IX.
Jo samana kesänä kiinnitti Kaaren isäntä molemmat talonsa hypoteekkiyhdistykselle. Arvioimisessa myönnettiin hänelle niin suuri summa, että se riitti kaikkiin velkoihin. Siten köyhällä miehellä oli parhaat takeet päästä itsenäiseen, muista rippumattomaan asemaan.
Hänen esimerkkiään seurasi jokainen velkahinen isäntä. Kun kauppiaan Ainun ja tuomarin häitä vietettiin, tarkasteli agronomi kylän peltoja ja rakennuksia, joiden parantamisessa viime aikoina oli kiitettävää intoa osotettu. Talot arvioittiin kalliisen arvoon, joten myönnetty summa tuli riittämään kunkin suurempiin ja pienempiin velkoihin; monelle myönnettiin enemmän kuin tarvitsikaan.
— Kaaren isännän juonia kaikki tyyni, sanoi kauppias, kun eräs isäntä hänelle kertoi ja selitti lainapuuhat. Sillä miehellä on keinojen keinot, ja te tarhapöllöt juoksette hänen perässään vaikka kaivoon.
— Ei kaivoon juostu tässä puuhassa, vastasi kertoja, joka oli kylän köyhempiä isäntiä. Kyllä minä tiedän, mitä yksityiselle velassa oleminen merkitsee. Pää on aina painossa.
— Voi sinua tarhapöllöä! Pankki vasta piru onkin, sillä se ei leiki korkojen kanssa, vaan ottaa ne ulos vaikka silmän sisästä.
— Me tiedämme sen, ja se onkin juuri hyvä kohta, sillä sittehän ei velka pääse kasvamaan.
— Mutta jos vilu tapaa viedä viljanne. Entä sitte? Menee talonne niinkuin pilanpäiten.
— Yleisen hädän aikana voi pankki armahtaa ja odottaa. Ja kokemus on osottanut, että juuri yksityiset velkojat ovat hädän aikana pahimpia. Jos katovuosi tulee, silloinhan ne syöksevät saaliisensa niinkuin sudet. Viimeisessä hädässä voimme turvautua metsiimme. Jos kovalle käy, maksamme metsäntuotteilla vaikka useamman vuoden korot yhtämittaa, eikä metsä lainkaan vähenny. Tämä lainahanke oli meillä jo keväällä mielessä, ja siksi emme kukaan myöneet metsiä. Nyt ne ovat meille hyvänä turvana.
— Voi varjelemaan, kuinka viisaita ja rikkaita olette!
— Te vihaatte tätäkin puuhaa, kuten kaikkea yleistä edistystä, omien etujenne tähden. Ei kukaan niin hävytön velkoja ole kuin te.
— Mitenkä niin? Milloin minä olen lentänyt kenenkään silmille liian aikaiseen? Odottanuthan minä aina olen.
— Niin olettekin, mutta entä korot ja korkojen korot? Moni sadan markan suuruinen velka on hätä kättä teidän kaapissanne kasvanut tuhanneksi markaksi. Mutta kohta loppuu teiltä sekin rahasuoni. Heti rahat saatuani maksan minäkin teille velkani, jota olette keloneet suureksi jos jollakin lailla. Ette suotta sanokaan meitä tarhapöllöiksi. Me olemme hikoilleet ja tehneet työtä, mutta te olette saaneet työmme hyödyn, kaiken hyvyyden. Nyt toki jo lakkaamme rikastuttamasta teitä ja lakkaammekin yksimielisesti. Nyt eivät ole ajat enää niinkuin oli ennen. Tarhapöllöt ymmärtävät jo muutakin, kuin kantaa rahaa teille. Jonakuna päivänä vievät he vielä teiltä koreasti leivän suustanne. Ette tiedä kuinka vihattu olette.
— Te raukat ette vihallanne minulle mitään voi. Sinäkin nyt ylvästelet, kun on rahoja tulossa, mutta pian ne menevät kädestäsi. Kyllä sitte taas tulet nöyränä miehenä…
— Valhe, niin pitkä valhe, kuin meiltä tänne teille.
Eläen ahtaassa näköpiirissä ei kauppias voinut käsittää, miten kylän isännät kykenisivät viemään häneltä leivän suusta. Että he sen mielellään tekisivät, sen hän kyllä uskoi, mutta millä keinoin sen voisivat tehdä, oli hänen mahdoton ymmärtää.
— Myrkyttää minua eivät tohdi ja kauppaoikeuksiani eivät saa millään pois, tuumasi hän itsekseen. Hurjassa vihassaan vaan uhkailevat ja pelottelevat.
Kuitenkin vaikutti uhkaus kauppiaassa salaista pelkoa ja levottomuutta. Monena yönä pakeni uni silmistä, ja kasvojen kavalat rypyt painuivat syvälle muutamassa vuorokaudessa. Urkkijoita käyttämällä hänen vihdoin onnistui päästä uhkauksen perille. Se olikin tosi ja pahinta laatua, sillä kylään hommattiin yhtiön kauppaa. Puuhan etupäässä oli Kaaren isäntä ja Herttalan Helma. Kaksi kokoustakin oli jo salaa pidetty, ja tärkeimmistä kohdista oli jo sovittu. Liike alotettaisiin viidentuhannen markan pääomalla, ja osakkeiden hinta oli määrätty kymmeneksi markaksi. Liikkeen hoitajaksi oli ehdoteltu Klaun Kaisua, ja johtokuntaan oli valittu Kaaren isäntä, Herttalan Helma, ynnä kylän muut etevät isännät.
— Se keino niiltä piruilta vielä puuttui, sanoi kauppias. Kaikkia muita ovat jo kokeneet. Mutta minäpä tiedän, mitä teen. Minä ostan kolmesataa osaketta, niin saan vallan käsiini.
Huono lohdutus, sillä urkkija toi tiedon, ett'ei osakkeita myödä kellekään kymmentä enempää. Tuo kohta oli otettu erityiseen huomioon; jopa Kaaren isäntäkin oli sanonut, ett'ei hän takaa itseänsäkään voitonhimolta, joll'ei osakkeiden määrää rajoiteta.
Kolmas kokous, osakkeiden kirjoitusta varten pidettiin syyskesällä, jolloin lainaajat olivat hypoteekkiyhdistykseltä saaneet rahoja. Julkinen käsky, että yhtiön kauppaa harrastavat henkilöt saapuisivat Kaaren taloon, oli lähetetty ympäri kylän. Moni isäntä, joka parikymmentä vuotta oli kumarrellut kauppiasta, asteli nyt rynkeänä kokoukseen, sata markkaa kukkarossa osakkeiden ostoa varten.
Kauppias oli ihan kidutuskoneessa.
— Tuokin nokinenä menee kokoukseen, sanoi hän, kun näki Jukan astelevan Helman ja Klaun kanssa kylään. Ovat muut ihmiset joskus siistiä ja puhtaita, mutta tuon miehen kädet ovat aina lannassa.
— Ja tuo myllärikin, joka ei koskaan tee meillä kauppaa, menee tuulen mukana, virkkoi rouva. Ei nyt ihmeempää, miten pahasisuisia ja kateellisia ihmisiä pitää löytymän maailmassa.
— Jos minäkin menen.
— Mene ja osta pilkoilla yksi osake. Mutta tule ensin tänne katsomaan. Näitkö, tuomari, Ainu ja Franssi joutuivat Helmaa vastaan. Oh, tuomari ei nostanut hattuakaan, ja Franssi löi piiskalla silkkimustaa. Kuinka muhkeat nuo ranskalaiseen malliin tehdyt ajopelit ovat, kai ne häikäsivät Miekkosen pojan silmiä. Menkää kokoukseen tai kokouksen taa, ette meitä köyhiksi voi tehdä. Ainu saa viisikymmentätuhatta myötäjäisiksi; hänen rinnallaan on Herttalan Helmakin kuin tavallisen torpan tytär. Menkää vaan kokoukseen, raukat.
— Kiusallakin menen minä sinne. Kiroten Kaaren isäntää meni kauppias ulos ja lyöttäytyi ohi kulkevain seuraan.
Samassa ranskalaiseen malliin tehdyt ajopelit kääntyivät pihaan.
Rouva riensi vastaanottamaan vävyään ja virkkoi:
— Kaukana te ajoittekin.
— Oli niin vilpoisa ilma, vastasi tuomari. Mutta miksi talonpojat arkipäivänä jouten ovat? Miksi eivät tee töitään?
— Sekö heidän tiesi? Ne sivistyvät niin, etteivät enää huoli muusta kuin seuroista ja kokouksista. Nyt näitte tarpeeksenne navetoita ja perunamaita. Ei täällä voi olla kauneudesta puhettakaan.
— Semmoista on muuallakin Suomessa. Talonpojat eivät välitä kaunistella kartanoltaan. Kunhan vaan saavat paksua vaatetta ylleen ja rasvaista lihaa syödäkseen, on kaikki hyvin.
— Niillä on tänäpänä tärkeä kokous, virkkoi Ainu. Menikö isäkin sinne?
— Meni, uuden kauppayhtiön osakkeita ostamaan.
— Täysi tosi talonpojilla sitte on ollutkin, vaikka minä pidin koko juttua pilana. Tuomari tarjosi käsivartensa Ainulle ja lähti käymään edellä.
Mustine hiuksineen, vaaleine kasvoineen ja kultasankaisine silmälasineen oli hän rouvan mielestä hienon herran täydellisyys. Kaunis ja hieno oli Ainukin keikaillen kävellessään hienon herran rinnalla. Hänellä oli yllään kuosikkaasti tehty harmaa silkkipuku, ja uudella kalliilla hatullaan oli se hyvä ominaisuus, että se teki kasvot hieman pyöreämmiksi, naisellisemmiksi. Tottuneena latelemaan hänelle aina pelkkiä kohteliaisuuksia virkkoi tuomari kävellessään:
— Sinä olet niin herttainen ja sievä. Ja kääntyen rouvaan lisäsi hän: Kun erämaasta löytää kauniin kukan, se vasta onkin kaunis.
Rouva loi lausujaan kiitollisen katseen, ja Ainu virkkoi:
— Sinä kykenet runoilijaksikin.
Kauppias viipyi kylässä kauan. Kun hän tuli kotiin, oli kasvoillaan ilkeä hymy, ja katseessa näkyi kätketty kiukku. Istuen tuomarin rinnalle sanoi hän:
— Olin siellä loppuun asti, jotta kaulin asiat juurin jaarin.
— Puhu kuulemasi meillekin, pyysi rouva.
— Kaaren isäntä siellä johti puhetta, alkoi kauppias kertoa, ja isäntiä oli kokouksessa niinkuin kärpäsiä kesällä karjatarhassa, muuta väkeä vielä sitäkin enemmän. Osakkeiden kirjoitus alkoi pitkän keskustelun jäljestä. Johtaja, Herttalan tytär ja Klaus mylläri ensiksi ostivat, kukin sadan markan edestä. Se oli merkki muille väkeville. Neljättäkymmentä pohattaa astui toinen toisensa jäljestä Klaun Kaisun eteen, joka kirjurin kunniakasta virkaa toimitti. Kymmenen kappaletta, kymmenen kappaletta, kuului jokaisen isännän kuonosta. Muut olivat vakavia, mutta kirjuri naureskeli, että hampaat välkkyivät…
— Piikatyttö pääsee herrasväen luokkaan, keskeytti rouva; navetasta yhtiön puotiin. Sitä onnea!
— Sitte myötiin osakkeita kaksittain ja kolmittain, jatkoi kauppias kertomustaan. Koturit, suutarit, sepät ja räätälit niitä kilvan ostivat. Asian ääretön suuruus ja tärkeys kutkutti raukkojen itsetuntoa, isänmaallisuutta, ja Jumala tiesi mitä kaikkea se kutkutti. Viho viimeiseksi tuli renkien vuoro. Miekkosen poika alotti, ja minä lopetin; kymmenen markan miehiä olimme molemmat.
Tuomari rupesi nauramaan, ja nauruun yhtyivät kaikki muut paitse
Franssi. Hän pysyi kylmänä.
— Niillä on nyt viisituhatta markkaa koossa, ja pian alkaa taistelu.
— Ei se riitä, arveli tuomari. Jotta voisivat kilpailla teidän kanssanne, tarvitsee olla kolme sen vertaa.
— Niin sitä outo luulisi, mutta ei muualla maailmassa ole semmoisia viisaita kuin täällä meidän kylässä. Yhtiön kaupalla tulee olemaan kaksi suurta päämaalia, nimittäin kukistaa minun kauppani ja siinä samassa vähentää yleistä ostohalua.
— Sepä oivaa!
— Yhtiön puoti rupee tekemään kauppaa parhaasta päästä kotimaisilla tavaroilla, tavaran pitää olla hyvää, halpaa ja välttämättömän tarpeellista.
Turhat ja kalliit tavarat pois kylästä ja koko Suomesta, kirkuvat isännät, koturit ja rengit.
— Se on sitä nurkka-isänmaallisuutta, joka nykyään on muodissa. Ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole käyneet omaa tunkiota edempänä, innostuvat siihen. Tyhjät sanat ja tyhjät päät mieltyvät toisiinsa ja ylpeilevät yhdessä.
— Tuo oli kohdalla sanottu. Meidän kylän isännät pitävät itseänsä maailman viisaimpina, ja itse mielestään kelpaisivat he vaikka kuninkaan neuvonantajiksi. Ei sitä asiaa, jota he eivät pysty arvostelemaan. Eivätkä he tarvitse nähdä tai kuulla mitään, sillä kaikki viisaus on sanomalehdissä niinkuin vesi järvessä. Kauha vaan käteen, niin kyllä viisautta lähtee. Kun minä olin nuori, oli kyläkunnassa joku viisas mies, joka tiesi ja ymmärsi lakikirjat ja muut ennustukset, mutta nyt on jokainen viisas. Ja ne kirotut sanomalehdet! Niistä ovat he onkineet aivoihinsa yhtiökaupankin. Siellä ja siellä pitäjässä on jo semmoinen, sanovat he, miksi ei se kävisi täälläkin laatuun? Herrat ennen sanomalehtiä lukivat, ja talonpojilla oli virsikirjat. En minä voi ymmärtää, mitä valtamiehet ajattelevat, kun painattavat sanomalehtiä suomeksi. Ei siitä hyvää seuraa.
— Ei seuraakaan, todisti tuomari. Nyt jo on alituinen riita kansan ja virkamiesten välillä. Talonpojat pistävät nenänsä, missä vaan on rako, johon mahtuu, ja sitte sanomalehdet kirkuvat ja parkuvat, miten meillä Suomessa on Egyptin pimeys ja turkkilaiset virkamiehet. Siksipä en minäkään viitsinyt pieniin virkoihin ruveta, mutta kun pääsen tuomariksi, niin tuomitsen minä talonpojille ropoja niskaan.
— Ei ne pirut muuta ansaitsekaan. Mutta sanokaapa, mitenkä minun tulee menetellä, kun yhtiön puoti avataan. Mitenkä minä voin kukistaa sen?
— Siten että myötte helpompaan; se on yksi ja ainoa keino. Parikin vuotta kiusaatte, eivätköhän jo sitte väsy.
— Sitä minä en luule. Osakkeiden korko on nyt aluksi tavattoman alhainen, nimittäin neljä sadalta, huoneet ilmaiseksi ja hoitajan palkka pieni. Sitäpaitse ovat osakkaat sitoutuneet kärsimään tappiotakin alkuaikoina; jos kireälle käy, ei makseta korkoja lainkaan. Siten sen menestyminen on kaiken uhalla taattu. Jokainen osakas on hyvinvoipa; ei heille tunnukaan, vaikka osakkeiden korot jäävät joinakuina vuosina tulematta; ajan pitkään saavat he monenkertaisesti takaisin. Ja niinpian kun yhtiön kauppa avataan, käyvät he sieltä ostamassa, se on tiettykin. Yhteinen kateus minua vastaan yhdistää heidät yhdeksi mieheksi. Minä en voi uida niin väkevää vastavirtaa, en voi joukolle mitään. Kaaren isäntä vei leivän suustani.
— Myökää puotinne tyhjäksi ja eläkää rauhassa rahoillanne tai rahojenne koroilla. Siten ainakin minä tekisin teidän sijassanne.
Vävyn hellä rakkaus liikutti rouvaa.
— Mitä meidän tarvitsee huolehtia? sanoi hän ylpeästi. Ei ikävä tule, kun ei raha lopu.
— Mutta millä minä saan päiväni kulumaan iltaan, sitte kun kaupan lopetamme? Myöminen ja ostaminen on minun elämäni. Jos olisivat ajat niinkuin ennen, mikä sitte olisi eläessä ja ollessa. Muuttaisimme johonkin toiseen kylään ja alottaisimme mahtavasti. Mutta nyt ei sekään keino kannata, sillä kauppiaita on joka kylässä, on liiaksikin.
— Missä markka on ansaittavissa, siinä on kymmenen kättä jo ottamassa, huomautti tuomari. Samoin on laita kaikilla muillakin aloilla.
— Franssi, teitpä hullusti sittekin, kun et nainut Annaa. Hänestä olisit saanut muhkean rouvan, ja tässä olisimme sitte elelleet kuin kalat kudunaikana. Tämmöinen suuri kylä ja…
— Sinä olet jo ihan höperö, keskeytti rouva. Nyt vasta Franssin hyvin käy, saa rikkaan ja rakkaan.
— Se on vielä saamatta.
— Ei ole, se on jo varma. Isä ja äiti ovat myöntyneet, kun ovat kuulleet että Franssi on parantunut, ja tyttö on itsekin rakastunut, kuten novelleissa sanotaan.
— Ei se mikään suuri onnenpotkaus ole, vaikka saisikin; ei maanviljelyksellä kukaan rikastu.
— Mutta sillä pysyy rikkaana.
— Kymmenessä vuodessa ansaitsen minä kaupanteolla enemmän, kuin semmoinen talo koskaan maksaa. Ja köyhän minäkin nain. Ei vaimon perinnöistä ole muuta kuin riitaa, sillä ne eivät kuitenkaan riitä pitemmälle kuin Tuomaan päivästä jouluun.
Tuomari naurahti.
— Etkä sinä puhu mitään, sanoi hän Franssille, joka näytti kylmältä, välinpitämättömältä.
— Älkää minusta riidelkö. Franssi ei ollut kuullut keskustelusta puoliakaan. Minä annan pitkän hiton kaikille rikkaille ja rakkaille.
Rouva viittasi tuomaria tulemaan kanssaan kamariin. Siellä sitte sanoi kuiskaten:
— Tuommoiseksi hän heti tulee, kun vaan näkee vilaukseltakaan Helman.
— Missä hän tänäpänä Helman näki?
— Tuolla maantiellä, kun tulitte ajelemasta. Muistatteko tyttöä kahden miehen seurassa tässä meidän lähellä.
— Muistan hyvinkin. Hänellä oli ihmeen tyyni katse ja ihmeen kaunis vartalo. Kasvoissa oli jotakin kovaa, ja ankaraa ja puku oli semmoista ristiraitaista, arkipäiväistä kangasta. Minä luulin häntä sen nuoren jättiläisen vaimoksi, jonka rinnalla hän käveli. Arvelin myöskin, että täällä tuskin kukaan osaa kadehtia sitä nuorta miestä…
— Se oli Herttalan Helma, lapsuudesta asti Franssin kihlattu. Tiedätte miten heidän rakkautensa kävi. Käärme tuli siihen väliin ja… Mutta Franssi raukka ei voi unhottaa. Nähtyään vaan vilaukseltakin Helman puhuu hän heti halveksien elämästä ja maailmasta. Itse näitte, miten tänäänkin heti muuttui, hän ei enää kuullut eikä nähnyt mitään. Semmoinen tauti on vaarallista. Mikä siihen sopii lääkkeeksi?
— Iloinen seura. Tuomari tarjosi käsivartensa rouvalle ja meni jälleen saliin.
Franssi istui sohvalla, pää oli käden nojassa ja kauniit kasvot surullisen, mietteliään näköiset.
— Älä sure, sanoi tuomari ja löi häntä olkapäähän. Elämä on lyhyt, ja haudan taakse ei näe kukaan. Koska nautit, joll'et nyt?
Franssi ei vastannut sanaakaan.
— Ruvetkaa pelaamaan sitä uutta peliä, sanoi rouva. Minä lämmitän totivettä.
— En minä viitsi pelata, vastasi Franssi kärsimättömästi; paitse jos pannaan rahaa pöytään.
— Pankaa sitte, mutta älkää suuria summia panko. Vaihtakaa puodista pieniä.
Kotvasen kuluttua alkoi kiihkeä kortinlyönti. Sitä häiritsi ainoastaan keltasirkun laulu, joka avonaisesta akkunasta kuului saliin, ja pelaajain kiihkeät kiroussanat.
Kaaren isännän ja Herttalan Helman toimesta ruvettiin puuhaamaan arpajaisia, joiden tulot käytettäisiin kylään aiotun lainakirjaston hyväksi. Voittoja kerättiin vapaaehtoisissa antimissa, ja itse Kaaren isäntä meni kerjäämään kauppiaalta almuja.
— Ette siitä köyhemmäksi tule, sanoi hän, vaikka annattekin tuommoisia kaupaksi käymättömiä tavaroita; eivät antamanne hukkaan mene.
— Mihin tulot käytetään?
— Kirjaston perustamiseen. Nuorilla on niin hyvä lukuhalu, että siitä oikein sopii iloita. Minun kirjani kulkevat ympäri kylää yhtenään.
— Ne ovat arvatenkin semmoisia lorukirjoja, joita Ainukin nuorena tyttönä lueskeli. Ja ne ovat turhia. Toiset ihmiset niissä maalataan sysimustiksi, toiset lumivalkoisiksi. Mitä varten, on mahdoton meikäläisen ymmärtää. Meissä on kaikissa vähä vikaa, yhdessä yhtä lajia, toisessa toista lajia, mutta piruja tai enkelejä emme ole kukaan. Ja vaikka tuhannen joukossa löytyisikin yksi jalo ihminen, niin mitä hyvää siitä lähtee, että minä luen kirjasta hänen elämänsä. Ajan haaskausta lorukirjain lukeminen on, eikä muuta. Ei ihminen kirja kädessä tule toimeen.
— Minä en katso asiaa siltä kannalta kuin te. Joka ei mitään lue, hän ei mitään tiedäkään. Muista hyödyllisistä kirjoista puhumattakaan, ovat lorukirjatkin nuorille tarpeellisia, niiden jalostava vaikutus nuoreen sydämeen on äärettömän suuri. Tuon tiedän omasta kokemuksestani. Paimenpoikana minä luin ensimmäisen lorukirjani. Sankarin kuva painui ainaiseksi sydämeeni, ja minä päätin tulla samanlaiseksi. Päätös oli minulle hyvinkin tarpeellinen. Sankarin vaiheisin en tosin joutunut, mutta jouduin kuljeksimaan maailmaa, jouduin hyvien ja huonojen ihmisten pariin. Minä asuin kolme vuotta talossa, josta oli vaan kymmenkunta askeletta kapakkaan ja saman verran julkiseen synninpesään. Mutta minulla oli sydämessä lorukirjani sankari, ja minä olin omissa silmissäni suurempi kuin muut kuolevaiset. Hauskin huvitukseni oli lukeminen. Vanhoja kirjoja vein pois, uusia toin, ja kun ne kolme vuotta saivat kuluneeksi kovassa työssä ja ahkerassa lukemisessa, oli minusta tullut aika mies. Mitä työlläni voin säästää, ne säästyivät tarkkaan. Saatuani pienen perintöni tulin sisartani tervehtimään, ja nyt minä olen kahden talon isäntä.
— Olin minäkin nuori ja kuljin maailmaa, muita turhia kirjoja en lukenut. Kuitenkin voin vakuuttaa, ett'en käynyt kapakoissa, enkä hypännyt tyttöjen perässä.
— Minä en voi vielä nytkään elää lukematta. Raskas työ ja hyvät kirjat ovat minulle välttämättömiä.
— Voivat olla teille, mutta minä en ainakaan kaipaa lukemista. Ja luulen, ett'ei se sovikaan minun ammattiini.
— Hm! Minä taas olen vakuutettu, että juuri lukemattomuus ja aineellisuuden jumaloiminen vaikuttivat perikadoksenne. Palvelitte kultaista vasikkaa liian hartaasti, liian sokeasti. Tavattoman suuri voitto, jota otitte tavaroista, niinkuin myös olut- ja viinakauppa…
— Älkäämme puhuko niistä enää. Perin kerjäämälläkö te aiotte saada arpajaisvoitot?
— Ei muu keino auta tällä erällä.
— Onko jo yhtään voittoja tiedossa?
— On maarkin. Mylläri antoi puolen tynnyriä rukiita, vanha Miekkonen perunoita, Herttalan Helma kangasta ja samoin kaikki muutkin kylän varalliset henkilöt. Ei kukaan ole saituri ollut.
— Annan minäkin, kun vaan ehdin katsoa ja kääntää tavaroitani. Te olette semmoinen mies, että teihin täytyy suostua väkisin. Älkää nyt vain suuttuko, vaikka puhun teille eräästä vanhasta ja tärkeästä asiasta, olettehan jalo ja viisas mies. Minä tahtoisin Annan ja Franssin välin jälleen hyväksi. He ovat kerran tykänneet toisistaan…
— Vai niin! Kaaren isännän ääni oli tyyni, ja hän hymyili kauppiaalle.
— Annasta puhumattakaan on se Franssinkin mielessä hautaan asti.
Sanotaan, ett'ei vanha rakkaus ruostu, ja niin se onkin. Minä tiedän,
että Franssi antaisi jo sormen kädestään, jos sillä saisi vaimokseen
Annan.
— Vai niin.
— Teillä kun on semmoinen voima ihmisten yli, niin yhdessä saisimme tämänkin asian menemään mieltämme myöden.
— Vai niin.
— Mutta te vihaatte meitä ja kiellätte Annaa.
— Enpä kiellä. Anna saa tehdä kuin tahtoo.
— Onko se totta?
— En minä valehtele koskaan.
— Tulkaa sitte huomenna ottamaan meiltä voittoja, mutta tulkaa hevosella.
— Kyllä tulen. Kaaren isäntä naurahti, hymyili ja läksi tyytyväisenä pois.
Arpajaiset, ensimmäiset laatuansa kylässä, pidettiin Kaaren talossa, jossa oli tilavia huoneita. Rahallisessa suhteessa ne onnistuivat hyvin, sillä väkeä tuli huoneet täyteen; olikin jouluinen aika, jolloin ei ollut töillä kiirettä. Raakaa menoa ja humalaisia, jotka molemmat ennen olivat kaikkiin huvituksiin yhdistyneitä, ei näkynyt; siisteys käytöksessä ja puvuissakin oli yleinen. Kotikutoinen kangas oli jälleen vallassa, ja jonkunmoinen ujous somisti nuorien käytöstä. Se miellytti vanhoillisia, jotka rakastivat siivoutta ja suomalaisen miettiväisyyttä.
Arpoja möivät Helma, Anna ja Kaisu; heidän ympärillään ihan kiehui ostajia. Innokkain onnen-onkija oli kauppias. Koko ajan kun arpoja myötiin hääräili hän Annan lähellä, lahjoitellen voittolippuja lapsille ja puhellen iloisesti kansan sivistymisestä. Se oli hänellekin tullut rakkaaksi; kaikkiin rientoihin ja pyrintöihin, jotka kansan parasta tarkoittivat, oli hän sydämestään mieltynyt. Kun arvat olivat myödyt loppuun, ja voittojen jakaminen anasti yleisen huomion, virkkoi hän Annalle:
— Ikävä, ett'ei Franssi päässyt tänne. Hän olisi ostanut sinulta urakassa kaikki arvat.
— Miks'ei tullut?
— No ei hän ole kotonakaan; Ainu kirjoitti ja vaati tulemaan sinne. Eilen Franssi lähti rouvan kanssa, ja minulla oli ikävä ilta. Aioin jo tulla teille, mutta…
— Olisitte tulleet. Anna katsoi terävästi ja epäilevästi kauppiasta silmiin.
— Tule sinä huomenillalla veljesi kanssa meille. Jos tulevat kotiin, niin saadaan tulijaisia.
— Eivät he sieltä niin pian joudu kotiin, kun on yksi tie ja kaksi asiaa. Morsiamissa käyvät samalla.
— Eivätkä käykään. Eikö veljesi olekaan sinulle puhunut?
— Mitä hänen piti puhuman?
— Hä sinun ja Franssin entisestä välistä.
— Aikoi hän kerran puhua, mutta minä suutuin ja läksin ovesta ulos.
— Mitä varten? Ei se nyt enää leikkiä ole, sillä Franssi aikoo tulla oikein todenperästä kihlaamaan sinua. Hän olisi jo tullut, mutta epäilee ja häpee…
Annan kasvot tulivat punaisiksi kuin orjantappuran ruusu. Katsoen terävästi kauppiasta virkkoi hän:
— Jos Franssi niissä aikeissa tulee minua lähelle, syljen minä häntä silmille.
— No jo nyt on ihme ja kumma. Osaamatta muuta sanoa lähti kauppias kiireesti pois. Kansan sivistys ja kaikki hyvät riennot olivat samassa silmänräpäyksessä menettäneet kaiken arvonsa.
Mutta yhtiön kauppa kirvelti alinomaa mieltä. Kun kavaluus ja salaiset laskut eivät vieneetkään tarkoitusten perille, alkoi julkinen taistelu. Kauppias rupesi myömään kahvia ja vanhoja kankaita tuiki alhaiseen hintaan. Kahvi meni hyvin kaupaksi, mutta kangasta ei ostanut kuin joku typeräjärkinen. Kummastakaan tavarasta ei myöjä saanut omia rahojaankaan.
Kaksi kahvisäkkiä loppui pian, ja väkeä kävi yhäti puodissa.
— Ostakaa muutakin, käski kauppias. Sitte minä voin myödä kahvia aina näin helppoon. Tehkää kaikki kaupat meillä niinkuin ennenkin. Saatte kahvia ja kangasta helpolla.
— Kankaista ja muista tavaroista emme huoli, sanoivat ostajat, mutta punnitaan kahvia.
Kauppias mietti vähän sinne, vähän tänne ja avasi sitte kolmannen säkin. Kun se loppui, sai hän tapaturmaisesti kuulla, että suuri osa ostetusta kahvista olikin viety yhtiön puotiin, jossa sitä sitte myötiin kahden pennin korolla naulaa kohti. Ostajat olivat olleet yhtiön salaisia kätyreitä. Kahvin joutuminen yhtiön puotiin ja siis vihannesten hyödyksi sapetti kauppiasta enemmän kuin vahinko, jonka oli kärsinyt hinnanalennuksen kautta. Maattuaan kaksi päivää sairaana pelkästä mieliharmista tapasi hän Kaaren isännän. Siltä sitte kysyi:
— Eikö löydy yhtään ehtoa, jolla pääsisin sovintoon teidän kanssanne?
— Ei löydy, vastasi Kaaren isäntä. Minä vihaan teitä ja koko kylä vihaa teitä. Menkää muille maille.
— En mene kiusallannekaan. Tässä olen ja elän.
— Me rakentaisimme halusta kansakoulun tälle samalle paikalle, josta niin paljon turmiota on vuotanut kylään. Ja teidän olisi keveämpi ollaksenne vieraissa paikoissa, joissa ei rikkautenne kirouksia tietäisi muut kuin Jumala.
— En mene kiusallannekaan. Laittakaa koulunne mihin muuanne tahdotte, mutta tähän ette sitä laita.
Arpajaiset tuottivat puhdasta voittoa yli puolentuhannen markan, jotka rahat käytettiin kirjojen ostamiseen. Lukuhalu oli niin suuri, että satakunta, nuorukaista ja neitoa sitoutui lukuyhtiön vakituisiksi jäseniksi; jäsenmaksu määrättiin viideksikymmeneksi penniksi vuodelta. Siten kirjaston tulevaisuus oli johonkin määrin turvattu.
Huomaten, että nuoret jo kaipasivat puhtaampia huveja, kuin mitä nurkkatanssit ja muut sentapaiset raa'at ilot voivat tarjota, ehdotteli Kaaren isäntä Helmalle ompeluseuran perustamista kyläkuntaan. Helmasta tuli heti puuhan innokas puoltaja. Hän kävi puhuttelemassa ikäisiänsä nuorukaisia ja neitoja, joille useammalle oli ompeluseurakin ihka uutta. Yksi ajatteli siitä yhtä, toinen toista, mutta kun Helma selitti, ett'ei muuta pääsymaksua vaadita kuin iloinen luonto, puhtaat kädet ja kangaskappale tai lankakerä, niin suostui jokainen pyydetty tulemaan. Ensimmäisen kerran yhdyttiin Herttalassa. Nuoria tuli suuri joukko, kaikilla arkivaatteet yllä, ja jokaisella tytöllä pientä nyperrystä mukana. Työstä ei ensimmäisenä iltana tullut sanottavia, sillä aika kului jonkinlaisessa vallattomuudessa, mutta hyvä alku oli tehty ja mielet voitettu. Siisti ilo pani monen nuoren salaa häpeemään omaa itseään, kun muistui mieleen nurkkatanssit ja muut hurjat huvitukset himmeine valoineen, rivoine ja raakoine iloineen.
Vaikka Helma oli käskenyt vanhempiakin nuorten seuraan, ei kylästä tullut muita kuin Annan entinen emäntä. Hän käsitti, mikä siveellinen vaikutusvoima tämmöisellä seuralla, jota johtivat niin puhtaat ja jalot henkilöt kuin Kaaren isäntä ja Herttalan Helma, tuli olemaan nuorisoon. Siksipä hän tuli ja toi mukanaan vanhimman tyttärensä, joka vasta oli rippikoulun ijässä.
— Kun ensi kerran yhdytte, niin tulkaa meille, sanoi hän omituisen kylmällä äänellään, meilläkin on suuri tupa.
— Kyllä tulemme, vastasi Kaaren isäntä. Näin talvella aiomme yhtyä joka viikko, mutta tuonnempana kesällä harvemmin. Tulevana vuonna pidämme suuret arpajaiset, joihin emme tarvitse enää voittoja kerjätä. Tulot käytetään paloruiskun hankkimiseksi kylään. Kesällä voimme viettää pienet kansanhuvit näytelmällä, leikeillä ja muilla vehkeillä.
— Kylläpä sitte on hommaa.
— Kansakoulua tarvitsisi myöskin ajoissa ruveta puuhaamaan. Nuori, innokas opettaja voisi meidän keskemme vaikuttaa paljon. Emme saa ruveta nukkumaan, vaikka onnistuimmekin saamaan oluet ja viinat pois; pahan sija pitää täyttää hyvällä.
— Ja yhtiön kaupan saitte kylään.
— Se alkaa menestyä hyvin, sillä keskimääräinen päivätulo tavoittelee jo kuuteen- ja seitsemäänkymmeneen markkaan. Toivon, että kohta voimme laventaa liikettä ja alentaa vieläkin hintoja. Äskenkin oli siellä väkeä, joten ei ryökynä, joksi Mikko ystävämme Kaisua kutsuu, päässyt vielä lähtemään. Anna jäi puotiin odottamaan.
— Eivät he suinkaan jalkaisin tule.
— Ei, Annalle jäi hevonen; minä en viitsinyt odottaa, vaan tulin edellä. Luullakseni he jo tulivat, koska etehisessä kolisee, kuten ainakin silloin kun Kaisu ja Anna yhdessä elävät.
Samassa odotetut tulivatkin. Anna meni istumaan entisen emäntänsä viereen, mutta Kaisu liehui, kiharatukkainen poika sylissään, ympäri huonetta kuin perhonen, kunnes pääsi istumaan erään ujon talollisen pojan lähelle. Poika kutoi kalanpyydystä ja punastui ehtimiseen. Kaisun olisi pakosta täytynyt poistua hänen luotaan, joll'ei Kaaren isäntä olisi tullut avuksi ja kiinnittänyt seuran huomiota muuanne siten, että vaati Jukan lukemaan ääneen. Avaten umpimähkään kirjan, joka hänelle heitettiin, rupesi Jukka lukemaan satua "Jussin turkeista". Luku ei suinkaan ollut taiteellista, mutta raikkaan naurun se kuulijoissa vaikutti. Sanat ja lauseet tulivat lukijan huulilta niin hartaina ja luonnollisina, ja satu oli niin lukijan luonteen mukainen, että kuulijoista tuntui kuin olisi itse onneton Jussi ilmielävänä heidän edessään. Jukan herettyä lukemasta sanoi Kaaren isäntä:
— Sinun pitäisi käydä jokaisessa kokouksessa lukijan virkaa toimittamassa. Tuommoisia kappaleita, joille nauraa saa, ei meistä kukaan muu osaa lukea niin hyvin.
— En minä jouda käymään, vastasi Jukka. Mutta kun Kaaren talossa yhdytte, silloin tulen.
— Siksi ehtii kevät, sillä pyyntöjä on tullut joka puolelta. Tätä seuraa suosivat jo edeltäpäin kaikki isännät ja emännät.
— Kesällä sitte tulette meille, sanoi Kaisa. Ainoastaan Herttalassa ja kauppiaalla on yhtä kaunis piha kuin meillä.
— Kyllä tulemme teillekin.
Herttalan emäntä oli kuullut Kaaren isännästä niin monituista hyvää, että hän tuli iloiseksi, kun sai kerrankin nähdä edessään ylistetyn miehen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä näytti kiitetty mies vallan tavalliselta talonpojalta. Käytös oli kömpelö, vartalo roteva, ja ääni vähän karkea. Kasvot olisivat muuten olleet ehkä hyvinkin kauniit, mutta niissä oli vakava varjo, joka vivahti hienoon suruun. Sama vika oli silmissäkin. Sini oli tosin kirkasta, mutta katse oli huolehtiva, surullinen.
— Vai tuommoinen hän onkin, ajatteli Herttalan emäntä itsekseen, kun oli hätä hätää silmäillyt miehen yltä ylitse.
Toisella kerralla kiintyi hänen huomionsa keltaisiin hiuksiin. Niissä oli kaunis, kirkas väri, ja korvien lähellä muodostivat ne mitä sievimpiä kähäröitä. Lähemmin katsottuina näyttivät kasvotkin kauneilta, lämpimiltä. Samoin kävi silmäin, vartalon ja käytöksen. Lähempi ja tarkempi silmäys loi vähä vähältä uutta valoa koko mieheen. Hetkisen kuluttua oli Herttalan emäntä silmittömästi mieltynyt kiiteltyyn isäntään. Yleisestä naurustakin, joka seurasi Jukan lukemista, erotti hän Kaaren isännän äänen; se helähti salissa kuin harpun matala kieli.
— Ihmiset eivät ole missään suhteessa hänestä liikoja laskeneet, tunnusti hän itselleen.
Sitte käski hän nuoria iloitsemaan.
— Lyökää nyt iloksi, sanoi hän viehättävän iloisesti, Tanssikaa laulun mukaan, tai leikkikää muuten.
Kaaren isäntä vastusti hyppyä.
— Ei siinä mitään sopimatontakaan ole, saati sitte pahaa, sanoi hän.
Mutta se voisi vahingottaa seuran mainetta.
Häneen yhtyi Helma ja usea muu. Ensin mainittu sanoi:
— Meidän täytyy elää näissä seuroissa niin, ett'eivät ahdasmielisimmätkään saa moitteen syytä. Tanssit ovat nykyaikana joutuneet huonoon huutoon, ja syystäkin. Niitä jokainen vanhin, jolla on lapsia ja nuoria tyttäriä, pelkää kuin ruttoa. Häitä ja kihlajaisia lukuun ottamatta ei yleinen mielipide enää hyväksy muita kuin julkisia huveja, joissa saa kuulla ja nähdä muutakin kuin viulua ja uusia pukuja.
Leikkejä vastaan ei kenelläkään ollut sanottavaa. Kaaren isännän ehdotukseen, ett'ei kukaan saisi suuttua, mitä leikissä sattuisikin osaksi, suostuttiin yksimielisesti. Aljettiin panttisilla-olosta. Sitte seurasi kysymys- ja vastausleikkejä ynnä monia muita samanlaisia; pieniä naarmuja niissä vedettiin, mutta kukaan ei loukkaantunut. Monta luotia ammuttiin Annaankin. Joku poikaveitikka vaati jo panttien lunastuksessa Annaa sanomaan suorimman keinon, jolla kauppias voisi kukistaa yhtiön kaupan. Kun Laurikin rupesi veitikan puolelle, täytyi Annan puhua sula totuus.
— Suorin keino lie se, että Franssi nai minut, sanoi hän. Ja minä vaikutan Lauriin, että hänestä tulee luopio, puolueensa pettäjä.
Jukkaa ja Kaisaakaan ei unhotettu. Heiltä tiedusteltiin, milloin kova halla nousee Kotosuosta, ja milloin Anni ja Miekkonen pappiloihin lähtevät.
Mutta säädyllisyyttä ei unhotettu, ja siten jäi jokaiselle hyvä omatunto.
Aiottiin jo illanvietto lopettaa, mutta Kaaren isäntä ehdotteli vielä uuden leikin, sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei siitäkään saisi suuttua.
— Lupaatko, ett'et loukkaannu? kysyi hän Helmalta.
— Lupaan, vastasi Helma.
— Hyvä on. Jukka, peitä Helman silmät, vie hänet keskelle lattiata ja jää itse taakse.
Jukka teki niinkuin käskettiin. Sill'aika Kaisu riisui jalastaan kengät, ja kun Kaaren isäntä raskain askelin, jotka Helmakin hyvin tunsi, lähti käymään lattialla, hiipi Kaisu sivussa Helman eteen ja suuteli häntä rohkeasti. Toisten tyttöjen taakse sitte pujahti, mutta Kaaren isäntä jäi seisomaan paikalleen ja viittasi Jukkaa päästämään peitteen auki.
Leikki onnistui oivallisesti. Helma punastui tulipunaiseksi, oikea kätensä kohousi äkkiä, kimahdus kuului, ja Kaaren isännän vasen poski muuttui vuorostaan punaiseksi kuin pihlajanmarja.
Raikas nauru täytti salin. Pidellen käsivarsiaan lausui emäntä:
—… Tule ja siunaa tuota meidän Helmaa! Kun leikistä suuttui.
— Nyt on paras aika lähteä, kuului usea ääni, ja vallaton joukko syöksyi etehiseen; sieltä vielä huutelivat hyvästihuutoja Helmalle ja emännälle.
Kaaren isäntä kiirehti joukkoon.
— Nyt rekeen ja kotiin, sanoi hän emännälle. Kyllä minä vihamiesteni kanssa aikaan tulen. Hyvästi!
— Hyvästi! vastasi emäntä. Pitäkää hyvänänne mitä saitte.
Vallattomasti nauraen syöksyi joukko etehisestä ulos. Silmänräpäyksen kuluttua oli Herttalan suuressa salissa jälleen hiljaista.
Lukittuaan ovet ja sammuteltuaan tulet meni emäntä Helman kamariin. Helma istui pöydän ääressä, täytetty vesilasi edessä ja puoliarkkinen paperia kädessä. Sitä hän repi pieniksi kappaleiksi, joita sitte pudotteli vesilasiin.
— Helma! Kun leikistä suutuit niinkuin lapset. Emäntä istui sängyn laidalle ja nauroi heleällä äänellään.
— Leikistä! Helman kädet vapisivat, ja kyynel oli tulossa silmään.
Pilkkaahan se jo oli.
— Eipä ollut kuin leikkiä. Emännän kävi jo sääliksi. Ei Kaaren isäntä sinuun sattunutkaan.
— Kuka sitte?
— Kaisu. Sukkasissa tuli eteesi ja suuteli sinua. Kaikki oli sukkelaa petosta.
— Voi minua hupsua! Helma purskahti nauramaan ja hyppäsi emännälle kaulaan. Voi minua hupsua! Äiti, pidätkö Kaaren isännästä?
— Pidän, paljon minä hänestä pidän. Soisin sydämestäni, että ottaisit hänet.
— Joko nyt on sinun vuorosi tulla hupsuksi? Luuletko, ett'ei siinä ole muuta kuin ottaa?
— Oikein minä kiitän Jumalaa, ett'ei sinun ja Franssin naimisesta tullutkaan totta?
— Joko silmäsi ovat auenneet?
— Jo viimeinkin. Kylässä kuuluu kahden piikatytön asiat olevan hullusti, ja molemmat syyttävät Franssia. Käräjiin uhkaavat viedä kiusallakin, eikä todistajista kuulu puutetta olevan.
— Pelkkiä mainetöitä rouvan mielestä. Josta paljon pidetään, siitä paljon pauhataan, kuului hän lausuneen uutisten johdosta. Ei ne häpee mitään muuta paitse köyhyyttä.
— Ja mies on julkisesti kihloissa. Ei maarkaan se tyttö raukka tule tänne ruusujen sekaan kävelemään; eihän semmoisia asioita saa hetkeksikään pois mielestä. Kaikellahan on rajansa.
— Mutt'ei Franssin himoilla; hän on elukka.
— Voi tyttö raukkaa, sanon vielä toisenkin kerran.
— Anna on veljeltään saanut urkituksi, ett'ei rouvan omakaan elämä ole niin tahraton ja kaunis kuin pukunsa.
— Minäkin suuresti epäilen sitä. Oskarin kuolema oli ankara isku sydämelleni. Koko mennyt elämä kuvastui silmiini oikeassa valossaan, minä rupesin näkemään ja ymmärtämään. Moni sana, jonka rouva ajattelemattomasti lausui, on nyt vasta selvennyt. Tiedätkö, hän on salajuoppo.
— Se tiedetään kylässä jo yleisesti. Kauppias on jo kahdesti saanut hävetä silmänsä maalle, ja Franssi kuului kerran kurittaneen juopunutta rouvaa. Hyvä Jumala! Poika löi omaa äitiään.
— Kun rouva oli nauttinut liiemmäksi, ei hän yhtään ajatellut sanojaan. Kuudetta käskyä…
— Älä niitä minulle kertoile. Kuinka vanha olit miehelään mennessäsi?
— Seitsemäntoista, vast'ikään täyttänyt.
— Niin nuori! Milloin sitte kauppias tuli kylään?
— Samana vuonna.
— Ja sinä rupesit ahkerasti seurustelemaan rouvan kanssa.
— Niin tein. Hän oli yhtä vanha kuin minäkin. Minä olin rikkaasta kodista, lapsellinen ja ymmärtämätön.
— Entä isäni? Eikö hän koettanut estää sinua?
— Hän helli liiaksi nuorta vaimoaan, ja muutenkin ei meidän välillämme koskaan ollut kinasanaa. Aikaa mukaan rupesi Mikko rikastumaan hyvää vauhtia, ja rikkaudella on erinomainen lumousvoima. Isäsi rupesi pitämään arvossa taitavaa kauppiasta. Silloin olivatkin ajat toisenlaiset kuin nyt, ei ollut kirjoja eikä kouluja. Rouva tuli pian esikuvakseni kaikessa. Minä oikein vapisen, kun ajattelen sitä syvyyttä, jonka partaalle jo olimme joutuneet. Sinä pelastit itsesi ja minun.
— Osaatko nyt kuvitella, minkämoista olisi Herttalan talon elämä, jos Franssista olisi tullut vävy.
— Luulenpa osaavani. Vanha emäntä olisi takamuorina, ja nuori emäntä saisi selkäänsä joka päivä, joll'ei nauraisi ja olisi iloinen, kun mies tulee kotiin sivuvaimojensa luota.
— Joku vuosi taakse päin olin minä niin löyhämielinen, että luulin voivani vaikuttaa Franssiin ja herättää hänessä jalompia tunteita, puhtaampia tapoja.
— Samanlainen houkka minäkin olin. Oskarilla oli hyvä ja hellä luonto, mutta varjele Franssia; sen ei tule armot toista ihmistä. Sillä lailla julkesi pelata ja pettää Oskariltakin. Tuskin kymmentä sataa antoi rahaa.
— Sairaana ollessaan tunnusti Oskari minulle kaikki rikoksensa. Franssi oli hänen paha henkensä; yhdestä synnistä talutti toiseen niinkuin hevosta suitsista.
Emäntä huokasi raskaasti.
— Mikä paperi tuossa pöydällä on?
— Minä olin hupsuna äsken. Helma meni pöydän luo, kaatoi kukkaruukkuun veden ja levitteli paperipalaset pöydälle. Kuivakoot tuossa. Voi kuinka olin hupsu!
— Etkö jää kanssani maata? kysyi hän sitte ja tuli jälleen hyväilemään emäntää.
— Kyllä jään, vastasi emäntä, mutta syömme ensin.
— Ei minun ole nälkä.
— Syödään toki voitaleipää ja maitoa, minä menen ottamaan.
Helma myöntyi emännän tahtoon. Syödessä tulikin hyvä ruokahalu; tuore leipä, voi ja rieska maito rupesivat maistamaan hyvältä.
— Juo vielä edes puoli lasia, sanoi emäntä ja kaatoi maitoa lasiin, niin kasvat jälleen kauniiksi.
— Olenko minä sitte tullut entistä rumemmaksi?
— No et ainakaan kauniimmaksi ole tullut, näinä kahtena vuotena tarkoitan minä. Kylässä huhuilevat, ett'ei Ainun mies olekaan oikein kunniallinen herra, vaikka rouva hänestä on ylpeillyt kuin kalkkuuna. Alkutunnista minä jo vähän sitä epäilin. Joka kerran on tuomarin koulun käynyt, ett'ei muuta puutu kuin vihkiminen ja vala, kuten rouva on kehunut, hän ei sano Ainulle muuta kuin hyvänpäivän ja hyvästin.
— Tuomarin koulut ovat menneet viinapulloon. Ylioppilas hän on ollut, mutta kurjinta lajia. Syntyisin köyhistä vanhemmista on hän nauttinut jaloluontoisten ihmisten apua koko koulukäyntinsä ajan; pää hänellä kuuluu olevan hyvä, mutta sydän huono. Syytettynä vekselinväärennyksestä ja monesta muusta konnantyöstä viskattiin hän yliopistosta suoraan kadulle; kadulla sitte tuttavuuskin syntyi Ainun kanssa. Jonakuna kuutamoiltana tulivat he kolme kertaa toisiaan vastaan, kolmannella kerralla rupesi Ainu nauramaan. Se on niin hassua, että syljettää.
— Ja tuttavuus päättyi siihen, että Ainu pääsi miehelään ja sai herran.
— Sormuksen ostamisessa joutui katusankari kovaan pälkähäsen. Mutta kumppanit auttoivat vanhaa veikkoa, jolle onni äkkiä rupesi niin kirkkaasti hymyilemään. Joku iloinen veitikka pani listan kiertämään osakuntalaisten kesken, ja onnellinen sulho sai käteensä rahaa niin paljon, että riitti vielä hyvät humalatkin yli. Kaupungin hienoimmassa ravintolassa ne juotiin, ja Ainukin oli mukana. Rouva sitte täällä kehui, miten komioissa kemuissa tyttärensä oli ollut.
— Muistan minäkin kuulleeni jutun. Piti olleen niin paljon iloisia tuomareja, tohtoreja ja muita herroja, ett'ei kukaan ihminen usko. Mitähän nuori pari toimii uudessa kodissaan?
— Elävät hienoa elämää, käyvät teaattereissa, laulajaisissa ja muissa huveissa. Rouva opettelee songertamaan ruotsia, ja herra aikoo pyrkiä ylimääräiseksi lääninkanslistiksi. Jos ei papinkirja sulje hänen edestään kuvernörinviraston ovia, ja jos kaikki menestyy hyvin, tulee hänestä vielä nimismies, ennenkuin kauppias kuolee.
— Katajaan sitte kapsahtikin.
— Minua väsyttää jo.
— Nyt onkin jo myöhä. Mennään maata.
Sytytettyään lyhyen kynttilän palamaan sammutti emäntä lampun. Kuu nousi taivaalle ja loi hämärää valoaan korkean akkunan lävitse kamariin. Kului hetkinen hiljaisuudessa, molempain mielikuvitus nautti talvisen yön salaperäisestä hiljaisuudesta. Sitte Helma virkkoi:
— Sammuta kynttilä ja käänny minuun päin.
— Kyllä. Emäntä puhalsi kynttilän sammuksiin ja kääntyi Helmaan päin.
— Pois lähteissään hän puhui jotakin, mutta minä en lainkaan kuullut mitä se oli. Helma kiersi kätensä emännän kaulan ympäri ja kätki kasvonsa olkapäätä vasten.
— Kuka?
— Kaaren isäntä. Helman ääni kuului salaiselta kuiskaukselta. Etkö sinäkään muista, mitä hän sanoi?
— Hän sanoi sanasta sanaan: Kyllä minä vihamiesteni kanssa aikaan tulen.
— Vai niin hän sanoi. Helma kertaili kuiskaten sanoja ja puristihe lujemmasti emäntään kiinni.
Kun lyhyt hetki taas kului hiljaisuudessa, sulkeutuivat hänen silmänsä, ja kasvoille levisi nukkuvan omituinen rauhallisuus.
Mutta emännän sydäntä poltti moni tuskainen ajatus, ja rinnasta tuli monta raskasta huokausta. Saadakseen unen nosti hän hiljaa peitettä ylemmäksi, kiersi oikean kätensä Helman lämpöisen vartalon ympäri ja sulki silmänsä.
Vihdoin sitte nukkui hänkin.
* * * * *
Ompeluseuran illanvietot tulivat suosituiksi koko kylässä. Jo pelkkä puhdas huvikin, jota niissä nuorille tarjottiin, oli omiaan voittamaan vanhoillisimpainkin mielet. Tanssit ja muut hurjat huvitukset joutuivat kerrassaan tieltä pois, jota vastoin lukuhalu kasvoi ihmetyttävässä määrässä.
Kevät jo ehti tulla, ennenkuin ompeluseura keräytyi Kaaren taloon; sinne meni nuori Miekkonenkin vaimonsa kera. Kokous oli tavallista tärkeämpi sen vuoksi, että näytelmä, joka aiotuissa kansanhuveissa piti näyteltämän, harjoiteltiin nyt ensi kerran täydellisesti ulkoa. Monen jankutuksen perästä oli vihdoinkin edistytty niin pitkälle, että kukin näyttelijä muisti osansa ulkoa. Kaaren isäntä, jolta kaikki johtajan ominaisuudet puuttuivat, pani paraansa liikkeelle voidakseen pitää vallatonta joukkoa pari tuntia aisoissa. Hän onnistuikin siihen määrään, että näytelmä, joka kuvasi kansan elämää, päästiin onnellisesti lävitse, opeteltiinpa vielä äänenpainoakin erityiskohdissa ja luonnollisuutta yleensä lausumisessa ja liikkeissä.
Jukka oli yksi näytelmän päähenkilöitä, ja harjoituksessa näytteli hän mainiosti. Typerä ja rikas talonpoika, jota hän esitteli, oli täynnä lihaa, verta ja typeryyttä. Kuulijat hillitsivät naurunsa ja myönsivät arvostelussa, joka heti näytelmän loputtua seurasi, Jukalle korkeimman kiitoksen.
— Metsittyneenä olemme häntä pitäneet, lausui joku velikulta, ja kuitenkin on mies mestari kaikessa, joka tyhmyyttä koskee.
— Jukassa on paksu nahka päällä, arveli toinen, ja outo luulee, että nahan alla ovat asiat vielä hullummasti.
— Vallaton seura laski taas vallattomuutensa valloille. Väiteltiin, luettiin runoja ja leikittiin. Luonteet olivat vapaassa seurustelussa vapaasti kehittyneet, ja niin oli yhdestä tullut pilanpuhuja, toisesta etevä lausuja j.n.e. Siten seuran monipuolisuus hyvin vastasi jäsenten lukua.
Vasta puoliyön vaiheissa erottiin. Kaaren isäntä, Anna ja Kaisa tulivat saattamaan Helmaa ja hänen matkakumppaneitaan. Nuori ja ujo talonpoika yhtyi joukkoon.
— Eihän minun tieni sinne päin ole, sanoi hän, mutta…
— Naurismaan kautta ei ole väärää, keskeytti Kaaren isäntä. Tule vaan mukaan. Minä käyn edellä Helman kanssa, katso sinä perään, ett'ei Kaisu huku minnekään, ja Jukka, joka on vanha ja vakaantunut mies, käyköön vaimoineen viimeisenä, kuten paimen ainakin.
He lähtivät. Muuan pari kolme syltä lienee ollut matkaa kunkin parin väliä.
Kevätyö oli lämmin. Hieno tuuli kulki etelästä päin, ja taivas oli yltänään sinisessä pilvessä. Lunta ei enää näkynyt missään. Edellisten öiden lämpöiset sateet olivat nuolaisseet pellon ojatkin puhtaiksi, ja ylt'ympäri kuului purojen iloinen lirinä. Puolipimeänä yönä, kuten nyt, kuului lirinä herttaiselta; se jo muistutti kevään ihanuutta ja leivojen laulua.
Kauppiaan lähellä Jukka äkkiä pysähtyi. Katsoen maantien ojaan huusi hän:
— Älkää menkö; täällä makaa mies ojassa.
Edellä kävijät seisahtivat, ja vasta sitte kun Jukka oli huutanut toisen kerran, tulivat he paikalle.
— Minä käyn niin harvoin kylässä, ett'en tunne kuka se on. Katsokaa nyt.
Kaikki seisoivat hämmästyneinä, kunnes Helma ja Anna yhtä aikaa huudahtivat:
— Taivaan tähden! Se on Franssi!
— Herättäkää hänet, käski Kaisu, jota kamala näky vapisutti.
— Pelkään, ett'ei hän enää herää, sanoi Kaaren isäntä ja kosketti samassa ojassa makaajaa kaulaan. Ihan tämä on kylmä. Ojassa on juuri niin paljon vettä, että ihminen tuonlaisessa asennossa siihen kuolee ja tukehtuu muutamassa minuutissa.
Franssi makasi poikittain maantien ojassa, ja oja muodosti sillä kohdalla pienen syvänteen, johon kevätvesiä oli virrannut. Syvänne ei ollut suuri, ehkä noin korttelin syvyinen ja sylen pituinen, mutta Franssin haudaksi se oli tullut. Kurja mies makasi suullaan lätäkössä, jalat olivat polvia myöten ylhäällä vedestä, ja vasen käsi oli hartioilla koukussa; nimettömässä sormessa kiilsi paksu kultasormus.
— Juhannuksena piti tuleman häät, sanoi Anna, kun katseensa osui sormukseen. Ja nyt makaa sulhanen tuossa lätäkössä.
— Vetäkää hänet ylös, käski Kaisu. Ehkä tulee henkiin.
— Jonkun meistä täytyy ensin mennä herättämään kauppias ylös, tuumaili Kaaren isäntä. Kuka menee?
Paljaita kieltäviä vastauksia kuului. Anna vihdoin sanoi:
— Menköön Jukka.
— Kyllä minä menen. Jukka lähti kiireesti käymään.
Pihalle tultuaan näki hän rouvan kamarissa valkean. Uutimet olivat huolimattomasti lasketut alas, joten ulos näkyi vallan hyvästi suurin osa huonetta. Rouva istui pöydän ääressä sikaari kädessä ja pullo edessä, ja kauppias käveli kiivain askelin edes ja takaisin. Milloin hän pysähtyi rouvan eteen, kuului riitaisia sanoja molempain suusta.
Ikkunan taakse ehdittyään löi Jukka hiljaa lasiin.
— Kuka siellä? kuului tyyni ääni, ja kauppiaan laihat kasvot ilmaantuivat uutimen viereen.
— Älkää peljästykö, minä olen Miekkosen Jukka. Tulkaa pian ulos,
Franssin laita ei ole nyt hyvin.
Silmänräpäyksen kuluttua seisoi kauppias Jukan edessä. Rouva tuli pian jäljessä, ja hän oli sika humalassa. Vedellen sikaarista savuja sanoi hän Jukalle:
— Vastako sinä naineena miehenä yökengässä kuljet? Kerran sinä jo Franssin niskaan lensit, mutta Jumala armahda, jos toisen kerran vielä olet niin tehnyt, puhkaisen minä silmät päästäsi.
— Suusi kiinni, ärjäsi kauppias ja työnsi rouvan tuonnemmaksi. Mikä
Franssin on tullut? Missä hän on?
— Tuolla maantien ojassa. Tulkaa pian.
— Maantien ojassa, toisti kauppias vaaleten samassa. Niinkö sanoit?
— Jos te roistot olette lyöneet häntä, niin… Hoiperrelleen sinne ja tänne näytti rouva Jukalle nyrkkiä.
— Suusi kiinni! Kauppias lähti edellä juoksemaan maantielle.
Hädissään ei hän tiennyt, minne päin kääntyä, mutta Kaaren isännän ääni kuului:
— Tulkaa tänne, tulkaa tänne.
Kuin mielipuoli läksi kauppias juoksemaan ääntä kohden.
Rouva käveli hoiperrellen perässä. Kun hän ehti paikalle, oli Franssi jo vedetty vedestä ylös. Kamala näky ajoi viinahöyryt rouvan päästä, hän rupesi parkumaan ja huutamaan:
— Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani!
Franssi makasi maantiellä kuolleena, kankeana. Kauniit kasvot olivat muuttuneet hiilimustiksi, silmät olivat vähän raollaan ja tuijottivat kamalasti ylös; silmäterien väike meni rouvan luiden ja ytimien lävitse. Hän taas rupesi huutamaan ja parkumaan:
— Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani! Kauppias oli polvillaan kuolleen vieressä, ja hän ei kyennyt sanaakaan lausumaan. Kun hän aikoi puhua, vapisivat huulensa, ja ääni sorahteli kurkussa kaiuttomasti.
— Franssi, nouse ylös, sai hän vihdoin sanoneeksi epäselvällä ja sorahtavalla äänellä.
Rouvan tuska ja kauhu muuttui pian vimmaksi läsnäolijoita kohtaan.
— Huomenna pannaan murhamies rautoihin, sanoi hän nyrkkiä pudistaen ja raivoisia liikkeitä tehden. Roistot, luuletteko tuolla tavalla saavanne elää ja murhata?
Kaaren isäntää rouvan olento inhotti ja hyristytti.
— Älkää ketään sokeasti syyttäkö, virkkoi hän kaunissointuisella äänellään. Minä luulen, ett'ei tässä ole murhaa tapahtunut. Pojassanne oli kaatuva tauti, ja mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että hän on äkkiä saanut taudinkohtauksen ja siten kaatunut kasvoilleen tuohon lätäkköön. Pari kyynärää ylemmäksi tai alemmaksi olisi pelastanut hänet kuolemasta.
Kaikki muut ymmärsivät Kaaren isännän puheen, mutta kauppias ei siitä ymmärtänyt sanaakaan. Liikahtamatta hän yhä oli polvillaan kuolleen vieressä, ja kun hän yritti puhumaan, liikkuivat tosin hänen huulensa, mutta ääni sorahteli kurkussa kaiuttomasti.
Jonkun kerran sai hän epäselvästi sanotuksi:
— Franssi, nouse ylös.