JUMALAN PUUTARHURIKSI
Ensimmäisellä välitunnilla tulokas jo näytti, ettei hän taipunut sulautumaan ympäristöönsä. Seisoi kädet selän takana poppelipuuhun nojaten, silmäillen telmivää poikajoukkuetta ylhäisen henkilön välinpitämättömyydellä ja hyläten kaikki esitykset leikkiin yhtymisestä.
Erityisempiin tuttavuuksiin pyrkijät niittivät järjestään rukkasia. Pyrkijöitä oli monta, toiset teeskentelemättömiä, toiset hiotuita veitikoita, kumpikin laji esiintyi ominaisella tavallaan.
— Onko ikävä? utelivat teeskentelemättömät säälivästi. Kysymystä ei oltu kuulevinaankaan.
— Pelkäätkö? tiedustelivat hiotut veitikat, mutta hekään eivät saaneet sanaa vastineeksi.
Vihdoin läheni poppelipuuta muuan tylsä, leveänaamainen poika, joka ei nauttinut suurta arvoa toverien kesken.
— Mikä sinun nimesi olikaan?
— Ilmari, kuului lyhyt vastaus.
— Ilmari, Ilmari, semmoista nimeä ei minulla ole, hoilotti tylsä, juosten omia aikojaan sinne ja tänne, kädet housujen lakkareissa ja suupielissä leveä nauru, joka ei ketään huvittanut.
— Seppo Ilmari, seppo, seppo, toistivat pojat.
Pari päivää matkittiin seppoa, mutta sitte siihen kylläännyttiin ja monien onnistumattomien kokeiden jälestä mukaeltiin Ilmarista Imu. Asianomainen ei näyttänyt olevan myötä eikä vastaan. Kaiukas Imu helähti somasti hänenkin korviinsa, ja oli kuin luonnollista että uusien olojen mukana seurasi uusi nimikin.
Jo ensi silmänräpäyksinä vaikutti Imu minuun kuin valkoinen kukka syysmaisemassa. Tuntui kuin olisi jostakin toisesta maailmasta ihmistaimi työnnältäynyt eteeni. Hän oli noin kymmenvuotias ja pienikasvuinen, mutta otsa, tukka, kasvot, pojan koko olento ilmaisi perittyä kulttuuria. Kasvojen hipiä poikkesi jyrkästi niistä kellahtavista ja tummista väreistä, jotka olivat vallassa poikien kesken. Imun kasvojen hipiä oli semmoinen, kuin olin lukenut erään romaanin naishenkilöllä olleen: heleä ja punertava, mutta niin hienosti punertava, kuin ruusun sisimmäiset lehdet. Kun lisäksi mainitsen säännöllispiirteiset, hyvin kehittyneet kasvot, kauniin, valkoisen otsan ja sitä rajoittavan tumman tukan, lie Imun kuva osapuilleen piirretty.
Hän oli palvelustytön poika ja aivan kehittymätön. Edellinen asianhaara selittää, mistä johtui hänen kasvojensa hipiä ja säännölliset piirteet, jälkimäinen ilmaisee syyn, jonka vuoksi hän joutui laitokseen. Joku täti oli hoitanut häntä viimeksi, ja kun täti, joka lie ollut ainoa lajiaan, kuoli, ja kun äiti osui miehelään, jäi Imu turvattomaksi.
Laitoksessa rupesi hän menestymään ilman rajuja ylimenosuruja. Tämä oli aina pettämätön hyvä enne. Joskus kyllä ikävä otti ankarasti kynsiinsä hyvänkin pojan, mutta hellitti tavallisesti viikon kuluttua, väliin päivän ja parinkin jälestä. Ja jollei se pian hellittänyt, jollei uuden tulokkaan silmä viikon vierittyä kirkastunut, ei hyvä kello käytöstäkään kaiuttanut.
Metsän helmassa, järven poukaman lähellä, oli Imun uusi koti, isänä ja äitinä oli työmies ja hänen vaimonsa, siskona niiden kasvattityttö. Silmät loistavina saapui Imu aamuisin kouluun, silmät loistavina lähti hän koulusta kotiin, kaikki se, mitä hän joku päivä sitte oli vapisten ajatellut, oli kääntynyt iloksi ja hauskuudeksi.
Pian oppi hän huomaamaan, että melkein kaikki muut pojat olivat tiedoissa hänen edellään, ja että hänen opettamisensa oli tykkänään laiminlyöty. Kirkkaissa silmissä kuvastui usein surunvoittoinen ilme, kun hän kuuli ikäisiltään pojilta kyseltävän asioita ja seikkoja, joista ei hänellä ollut vähääkään tietoa ja joita ei hän pystynyt edes käsittämäänkään. Tämmöisen silmänräpäyksen jälestä muuttui hän mietteliääksi, ja katse, jonka hän silloin tapasi luoda minuun, tuntui olevan kotoisin jostakin toisesta maailmasta.
Mainittavampaa ahkeruutta ei hän osoittanut, mutta siitä huolimatta uinuvat voimat alkoivat herätä, ja hän rupesi muokkaantumaan vastaanottokykyiseksi. Muistitiedot eivät milloinkaan olleet hänen vahva puolensa, mutta käsityskyky alkoi, muuhun kehitykseen nähden, kohota verrattain korkealle. Etevyyden edellytyksiä ei hänellä kokonaisuudessaan ollut, jos ei ota huomioon piirustusta, johon hänellä oli huomattava taipumus.
Vastaanottokyvyn herättyä tein sen merkillisen huomion, että poikien enemmistö katsoi Imua syrin karin. Hänellä ei ollut yhtään ystävää eikä hänkään ollut kenenkään ystävä. Sattui tapaus mikä tahansa, aina oli Imu siitä irti, aina oli hän kuin syrjäinen. Koulusta kotiin kulkiessa huomasin hänen useimmiten astelevan joukon jälessä, jollei hän suoraan joutunut piiritykseen, ja milloin satuin näkemään hänet aamuisin, asteli hän melkein aina ypö yksin, toisin kerroin ihka ensimmäisenä, toisin kerroin viho viimeisenä, joskus keskilomassa, mutta silloinkin yksin.
Väliin joutui hän leikkimielelle, ja silloin hän aina valitsi toverikseen tylsän. Ja nauroipa hän silloin itsensä lämpöiseksi ja punaiseksi. Tämä leikkimieli, kun hän oli paastonnut useita päiviä, saattoi yllättää hänet kesken läksyn kuulusteluakin, hänen mahtamatta siihen mitään.
Pojat näyttivät vaistomaisesti käsittäneen, että Imu ei oikeastaan kuulunut heidän joukkoonsa. Hänen ulkomuotonsa ja sulautumattomuutensa ärsytti heitä, ja he rupesivat kiusaamaan "Imu herraa", kävivätpä suotuisissa tilaisuuksissa, jos vain aiheentapainen ilmaantui, käsiksikin häneen. Tämä oli surullinen huomio, oli kaksinkertaisestikin surullinen, sillä minäkin olin osaltani nostattanut kateutta Imua kohtaan. Pojat olivat luulletikin minun äänessäni ja silmäyksissäni, kun Imua puhuttelin, keksineet jotakin, joka niistä puuttui heitä puhutellessani. Semmoisiin asioihin nähden oli heillä tarkat silmät ja herkät korvat. Ja vainu vieläkin tarkempi ja herkempi. He vainusivat opettajansa salaisimmatkin ajatukset, mikäli ne mieskohtaisesti koskivat heitä, ja harvoin, täytyy tunnustaakseni, he erhettyivät.
Tämä vainu vaati heitä asettumaan vihamieliselle kannalle Imua kohtaan. Poikahan oli kaikessa heidän vastakohtansa, luokseen laskematon, hienostelija, joka vältti heitä ja heidän elkeitään ja ikäänkuin riisti siveellisen tuen heidän jalkojensa alta, osottaessaan että kaupunkilainen poikakin saattaa olla valkea ja pehmeä, vaikka on hylkyvillä kulkenut.
Kahdentoista vanhana Imu jo esiintyi täydellisenä gentlemannina. Koulusta kotiin mennessä häntä heitettiin kivellä polveen niin ankarasti, että hän onnahteli moniaita päiviä. Heittäjä oli ilkeämielinen toveri, joka kadehti ja vihasi Imua, ja joka kykeni sotkemaan rikoksensa niin taitavasti, että olin melkein voimaton häntä vastaan. Joukkueessa, johon syyllinen kuului, oli kahdeksan poikaa, ja niiden tie suikahti koulun lähellä pienen metsäkaistaleen lävitse taloihin ja kylään, mutta Imun tie sitävastoin jatkui eteenpäin noin pari kilometriä. Kuten tavallista asteli hän joukon jälessä. Kun joukko oli hukkunut metsään ja kun tiellä ei enää ketään näkynyt, lennähti metsästä nyrkin kokoinen kivi Imun polveen. Se tuli vinoon edestäkäsin, ja se paiskattiin taitavasti ja voimakkaasti. Heitännän jälestä ratisi metsässä pikkuisen ja kuului heikkoa nauruakin.
Kuulustelussa ilmeni että joukkueesta viisi poikaa oli lähtenyt juoksemaan jo ennen kuin olivat saapuneetkaan metsäkaistaleen kohdalle, he vakuuttivat olevansa syyttömiä, jopa aivan tietämättömiäkin koko tapauksesta. He eivät olleet kuulleet mitään, eivätkä nähneet mitään, he vain juoksivat kilvan.
Heidän vakuutuksensa tuntui uskottavalta, vaikka juoksijain joukossa oli parikin mahdollista ilkityön tekijäksi.
Jälellä oli siis vain kolme, mutta hekin kielsivät suun täydeltä. Olivat muka heti hekin lähteneet juoksemaan, heti kun ennättivät metsäpolulle, eivät olleet nähneet eivätkä olleet huomanneet ketään tuntematonta, olivat sanalla sanoen viattomia kuin eilispäivän lapset.
Vakaumus että syyllinen oli heidän joukossaan, heräsi minussa oitis. Olisinpa voinut sanoa syyllisen nimenkin, mutta kun näkijä puuttui ja kun he itsepintaisesti kieltäytyivät ilmaisemasta totuutta, en voinut omien otaksumisieni perusteella ruveta lakia käyttämään. Siten koko kuulustelu alkoi mennä pilalle, ja minä olin jo näkevinäni moniaiden silmäin salaa kiiluvan ilosta, kun rikosta ei saatu selville eikä ketään voitu sen johdosta rangaista. Nuo kolme eivät sekautuneet puhumaan ristiin missään kohden, he vetosivat aina siihen, että he lähtivät juoksemaan viiden jälessä, ja Imu jäi heistä astelemaan tietään rauhassa.
Vihdoin keksin keinon, jolla sain heidät valheesta kiinni. Hätäisesti tehtyjen, mutta onnistuneiden laskujen jälkeen otin nuo kolme yksityiskuulusteluun. Alotin vanhimmasta, joka oli tuhmin. Vietyäni hänet eri huoneeseen, tiedustelin häneltä ensin vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, ja sitte tokasin äkkiä:
— Miksi et rientänyt Imun luo, kun kuulit miten surkeasti hän parkui?
Tuhma työntyi ansaan.
— Oli nälkä ja piti kiirehtiä kotiin päivälliselle.
— Sinä siis kuulit Imun parkuvan.
— Kuulin.
— Kuulivatko ne toisetkin?
— Kuulivat.
Tuhman jälestä kuulustelin seurueen nuorinta jäsentä. Se oli hyvälahjainen poika, mutta mestari elkeitä tekemään. Hän kiemurteli sinne tänne, mutta myönsi vihdoin kuulleensa tieltä käsin jotakin ääntä.
— Miksi et mennyt Imun luo?
— Enhän minä tuntenut, että se oli Imun ääni.
Hän valehteli rohkeasti.
— Tunsihan Reetukin sen.
Reetu naurahti typerästi, mestari loi häneen salamoivan katseen.
— Vaikka tunsi… mutta minä en tuntenut.
Viimeksi solmesin syyllisen. Kun äkkiä kysyin häneltä, kuuliko hän Imun parkumista, joutui hän hämille ja yritti lukea toverien kasvojen ilmeistä, mitä kysymykseen piti vastata. Tuhma nauroi ja katsoi lattiaan, mestarin kasvoilla välähti joku nopea ilme, mutta minäkään en käsittänyt, oliko se kehoitus vastaamaan myöntävästi tai kieltävästi. Syyllinen tajusi, miten paljon vastauksesta riippui. Kun ei hän tovereiltaan saanut mitään apua, vastasi hän onnenkaupassa kieltävästi. Mestarin kasvoilla välähti huomattavasti, tuhma nauroi.
— Reetu ja Aska kuulivat, huomautin minä pätevästi.
Syyllinen punehtui.
— Minä en kuullut, tavaili hän ja hänen äänessään oli raudan sointu.
Käskettyäni syyllisen ja mestarin menemään luokkaan, rupesin jälleen ahdistamaan tuhmaa. Ymmärsin että jos totuus saadaan ilmi, saadaan se ainoastaan hänen tauttaan.
— Kuka heitti Imun polveen?
— En minä heittänyt.
— Kuka heitti?
— Minä en tiedä.
— Sinä valehtelet. Krinu on uhannut kostaa sinulle, jos puhut totuuden.
Syyllisen erikoisnimi oli Krinu.
Tuhma vaikeni ja katseli lattiaan, mutta pian hän toipui.
— Minä en tiedä… minä en nähnyt.
Noita sanoja ei hän muodostellut muuksi. Puhuttiin mitä tahansa ja oltiin miten lähellä tunnustusta tahansa, aina hän pyöräytti lopuksi sanat, ettei hän mitään ollut nähnyt eikä siis myöskään mitään tiennyt.
Aska matki samoja sanoja. Hänkään ei ollut mitään nähnyt, hän juoksi kiireesti kotia kohden, kun oli nälkä.
— Juoksiko Krinu edellä vai jälessä?
Aska oli muistuttelevinaan tuokion.
— Jälessä, vastasi hän sitte liukkaasti, jälessä se juoksi.
Tein saman kysymyksen Krinullekin. Hän siristi katsettaan ja silmäsi Askaan. Tämän kasvoilla välähti sama ilme kuin äskenkin. Syyllinen ymmärsi jo ilmeen, joka tälläkin kertaa käski puhumaan totta.
— Jälessä minä juoksin.
— Sinä sen keittämisen tautta jäit jälkeen.
— Ei, muuten minä juoksin jälessä, polulla ei mahtunut rinnakkain.
Viimeinen ristikuulustelu koitui minun tappiokseni. Huomattuaan että he olivat onnistuneet puhumaan yhtäpitävästi, kasvoi heidän rohkeutensa, suurisuisesti he inttivät olevansa syyttömiä ja tapahtumasta kokonaan tietämättömiä, rohkenipa mestari jo tehdä viittauksen, ettei ole takeita, vaikka Imu olisi tahallaan valehdellut koko kivenheittojutun.
Kuten ainakin tämmöisissä tapauksissa, joutuivat kaikki kolme rangaistukseen. Ottaen huomioon itsepintaiset valheet, määräsin heille kaksi tuntia jälki-istuntoa viikon ajaksi. Nurisematta alistuivat he rangaistukseen. Puolet oli jo kärsitty, kun Imu eräänä päivänä jättäytyi luokkaan. Tämä kohtaus painui erityisemmin muistiini sen vuoksi, että se päivä oli harmien ja ikävyyksien päivä. Joku poika oli aikaisin aamulla lähtenyt karkuteille ja joku oli loukannut itsensä. Kun Imulla näytti olevan jotakin sanomista, viittasin hänet menemään huoneeseeni, jonne itse riensin jälessä ja virkoin kärsimättömästi:
— No, mitä sinulla?
— Pyydän että poikain ei enää tarvitsisi istua.
Luottava ja teeskentelemätön ääni vaikutti minuun, unhotin hetkeksi kaikki harmit ja ikävyydet. Mutta vaikka heti tunsin itseni voitetuksi, utelin kuitenkin perusteluja.
— Ei minunkaan polveni ole enää kipeä.
Siinä perustelu. Jonkun toisen pojan lausumana olisi se kuulunut ehkä typerältä, mutta kun Imu lausui sen, loi hän kirkkailla silmillään minuun katseen, joka oli kuin toisesta maailmasta. Olin joskus ennenkin sen katseen keksinyt, ja se oli toisinaan herättänyt minussa ahdistuksen tapaisen tunteen, mutta tällä kertaa tunsin hengessäni kuin jonkun ylevämmän kosketuksen. Menin Imun kera luokkaan, jossa rangaistuksenalaiset istuivat, puhuin jotakin sydämmen jaloudesta, vetosin johonkin paremmuuteen, joka löytyy kehnoimmassakin luonteessa, enkä tiedä miten sanani sattuivat, mutta tuhma rupesi itkemään, mestari näytti häpeevän ja syyllinen tunnusti ilkityönsä.
Seuraavana vuonna sairastui Imu, ja sairauden aikana kuvastui hänen silmissään yhä väkevämpänä se, joka oli kuin toisesta maailmasta kotoisin. Olin toivoton, mutta hän kesti taudin. Nurmen vehreytyessä ilmaantui hän eräänä aamuna tanhualle, ja kun hän asettui pulpettiinsa, joka oli tyhjänä ammottanut useita viikkoja, en keksinyt hänessä muuta huomattavaa kuin kalvakkuuden. Mutta sekin hukkui pian, ja minä näin jälleen entisen ruusuhienon ja ruusuheleän hipiän, näin jälleen kirkkaat silmät, jotka toisinaan lähettivät minulle terveisiä jostakin toisesta maailmasta. — —
Aika vieri, Imu kävi viimeistä vuottaan koulussa. Hän ei ollut paljo muuttunut minun silmissäni. Vartalo oli hieman venähtänyt ja ehostunut, henkiset voimat olivat kehittyneet ilahuttavasti, mutta muuten oli hän sama lähentymätön ja luokseen laskematon Imu, kuin ensimmäisellä välitunnillakin poppelipuun juurella. Viimeisenä vuotena oli hän sijoitettu taloon, jossa oli nuoria poikia ja nuoria tyttäriä. Hän viihtyi hyvin. Pyhäpäivinä huomasin hänen käyttävän rusettia, hänen koulupukunsa oli aina putosen puhdas.
Eikä pikku hairahdustakaan vuosien kuluessa!
— Miksikähän tässä ruvetaan, kun loppuu nämä tämmöiset päivät, virkoin kerran, kun hän satunnaisesti joutui postia tuomaan minulle.
Lukuvuosi oli juuri alkanut, Imun viimeinen lukuvuosi.
— Enpä tiedä.
Hän ei osannut sanoa kysymykseeni tuota eikä tätä, vaikka minä muuten hoksasin, ettei se kohdannut häntä äkkiarvaamatta.
— Entä jos rupeisit puutarhurin oppilaaksi, ei tarvitsisi muuttaa kauas. Tuumihan sitä asiaa.
Kunnassa oli yksityisen omistama suuremmoinen puutarhalaitos. Olin jo kuulustellut oppilaan paikkaa Imulle ja olin saanut melkein varman suostumuksen.
Ilokseni miellytti tuuma Imuakin, oli jo kuin päätetty, että hän antautuu puutarha-alalle. Asian päätökseen joutuessa ilmaisi hän minulle, että tulevaisuuden huolet olivat jo kauan pyörineet hänen ajatuksissaan. Hän oli tuuminut monia aloja, mutta minun esittämääni ei hän ollut osannut keksiä. Takerruimme silläkin kertaa, kuten monesti ennenkin, puhelemaan mitä kirjavimmista asioista, mutta yhtä me aina vältimme koskettamasta: hänen äitiänsä. Tämä oli kuin elävien ilmoilta pyyhitty. Ei riviäkään pojalle pitkien vuosien kuluessa. Kovaosaisimmatkin pojat saivat toisinaan kotoa sukkaparin sekä postimerkin nisurahoiksi, mutta Imun äiti oli kuin kuollut pojaltaan. Kerran toi viesti minulle tiedon, että hän palveli ylhäisessä asemassa olevaa henkilöä, ja minä puuhailin jo etsiä hänet, mutta jostakin syystä se jäi tekemättä, ja sitte kertoi toinen viesti että hän oli joutunut miehelään ja muuttanut pois pääkaupungista.
Monesti teki minun mieleni kysyä Imulta eikö hän ikävöinyt äitiään, mutta minä en hennonnut kysyä. Eikä mikään viitannut siihen käsin. Vuosien kuluessa muodostui minulle rohkea, mutta luonnollinen otaksuma äidin ja pojan keskinäisistä väleistä. Ne olivat kai semmoiset, että viimemainittu ei olisi äitiään äidiksi tuntenut, jos tämä olisi sattumalta vastaan osunut.
Tällä asianhaaralla, niin monta tilapäistä katkeruutta kuin se olikin minussa herättänyt äitiä kohtaan, ei kuitenkaan enää ollut jatkuvaa merkitystä, sillä eron hetki oli jo aivan lähellä, vaikka en sitä aavistanutkaan. Oli leuto ja kirkas syyspäivä, Imu saapui kouluun tavallista varhemmin — ja yksin. Istuin työpöytäni ääressä ja hän tervehti minua pihalta. Kuulin hänen astelevan luokkaan, hän tapasi usein siellä lukea läksyjään.
En huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kolme tuntia meni menojaan, kahtena viimeisenä oli käsitöitä. Imu oli juuri ryhtynyt työhön, kun hän äkkiä vaikeni ja rupesi horjumaan. Riensin häntä kohti, hän kaatui suoraan syliini. Häntä kouristi ankarasti, ja hän menetti tajunsa silmänräpäyksessä.
Noin kuukauden päivät kesti taistelu, sitte sammui kirkas silmä.
Päivää kahta ennen olin käynyt hänen luonaan. Hän ei jaksanut enää puhella kuin jonkun sanan. Noustessani lähtemään loi hän minuun vielä kerran silmäyksen, joka oli kuin tervehdys toisesta maailmasta, liikutti hiljaa huuliaan ja minä kuulin sanat:
— Hyvästi, hyvästi, minä en jaksa…
Silmät painuivat jälleen umpeen.
Ylihuomissa muutti hän pois. Harmaana ja kylmänä syyspäivänä kätkettiin kuori maan multiin, mutta henki eli, Imu itse liiteli puutarhuriksi Jumalan puutarhaan.