Köyhiä ja rikkaita

by Emil Lassinen

X.

Jukan muistellessa, että hääpäivästään oli kulunut täyteen viisi vuolta, aukeni tuvan ovi, ja Klaus astui sisään. Hänellä oli yhäti sama iloinen mieli, sama nuori ja lämmin sydän.

— Ulkona on tyyni ja lämmin, sanoi hän ja istahti Jukan lähelle.
Minä olen tämmöisinä kesäpäivinä aina vihoissani tuulimyllylle.
Höyrymylly olisi parempi, ei se piittaisi tuulista.

— Totelkaa sitte Herttalan isäntää, lainatkaa vähän rahaa ja hommatkaa höyrymylly, virkkoi Jukka.

— En minä uskalla niin suuriin ryhtyä, ryhtyköön Onni, sitte kun kasvaa mieheksi. Ei Marikaan ole tottunut höyrymyllyihin, hän pelkää että se köyhdyttää meidät, ja niin minäkin pelkään. Kaisu, tule lyömään kättä.

Jukan kiltti tyttö istui lattialla ja leikki käpyjen kanssa. Hän oli pyöreäposkinen ja lihavanpuoleinen lapsi, neljä vuotta äskettäin täyttänyt.

— Paljon sinulla onkin lehmiä ja lampaita. Tule pian lyömään kättä.

Tyttö tuli ja löi kättä vanhalle myllärille. Mutta huvitus oli siksi hauskaa, että heti meni jatkamaan sitä; suoriin riveihin ja ympyröihin asetteli käpyjä, kasteheiniä ja vuohensilmiä pani rehuksi eteen. Peräikkuna, josta näki suolle, oli auki, ja laskeuva aurinko paistoi keskelle lattiata, jossa Kaisu karjaansa paimenti.

— Missä teidän muut väet ovat?

— Isä lupasi mennä riihessä käymään ja suolle ruiskuhilaita katsomaan, Kaisa viruttelee vaatteita lähteen luona, ja mummo on tuolla kamarissa Laurin kanssa. Joko kylässä saavat rukiin leikatuksi?

— Ei tänäpänä vielä. Sinulla on jo siemenriihi kuivamassa.

— Niin on. Isä siellä polttaa kengänrajoja ja Herra tiesi mitä muuta lisäksi, että siemen tulisi.

— Tänä vuonna näimme, miten kylän yleinen varallisuus on kasvanut raittiuden ja työhalun kanssa. Ei sitä taloa koko kylässä, jonka ruista ei vilu viime kesänä olisi nipistänyt joko enemmän tai vähemmän…

— Täällä se teki perin tarkkaa ja puhdasta. Se vähä kuin rukiita tuli oli tuiki huonoa. Jyvät niin hentoja ja hoikkia kuin kuusenneulaset, ja kun jauhoista sitte piti tehtämän leipää, ei tahtonut tulla kerrassaan mitään. Taikina tuli yhä vetelämmäksi, jota enemmän siihen panit jauhoja.

— Samaa valittivat kylän kaikki emännät. Mutta minä tiedän, ett'ei lainaleipää tai velkaa ole syöty yhdessäkään talossa. Jolla ei ollut hinkalossa vanhaa viljaa, osti puhtaalla rahalla uutta.

— Touot kasvoivat hyvin, ja se vaikutti paljon; meillekin tuli semmoinen kauravuosi, ett'ei koskaan ennen.

— Ja nyt kuului suonkulma kasvaneen pitkän rukiin. Herttalan vanha emäntä on perin muuttunut. Hän sopii vävynsä kanssa hyvin, ei niillä kuulu olevan keskenään milloinkaan sanankäännettä.

— Minä huomasin muutoksen jo Oskarin kuolinpäivänä. Oskarin kuolema löi emännän sydämeen syviä haavoja. Hän jo muutaman päivän kuluttua tunnusti kyynelsilmin minulle, ett'ei vähempi kuritus olisi hänelle riittänytkään. Ja sitte hän oppi tuntemaan tulevan vävynsä, Kaaren entisen isännän. Suloisempaa avioliittoa kuin Helman ei ihminen osaa ajatella. Herttalassa ovat nyt onnellisia nuoret ja vanhat.

— Vanha emäntä on monta kertaa sanonut, ett'ei toista semmoista vävyä, kuin hänellä on, ole maan päällä eikä…

— Taivaasta anneta. Että se on totta, tiedän parahiten minä. Se näkyy molempain emäntäin silmistä ja tuntuu jo sieramiinikin, kun avaan tuvan oven. Ei voi verratakaan talon nykyistä elämää niihin aikoihin, jolloin Helma oli kihloissa Franssin kanssa. Silloin oli surua…

— Silkkilangasta riippui silloin kaikki, mutta kun Helma totteli jaloa sydäntänsä, ei lanka katkennutkaan. Kauppiaan rouva kuuluu jo katuvan tekoaan, kun antoi Franssinkin osuudet vävylleen. Kyllähän se oli kaunis ajatus asua talvet vävyn luona kaupungissa ja kesät täällä maalla, mutta järkevä ajatus se ei ollut. Kulunut talvi oli vasta ensimmäinen, ja rouva sai jo siitäkin tarpeekseen. Tuomari kuuluu ryypiskelevän liian ahkeraan ja viettävän liian iloista elämää. Minkälaista tuo iloinen elämä sitte on, arvaa jokainen, joka tuntee rouvan.

— Helposti sen arvaa. Ei rouva turhista piittaa.

— Ainu on saanut kaikkiaan osuutta satatuhatta markkaa.

— Mutta viimeistä summaa ei pistettykään enää tuomarille kouraan; sen sanoi rouva itse. Ainu sai rahat talon ostoa varten. Kauppiaan ja rouvan lähteissä tänne kesäkotiin oli kauppakin jo melkein valmis; tuhat markkaa vaan enää oli riitarahaa.

— Minkä hintaista taloa nuo ostelevat?

— Kallista, kovin kallista. Myöjä tahtoo yli viidenkymmenen tuhannen.

— Siinä kaupassa rouva paikkaa tuhmuutensa. Koska ei kerran tuomari kuulu kelpaavan minkäänmoisiin virkoihin…

— Ei edes vieraaksi mieheksikään.

— Niin viisainta on ostaa hyvä talo ja elellä hyyryrahoilla. Ensimmäiset viisikymmentä tuhatta, jotka Ainu myötäjäisiksi sai, liotti tuomari yhdessä vuodessa, mutta kun Ainu ostaa talon, säästyvät rahat, ja kova köyhyys ei pääse vieraaksi koskaan. Jos tänäpänä rahaa puuttuu, niin jo huomenna saa. Rouva teki oikein viisaasti antaissaan Ainulle rahat.

— En minäkään ymmärrä, mitä katumista siinä olisi, paitse jos ainoat markkansa antoivat.

— Tuskin he sitä tekivät.

— No ei tiedä. Ainakin minä luulen, ett'ei jäännöksiä tarvita tuhansittain lukea. Mikko on monelle vakuuttanut, että hän on köyhä mies, rahan suhteen nimittäin. Tavaraa niillä kyllä on, ei niille nälkä koskaan kuppiin tule.

— Mutta liiat rikkaudet ovat menneet niinkuin ovat tulleetkin.

Leviteltyään puhtaiksi virutetut vaatteet pensaille kuivaamaan tuli Kaisa kamariin Annin luo ja antoi lapselle rintaa. Tupaan sitte meni ja sanoi miehille:

— Minä keitän teille jotakin kuumaa!

— Keitä niin, käski Jukka, me menemme siksi ajaksi rapulle istumaan.

Klaus ja Jukka menivät ulos ja asettuivat kynnykselle istumaan.

Päivä oli jo lähellä iltaa, polttava kuumuus oli lauhtunut haaleaksi lämmöksi, ja korkeudessa siinti sinitaivas kirkkaana, puhtaana. Oli kaunein kesäilta, mitä ajatella voi.

Uutis-asunto oli vuosien kuluessa muuttunut sieväksi torpaksi. Nurmi ja koko lehtimetsä oli peltona, ja saroissa kasvoivat kauniit laihot. Suuret kiviröykkiöt, jotka piirittivät peltoja, todistivat torpanväen väsymättömyydestä ja uutteruudesta. Ulkohuoneita oli karttunut tarpeen mukaan. Uusi ja tilavampi navetta oli tehty tallin rinnalle, ja vanhaa käytettiin lammasläättinä. Ahdoksessa olevasta riihestä nousi sakea savu, leviten pihaan saakka. Hukka seisoi säleaidan vieressä ja pärskyi, kun savua meni sieramiin.

— Kohta pääsemme kylvölle, sanoi Jukka, silmäten jonkunmoisella ylpeydellä kaunista eläintä. Kyntäminen käy minulta ja Hukalta niinkuin tanssi.

— Sinulla on täällä kauniit olot. Saitko omasta talosta paljonkin heinämaata?

— Ehkä kymmenen häkinalaa.

— Mitä maksoit?

— En minä tiedä, mitä ne tulevat maksamaan. Isäntä ja isä mutisivat salaa kaupat, ja isä niittikin ne melkein yksin. Heinämaa minulle vaan kiusaa tekeekin, ei niittyä saa enää kylästä niin helpolla kuin ennen. Isäntä on minulle ehdotellut, että rupeisin raivaamaan Multakorvesta niittyä, eikä tässä muu taida auttaakaan.

— Mutta siihenkin tarvitsisi lainata rahaa, ja sinä vihaat velkaa vielä enemmän kuin minä.

— Velkaa siinä tarvitsisi vähän tehdä, ja velka on semmoista hylkyä, kasvaa maatessakin. Onni sitte on tänäpänä ensimmäistä päivää yksinään yhtiön kaupanhoitajana.

— Niin on. Mutta ei hän siinä toimessa tule yhtä hyvin laatuun kuin Kaisu. Onni on hiljainen ja ujo, juuri niinkuin äitikin, Kaisu taas on luonnoltaan niinkuin minä.

— Onnilla on ylen hyvä todistus kansakoulusta.

— Kyllä hän etevä on, etevämpi Kaisua moneen kertaan, mutta ei ole niin liukas. Jos Onni menestyisi siinä yhtä hyvin kuin Kaisu, niin tulisi Toramäelle rakentaa muutaman vuoden perästä höyrymylly.

— Kyllä Onni aikaan tulee. Ihmeen hyvin on yhtiön kauppa menestynyt, vaikka niin pienellä pääomalla aljettiin.

— On se menestynyt näihin asti, ja menestyy se vast'edeskin, joll'eivät rupea liiaksi rehentelemään ja vaunulastittain tavaroita tuomaan. Herttalan isäntä on yritteliäs mies. Kylämeijeri sillä nyt palaa mielessä.

— Hyvä on, että joku yrittää, kyllä niitä on yrittämättömiäkin ihmisiä: Riittäisi meiltäkin joskus myödä kannu maitoa, kun olisi joka ostaisi.

— Tuletko Kaisun häihin?

— Tulen toki, ja isäkin tulee. Pois emme jää kukaan.

— En minä niin suurellisia häitä tahtonut, eikä Marikaan, vaan sulhanen ja hänen vanhempansa. Sinne tulee torvet ja virrenlaulajatkin. Sukkelinta kaikista on, että sulhanen on vielä sotamiehenä. Kohta hänen pitäisi tulla kotiin ja Kaisun kanssa sitte oitis pappiloihin. Siitäkin syystä, että on kolme vuotta kunniallisesti palvellut sotilaana, tahtovat vanhemmat iloisia häitä. Lisäksi heillä on rahaa, suuret huoneet ja paljon sukulaisia. Kyllä susi syitä saa, kun…

— Ei siinä mitään moitittavaa ole; heidän sijassaan tekisin minäkin samoin. Vanhemmista lapsistaan saivat paljasta surua ja häpeätä; väärin olisi heiltä kieltää tätä iloa.

— Taitaapa kyllä olla asia niinkin. Mutta kuka tuolta Herttalasta päin tulee tänne semmoista juoksua? Eikös olekin Klaun Kaisu ryökynä?

Kaisu sieltä tulikin. Käyden kiireesti ehti hän pian rapun eteen.

— Onko Kaisa kotona? kysyi hän Jukalta.

— On, mitä hänellä teet?

— Haen häntä Herttalaan. Tulkaa kanssani tupaan, niin saatte kuulla iloisia ja ikäviä uutisia.

— Mennään, sanoi Jukka ja lähti Klaun kanssa jälleen tupaan.

Siellä Kaisu hämmästytti heidät aikalailla, kun löi kädellä helmaansa ja virkkoi:

— Kaaren Heikki on täällä.

— Heikki täällä! Kaisa läiskähytti tapaturmassa kermaa lattialle. Et suinkaan pilaa puhu.

— En puhu pilaa.

— Koska hän tuli?

— Siitä lie noin pari tuntia. Anna ja minä olimme puodissa, kun hyvästi puettu mies ajoi kyytihevosella Kaaren taloon. Menimme molemmat joutuin jäljessä. Mies olikin Heikki. Ensi silmäyksellä emme häntä tunteneet, sillä hän on vähän kasvanut ja lihonutkin, ja pukunsakin oli erilainen kuin täällä päin käytetään, mutta kun hän tutulla äänellään mainitsi meitä molempia nimeltä, seisoimme kuin puusta pudonneet. Sitte hän äkkiä tuli ja otti meidät molemmat syliinsä. Älkää naurako, ei siinä mitään naurettavaa ole, sillä Heikki olisi syleillyt vaikka kotipihansa kiviä. Isoon aikaan emme osanneet puhua mitään, ja minunkin silmääni tuli kyynel. Yhdessä äsken tulimme Herttalaan, ja Helma lähetti minut hakemaan Kaisaa.

— Kyllä minä tulen.

— Ota kuteita mukaasi, siellä on jo liinaloiminen kangas suulla.

— Vai jo Heikki tuli noutamaan Annaa, sanoi Jukka. Lähdöstä ei tulekaan mitään, sillä asiat käytetään peräti toisella tavalla. Herttalassa on päätetty, että Heikki rupeaa Kaaren talon isännäksi ja Anna emännäksi. Asiassa ei ole muuta kuin yksi mutkikas kohta, ja se on Annan poika. Pojasta tulee riita. Helma tahtoisi sen omakseen, mutta minä pelkään, ett'ei Anna siihen ensimmäisenä huomenisena suostu.

— Eihän Helma kasvattia tarvitsekaan, huomautti Klaus leikillisesti.
Itsellä jo on perillisen toivo.

— Taitaa olla yhdentekevä, kummallako riidankapula on, arveli Kaisa. Nyt on kahvia jo kaadettu. Tulkaa juomaan, minä menen hakemaan lankoja ja käskemään mummoa kahville.

Melkein kuulumattomin askelin tuli Anni tupaan, sylissä vuoden vanha poika. Viimeiset vuodet eivät olleet vaikuttaneet hänessä mitään huomattavaa muutosta. Hiuksiin oli ehkä tullut enemmän hopeanväriä ja kasvoihin ehkä enemmän rauhallista loistoa, mutta muuten oli hän sama tyytyväinen lapsi kuin viisi vuotta sitte.

— Kylästä kuuluu ikäviäkin uutisia, virkkoi Kaisu, ottaen Annilta hyväiltäväkseen lapsen. Kauppiaan rouva, joka ei ole ketään köyhää pitänyt ihmisen arvossa, on nyt äkkiä tullut itse köyhäksi. Ainu tuli viime yönä kotiin, ja hänen suuresta rikkaudestaan ei ollut muuta jäljellä kuin pieni käärö vaatteita, jonka tuo tyttö olisi vallan hyvin jaksanut kantaa.

Annia lukuunottamatta näkyi kaikkein kasvoilla suurin ihmettely ja kummastus.

— Riston vaimon kautta on asia tullut näin pian ilmi. Kauppias tunsi itsensä eilen illalla pahoinvoivaksi ja lähetti hakemaan hierojaa. Sydänyöllä tuli Ainu kolkuttamaan kotinsa ovea. Hän oli niin uuvuksissa, että kykertyi kynnykselle omille jaloilleen, ennenkuin ehti istumaan. Miehensä on tehnyt hirmuisia töitä. Pelattuaan yhtenä yönä kaiken omaisuutensa silmäneulaan saakka rupesi hän rääkkäämään vaimoaan ja käymään pelikumppaneittensa hengen päälle. Ne tahtoivat varjella Ainua julman miehen käsistä, mutta tämäpä ampuikin heitä revolverilla. Peliveikoista makaa nyt kaksi kuoleman kielissä, ja kamala mies viettää aikojaan vankilassa.

— Väärin menee väärin saatu, kunnia hyvä tavara, virkkoi Klaus. Kun joku viime vuonna kertoi tuomarin pitäneen semmoiset pidot, että yksin juomatavaratkin maksoivat lähes tuhanteen markkaan, vastasi rouva ylpeästi: Rikkaat tekevät rikkaan töitä. En minä vanhempia surkeile, mutta Ainu raukka minua säälittää. Turhamainen ja ylpeä hän oli, mutta ei muuten häijyluontoinen, vaikka kävi joka päivä semmoisessa koulussa, ett'ei toinenkaan tyttö.

— Säälittää Ainu minuakin, virkkoi Kaisa. Mutta Ainustahan Herttalan isäntä nyt saakin kyläkoulun opettajan. Kyläkoulua ovat isännät jo tuumineet kauan. Kauppiaan entinen talo sopii koulutaloksi, ja hyväluontoinen Ainu sopii opettajaksi. Kyllä lapsia kouluun tulee.

— Mutta mitenkä tuomari sai käsiinsä Ainun omaisuuden? kysyi Klaus.
Rahat olivat Ainulla, kuulin kerrottavan. Eikö hän ostanutkaan taloa?

— Ei hän ehtinyt ostaa taloa, vastasi Kaisu.

— Sepä kova onni, sanoi Jukka. Mutta miten se roisto ne sai käsiinsä?

— Ainu antoi vietellä itsensä, vastasi Kaisu. Ne viisikymmentätuhatta markkaa, jotka sai talon ostoa varten, kätki hän hyvään kätköön seinäpaperien väliin. Mutta kun kauppias ja rouva tulivat sieltä pois ja jättivät talonkaupan puolitekoiseksi, rupesi tuomari kiusaamaan rahoja. Hän suuteli Ainua niinkauan, että sai käteensä rahat. Yhtenä yönä ne sitte pelasi.

— Mitäpä rikas huolii? arveli Klaus.

— Ilman kauppiasta olisi rouva potkinut Ainun ulos huoneesta. Sitä elämää ei osaa puhua muut kuin Riston ämmä; siellä on itku ja hammasten kiristys.

— Kyllä kai onkin. Kylän suuresta rikkaasta tuli kahdella askeleella tavallinen köyhä raukka. Rahat, ranskalaiset ajopelit, silkkimusta ja kaikki kalliimmat kalut, kullat ja hopeat menivät kuin mereen.

— Kun rouva tarpeekseen oli kiroillut Ainua, käänsi hän raivonsa Herttalan isäntään, molempia emäntiä ja Annaa vastaan. Eläin ei ole vihassaan raaempi ja julmempi. Rouva kiroili ja raivoili niinkauan, että kaatui tunnotonna lattialle. Herättyään joi hän kaksi kupillista viinaa. Kauppias taitaa tulla mielipuoleksi. Hän on tänäpänä istunut tyhjässä puodissa ostajia odotellen ja kysellen ohikulkevilta, milloin Franssin ja Annan häitä vietetään.

— Suuri on sitte surkeus, virkkoi Jukka, joka sääli kauppiasta, kuten kaikkia muitakin onnettomia maailmassa.

— Mutta kauan viivynkin täällä.

— Minä tulen heti. Kaisa otti käsivarrelleen kuteita ja läksi salaa edellä ulos.

Kiltti tyttö huomasikin petoksen ja rupesi itkemään äidin perään. Jukka, joka oli liiaksi hellinyt tyttöään, alkoi viettelemään sitä makuulle. Ensin se ei onnistunut, sillä Kaisu vain kiukutteli, vaikka olikin vallan väsyksissä, ja itki ääneensä. Klaus koetti torua, mutta ei sekään auttanut.

— Ei pahalla mitään aikaan saada, sanoi Jukka, joka vihasi vitsaa ja kaikkea kuritusta — onneksi oli Kaisu siinä asiassa toista mieltä — mutta hyvällä saadaan. Paha äiti meni kylään.

— Ei äiti ole paha, riiteli tyttö.

— Onhan, kun antaa vitsaa isän kiltille tytölle. — Vaikka.

— No ei olekaan äiti paha. Ja Kaisukin on kiltti.

— Eipäs ole. Kaisu tahtoo kylään.

— Huomenna mennään yhdessä, isä itse vie. Mutta nyt isän kiltti tyttö panee maata. Mörkö ei saa tulla kehtoon, mutta Lauri saa tulla. Eikös saakin?

— Saa Lauri tulla.

Väsynyt lapsi antoi nostaa itsensä kehtoon. Anni teki toiseenkin päähän sijan, johon asetti pojan nukkumaan, itse jäi viereen istumaan.

— Kas niin. Mummo tuutii Lauria, ja isä kilttiä Kaisua. Pannaan silmät kiinni ja nukutaan pian.

— Isän pitää laulaa, ei Kaisu muuten nuku.

— Mitä isä sitte laulaisi?

— Kissanlaulua,

— Ai hiipeli! Vai sitä laulua isän tyttö, tahtookin.

Pehmeällä äänellä rupesi Jukka hartaasti laulamaan:

Eihän kissalla saappaita ole,
Tuupeli, juupeli, saappaita ole.

Istuen kehdon toisella puolella hyräili Anni samaa laulua.

— Laulakaa lapset nukkumaan, sanoi Klaus. Minä menen Miekkosen kanssa peltoja katselemaan.

Hän lähti ulos.

* * * * *

Viskattuaan kengänrajoja riihen uuniin ja tarkastettuaan, oliko ahdos jo tarpeeksi kuiva, lähti Miekkonen kävelemään toukopeltojen kautta suonkulmaa kohti. Hän astuskeli hiljaa, kuten puolisairas. Kova pistotauti hartioissa oli vaivannut häntä taasen viikon päivät. Aamulla lieventi toki sen verran, että rohkeni ruveta liikkeellä olemaan, ja illalla vaiventuivat vaivat kokonaan.

— Jumala on hyvä, armahtaa ihmistä.

Mutta hiljaa piti astua, sillä äkkinäinen ja varomaton liike olisi palauttanut tuskat takaisin. Selkäluut tuntuivat aroilta kuin silmäterä, ja rohkea hengitys koski kylkeen kipeästi, juuri niinkuin olisi kuumalla raudalla kosketeltu.

Vanhan raihnanen ruumis ei suuria siedä. Sahrain kynnet löysivät sarassa kiven, kivi oli suuri ja syvässä. Poishan piti peto saada kiusaa tekemästä vastaisuudessa. Kiveä ylös vivutessa sitte vihlaisi hartioita ja selkää, juuri kuin olisi partaveitsellä vedetty luut halki. Ja illalla poltti jokaista jäsentä.

Jukka tuli Herttalasta kotiin, näki pellon pientareella suuren kiven ja pihalla ehjät sahrat. Sahroistako mitään lukua? Niitä saa toisia sijaan, mutta henkeä ei saa millään.

— Ette tottele, ennenkuin tapatte itsenne, sanoi Jukka. Eihän pellon mikään hengenhätä ollut.

— Ei sen kiire ollutkaan, mutta tehty kuin tehty. Nyt se on kahteen kertaan kerrattu ja pientä kuin pajatuhka. Kuolemako siitä vipuamisesta? Ei, tyhjää puhetta se on. Ei ihminen kuole, ennenkuin Herra hengen ottaa. Esimerkkiä siitä, ett'ei ruumiin holhoominen elonpäiviä lisää, nähdään usein. Kelpaisi sitte ostaa ikää ja elää kauan niinkuin Methusala…

— Hyvää iltaa! kuului samassa Klaun ystävällinen ääni. Jo sinä taas olet terve.

— Jo olen, Luojan kiitos, vastasi Miekkonen. Terveys on kallis lahja.

— On se kallis.

— En päässyt ruista leikkaamaan omalle pellolle. Se oli karvasta kärsiä.

— Kyllä kai olikin. Touot ovat taaskin menestyneet erinomaisen hyvin.

— Niin ovat. Pellava on pitkää, ohra ja kaura mustaa ja lakoon kaatumaisillaan. Ainakin ohra on sirpillä niitettävä. Ennen maailmassa leikattiin kaurakin sirpillä, ja leipää silloinkin syötiin. Väliin oli leipä kaunaista, väliin puhdasta, aina miten Herra kasvun antoi. Sama laki on vielä nytkin, vaikka ihmisillä on hirmuisen paljon koneita…

— Ja kiirettä.

— Tuonne ohran taakse kylvetään tänä vuonna ruista, ehkä jo parin päivän perästä. Sarkoihin menee tynnyrin kylvö, vähä runsaamminkin. Ei leipä lopu, jos Herra taas kasvun antaa. Tuossa ensimmäisessä sarassa se kivi kuohui sahrain kynsiin. Mistä lie kuohunutkaan, mutta peijakkaan suuri oli, ja niin syvässä. Kaksi kankea piti olla, joilla vääntää hirviötä. Vaan mitäs siitä. Kun kerran tuli ylös, niin ylhäällä pysyy. On niistä saroista monta muutakin kiveä kaivettu. Jukka ei armoitellut käsivarsiaan, vaan iski iskemätään kuokalla, ja pelloksi muuttui koivumetsä, ja väkeväksi mieheksi kasvoi. Jukka, vaikka kärsikin lapsena vilua ja nälkää. On se Jumala hyvä.

— On se.

— Katso noita ruissarkoja. Montakohan lie kuhilasta kussakin? Neljä, kuusi, kahdeksan…

— Kaksitoista niitä on.

— Ja suurilta näyttävät tänne kauaskin. Entä sitte läheltä?

— Mennään luokse

Hiljalleen kävelivät he ruissaralle. Miekkonen levitti kätensä ja rupesi sylellään mittaamaan kuhilasta.

— Aika suuria ovatkin! Ei uletu miehen syli ylhäältäkään ympäri, auki jää enemmän kuin puolet.

— Suuria ne ovat.

— Lakkiahan niille pitää nostaa, kerta kullekin. Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan…

— Kaksitoista.

— Jumala on hyvä, ihmisille ja kaarneenpojille antaa heidän ruokansa.

— On se hyvä.

Vajoten alas kuhilaiden taakse laski aurinko juuri, korkeuksille vaan vielä loi kullanruskeata valoaan. Linnut olivat menneet levolle, maassa oli rauha. Sininen taivas päilyi korkealla, äärettömän kirkkaana, äärettömän kauniina.

— En osaa oikein sanoiksi lausua, mitä nyt rinnassani tunnen, virkkoi Miekkonen silmäten ylös kirkkaasen korkeuteen. Olisi nyt tässä lähellä jonkun vieraan valtakunnan ihminen, joka on paljon nähnyt, paljon kulkenut, niin kysyisin häneltä: Missä muualla maailmassa on näin kaunista, näin ihanata?

— Hänen täytyisi vastata: Ei missään, ei missään!

— Siitä minäkin olen varma. Jukka taas laulaa tyttöä nukkumaan. Vainaja lauloi usein, ja hänellä oli kaunis ääni, semmoinen heleä ja hellä.

Monta hänen äänensä värähdystä on Jukka perinyt. Tuo pehmeä, surumielinen värähdys on ihan äidin.

— Mutta vakavuus, vahvuus on pojan omaa.

— Laulu on sanoineen sävelineen äidin opettama. Lukemattomat kerrat on Jukka nukkunut suloiseen uneen äidin laulaessa:

Eihän kissalla saappaita ole,
Tuupeli, juupeli, saappaita ole.

Hiljaa ja varovasti lähti Miekkonen Klaun rinnalla kävelemään laulunääntä kohden.