisoo. Tulkaa kanssani, ett'en saa toruja.
— Syyllisellä on aina paha omatunto. Käydään sitte.
He lähtivät yhdessä käymään.
— Mitenkä nuori Miekkonen jakselee näin kevätkiireillä? kysyi Kaaren isäntä. Sitä miestä ei näy täällä kylässä päin koskaan.
— Hyvin siellä jaksetaan, vastasi Helma. Anni muutti tänäpänä vanhan Miekkosen naapuriksi. Mummon tuli tyttöään niin ikävä, että huone täytyi muuttaa. Hän ei ikäväänsä kenellekään ilmoittanut, mutta mylläri ja vaimonsa huomasivat, että hän salaa itki ja suri. Tämä päivä on Annille ja vanhalle Miekkoselle ilon päivä.
— Eikö sinne jo kohta tule ristiäisiä?
— En minä tiedä. Mitä varten sitä kysytte?
— Minun pitäisi päästä kummiksi, ensimmäisen kerran…
— Taidatte olla Jukan kanssa hyväkin tuttava?
— Olemmehan me vanhoja tuttavia. Hautausmaalla tapasimme toisemme jo silloin kun Jukan äitiä haudattiin. Silloin ei Annalla ja minulla ollut vielä äitipuolta. En tiedä, miksi kohtaus jäi mieleeni haihtumattomaksi. Jos olisin piirustaja, muistaisin tehdä vielä nytkin Jukan kuvan, niin ehjän ja tarkan, ett'ei suinkaan virhettä tulisi. Punaruutuinen takki, harmaa saali, suuret saappaat, avomieliset ja hiukan typerät kasvot, kaikki nuo jäivät ainaiseksi mieleeni. Silloin näin teidätkin.
— Minutko? Nyt muistatte väärin.
— Ihan Herttalan Helman minä näin. Hän istui miellyttävän näköisen, mustatukkaisen pojan rinnalla; poika oli muistaakseni kauppiaan Franssi. Reessä oli vielä veljenne ja joku muu tyttö, mutta heitä en tullut katsoneeksi tarkkaan.
— Teilläpä on hyvä muisti.
— Joku tapaus on semmoinen, ett'ei mene koskaan mielestä. Ei ihmekään, että Jukan kuva on pysynyt muistossani ja himmentymisen sijaan vaan tullut selkeämmäksi. Pääpiirteissään ovat elämämme yhtäläiset. Molemmat tiedämme, mitä leipä ja vaate maksavat, ja molemmille koittaa nyt kaunis tulevaisuus. Anna ja Jukka ovat luonteiltaan siinä yhtäläiset, ett'eivät surut ja taistelut jättäneet heihin tuntuvia jälkiä, kun sitä vastoin minussa on aina jotakin raskasta ja surullista, minä en koskaan voi näyttää oikein iloiselta. Tuolla Anna jo juoksee vastaamme, näette miten hän osaa olla iloinen…
— Ja ilonsa on niin luonnollista, tarttuvaista… Anna purskahti nauramaan, kun tuli Helman eteen. Kaaren isäntä joutui naurusta hämille. Pyyhkien otsaltaan hikeä lähti hän käymään edellä tupaan.
Vasta illalla pääsi Helma lähtemään Annan luota kotoa kohden. Kylän ohi ehdittyään käveli hän melkein juosten. Pian vaikutti kiireinen käynti kovan hengästyksen; Toramäen kohdalla hänen jo täytyi hiljentää askeleitaan ja hengittää syvään.
Ilta oli erittäin ihana; tuomet olivat kukassa ja metsistä kuului lintujen viserrys. Joku sanomattoman onnellinen tunne hiipi Helman rintaan, ja hän tunsi kevyttä rauhaa, hyvinvointia. Unhottunut oli entinen elämä taisteluineen, tuskineen; suuri valtameri oli nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Maailma ja elämä tuntuivat kokonaan uusilta, onnellinen tunne loi kultakiiltoa turhempaankin ajatukseen, vähäpätöisimpäänkin esineesen.
Peltojen tiellä otti Helma käteensä kuitin, jonka Kaaren isäntä oli kirjoittanut ja todistanut.
— Minkämoista lie käsiala? kysyi hän itseltään ja rupesi lukemaan kuittia.
Ensin näyttivät kirjaimet oudoilta ja liian teräviltä, mutta kun silmä tottui niihin, näkyi sopusuhtainen kauneus yltä ylitse. Sievyydellä oli oma uransa. Kirjaimet olivat koruttomia, mutta ihmetyttävän säännöllisiä, joten kirjoitus kokonaisuudessaan näytti niinkuin vaksiin painetulta.
— Hän on etevä, hirmuisen etevä, virkkoi Helma, kun oli silmäillyt kuittia, mutta sanojaan ei hän osaa laatia hyvin. Sama vika hänessä kuin Jukassakin. Etevyyttä lukuunottamatta onkin hän kaikessa olennossaan juuri kuin Jukka. Sama tyyni mieli, luja tahto ja sama ujosteleva, melkein kömpelö käytös on molemmilla. Mutta etevä, hirmuisen etevä hän on, vaikka näyttää niin tavalliselta.
Ennenkun Helma taittoi kuitin kokoon, luki hän sen vielä kertaan lävitse. Nauttien onnellisesta tunteesta tuli hän pihalle ja aikoi mennä vielä puutarhaan haaveksimaan hetkiseksi ja nauttimaan kaikesta siitä ihanuudesta, jota tunsi ja näki, mutta samassa kuuli hän epätoivon ja tuskan sanat:
— Joudu, joudu. Oskari kuoli jo. Emäntä ne lausui, tuskan musertamana.
Helma tunsi miten hervottomiksi hänen polvensa äkkiä kävivät. Seisoen rapulla toisti emäntä sanat:
— Joudu, joudu. Oskari kuoli jo.
Nojaten äitiinsä jaksoi Helma käydä kamariin. Oskari makasi kuollunna, kalpeana; Jukka seisoi lähellä, silmänsä olivat kosteat, kasvonsa liikutetun näköiset.
— Onko siitä kauankin? Helma tuskin kuultavasti kysyi.
— Ehkä viisi minuuttia, vastasi Jukka hilliten liikutustaan ja pyyhkien silmiään.
— Miten hän kuoli? Mitä hän puhui viimeiseksi?
— Kauniisti hän kuoli, yhtä kauniisti kuin äitini? Antaen toisen kätensä emännälle ja toisen kätensä minulle sanoi hän: Jääkää hyvästi ja sanokaa Helmalle, että minä olen saanut kaikki syntini anteeksi. Sitte hän veti kolme kovaa henkäystä…
— Hyvä Jumala! Helma heittäikse vuoteelle ja kiersi kätensä kuolleen kaulan ympäri.
Kauan hän kyyneleillään kasteli kylmiä, kalpeita kasvoja.