KALLE KÄRPPÄ
Vahtimestarin riennettyä junalle, raotin minä luokan ovea ja käskin uuden tulokkaan kamariin kahden puheluun, rakentaaksemme molemmin puolin ensimmäistä tuttavuutta vastaisen yhteistoiminnan ja menestyksen vuoksi.
Nämä ensimmäiset tapaamiset olivat muodostuneet minulle vuosien kuluessa verrattoman mieltä kiinnittäviksi, sillä silloin minä useimmiten sain vaikutuksia, jotka melkein aina olivat todenmukaisia. Harvoin, ani harvoin sattui, että ensimmäinen vaikutus olisi ollut väärä ja virheellinen pääsuuntaan nähden, miten kirjava menneisyys tulokkaalla muuten olikin joskus takanaan ja miten vaikea olikin päästä käsiksi syihin, jotka hänen pikkuelämänsä olivat vinoon vääntäneet.
Aina se ei ollut vaikeata. Useammin kuin olin osannut ajatellakaan, seisoi edessäni turmeltumaton lapsen sielu, niin hento ja kirkas kuin metsälammen veden kalvo, johon hienoinkin tuulen henkäys synnyttää vireen, seisoi surullisena ja kyyneleisenä, asianhaarojen otettua semmoisen käänteen, että junalla laukattiin hauskasta pääkaupungista maaseutuelämän yksinäisyyteen ja yksitoikkoisuuteen.
Mikä olikaan tuommoisen pojan pyörittänyt pahantapaisien luetteloon? Väliin äitipuoli ja isäpuoli, väliin edistyneemmät katutoverit, väliin kuoleman kautta sattunut perhe-elämän rappeutuminen, väliin kodin, leivän ja hoidon puute, kun äiti, yksinäinen nainen, palveli tai kävi tehtaassa työssä, pojan elostellessa kaduilla, toreilla ja porttikäytävissä. Viimemainitussa tapauksessa saattoi pojan kasvoissa ilmetä kulttuurin leima, joka erotti hänet kaikista muista pojista ja loihti minun mielikuvituksiini hopeavöitä, varieteeiltoja ja niiden jälestä viini- ja samppanjapulloja, kunnes sievä sortui, kalpeni kaunis.
Mutta olivat tulokkaat joskus toistakin ainesta. Oli semmoisiakin, joiden ensimmäinen silmäys ja koko leima ilmaisi rikoksellista verta ja heti kerrassa raateli toiveet siipirikoksi. Silloin tuntui omituiselta ensimmäinen tapaaminen. Ne olivat toisinaan teräsharmaat silmät, joiden katse oli kova kuin timantti ja jotka aivan kuin ääneen sanoivat: minä olen nyt vielä pieni ja voimaton, mutta älä luule, että silti vapisen. Ja kun minä kasvan suureksi… Oli toisinaan joku, jonka silmien säihky hyristytti, oli toisinaan joku teeskentelijä ja tekopyhä, joka koetti kiltisti nauraa ja näyttää valkealta linnulta, mutta miten rikoksellisuuden vivahdukset vaihtelivatkin, aina niiden ensimmäinen vaikutus oli ehjin, voimakkain ja useimmiten hiuskarvalleen oikea. —
Uuden tulokkaan, joka nyt seisoi edessäni, olin vain hätimmiten eteisessä nähnyt, ja näkeminen herätti minussa kylmäviimaisen tunteen. Eikähän silmästä silmään katsominen tuota tunnetta tuhonnut, pikemmin vain varmensi sitä. Edessäni seisoi vankkatekoinen, hyötyvatsainen poika, värittömillä kasvoilla jonkinlainen kettumainen ilme, joka kokonaan särki teeskennellyn surun, jota poika koetti pusertaa näkyviin.
— Nimesi? kysäsin minä totuttuun viralliseen tapaani, vaikka papereista kyllä näin pojan nimen.
— Kalle Kärppä, kuului itkunsekainen vastaus.
— Ikäsi?
— Käyn kolmeatoista.
— Miksi olet niin surullinen?
— On ikävä.
— Ketä?
— Isää, äitiä ja siskoa.
Vastine ei minuun pystynyt. Näin papereista, että isä oli istunut linnassa, äitiä oli rangaistu viinanmyynnistä.
— Miten vanha on siskosi?
— En muista… se on naimisissa sepän kanssa.
Kun olin vakuutettu ettei poika kotiolojaan ikävöinyt, vaan katuelämää ja entisiä tovereitaan, siirsin puhelun tuokioksi muille aloille. Kävi selville ettei poika ollut käynyt minkäänlaista koulua eikä kyennyt edes auttavasti tavaamaankaan. Oli hommaillut sanomalehtipoikana, mutta paraastaan sentään kerjuussa. Ja sitte joku kosketus poliisin kanssa, jonka seurauksena oli matka pois hauskasta pääkaupungista. Noita jutellessa minä sitte alotin ristikuulustelun, kysäsemällä äkkiä:
— Olivatko isä ja äiti sinulle hyviä?
— Eivät olleet. Äiti oli toisin vuoroin, mutta isä löi väliin selväpäisenäkin, löi sillä mikä vain käteen sattui.
Kerran alkuun päästyä innostui poika kertomaan, miten huonosti häntä oli pidelty, miten hänen oli täytynyt kärsiä kylmää ja nälkää, asua öitä kellareissa j.n.e. Se oli seppä, joka oli vihkinyt isän, äidin ja siskon häijyiksi häntä kohtaan. Seppä vihasi häntä. Häntä tuupittiin pyhänä ja arkena. Sattui ettei hän käynyt viikkokauteen kotona muuta kuin tirkistämässä, ja silloinkin jokainen kirkui ja kirosi häntä.
— Eihän sitte kannata ikävöidä.
— Mutta kun täällä on kaikki niin outoa, vastasi poika itkevästi ja älyämättä, miten hän oli valehdellut itsensä umpiperään.
— Kyllä pian tutustutaan.
Kokemus oli minulle opettanut, minkä korkean aidan taa kasvattaja jää, kun kasvatettavalla on valheesen taipuva luonne. Kaikki ponnahtaa takaisin, särkyy, menee sivu tarkoituksen ja irvistää mennessään. Pieni rikos, joka semmoisenaan synnyttää sääliä ja surua, kuohuttaa ja painaa epätoivoon, tekee kasvattajasta väkisinkin tyrannin ja säälimättömän piiskurin, kun rikokseen liittyy valhe. Tänään saavutetut tulokset vie valhe huomenna takaisin ja jättää mielen niin alastomaksi, että kuluu viikkoja ja kuukausiakin ennenkuin mikään toivon siemen siihen pysähtyykään.
— Minulla on muuan pyyntö, jonka sinä helposti voit täyttää, virkoin minä, läheten samalla poikaa ja laskien molemmat käteni hänen olkapäilleen… Mutta ensin yksi asia, katsohan minua selvästi silmiin.
Poika loi häprästellen silmänsä minuun. En muista niissä huomanneeni mitään kummempaa, paitsi että ne olivat uneliaat, munuaiset olivat suuret ja niissä näkyi jotakin keltaista limaa tai sen tapaista.
— Lupaahan ettet enää milloinkaan valhettele. Lupaatko?
— Lupaan, kuului herkkä ja ajattelematon vastaus.
— Sattui mitä sattui, lupaatko ettet milloinkaan valhettele, kysyin minä uudelleen, jotta Kalle Kärppä johtuisi ajattelemaan hieman kypsemmin, mitä semmoinen lupaus merkitsi.
— Lupaan, kuului vielä herkemmin ja ajattelemattomammin kuin ensi kerralla, ja tätä uudistettua lupausta toisti kettumainen hymyily.
— Sitte me tullaan ystäviksi.
Toiveeni olivat pienet, sillä en luottanut pojan lupaukseen. Vaikeudet alkoivat ensi päivänä. Muuan pieni, hinteräkasvuinen orpo raukka tunsi entiseltä Kalle Kärpän, jota katupoikien maailmassa nimitettiin »Mataleenaksi". Mistä mokoma erikoisnimi, en kykene sanomaan. Muuten erikoisnimet olivat poikien kesken jokapäiväisiä. Oli jo entiseltä »Kirppu", "Faarao", "Aamen" y.m. Ja ne nimet olivat ahkeraan käytännössä kaikista kielloista huolimatta. Välitunnilla tuo mainitsemani pieni raukka sitte meni Kalle Kärpän eteen ja lausui, kädet komeasti housun kikkareissa:
— Mataleena, morjens!
Nimi ehti kulovalkean tavoin pihalla telmivien poikien suusta suuhun. Mataleena, Mataleena, hoettiin kaikkialla. Tuo ärsytti Kalle Kärppää, hänen vihansa kohdistui pieneen raukkaan, jonka kautta Mataleena-nimi pääsi poikien tietoon, ja hän syöksyi oitis hankkimaan oikeutta ja hyvitystä itselleen. Pieni raukka sai puoltajia, ja pian oli käynnissä tuima tappelu, tappelu, jossa Kalle Kärppä puolustihe viittä vastaan ja oli sittekin voitolla.
Tämä ensimmäinen pyöräys näytti tulokkaan aivan uudessa valossa. Edellisenä päivänä tavatessamme oli poika tehnyt minuun kaiken muun ohessa jonkinlaisen nahjusmaisenkin vaikutuksen, joka ei ollut oikein suunnassa kettumaisen hymyn kanssa. Silmäys oli toisinaan unelias, käynti laahustava, veltot ja pehmeät liikkeet sulivat mainiosti hyöteliääseen vatsaan, tehden hölmön kuvan ulkoa päin aivan ehjäksi. Mutta tappelun tuoksinassa hölmön kuva hukkui johonkin toiseen kuvaan, johonkin voimakkaaseen, nopealiikkeiseen ja notkeaan, joka riehui kuin mustalainen ja paiskeli itseään pitempiä poikia rintapielistä nurmeen niinkuin leikkitöikseen.
Tästä vaikeudet jatkuivat ja kutoutuivat jos johonkin lajiin. Kävi, kuten monesti ennenkin oli käynyt, että yhdestä pojasta koitui enemmän huolta ja työtä, kuin kymmenestä muusta. Ensimmäisen kuukauden kuluessa oli hän sijoitettuna jo kahteenkin kotiin ja toisestakin kodista tultiin, kun koeaika oli kulunut loppuun, esittelemään minulle pojan muuttamista. Syitä oli sylin ja olan varalta ja painavin se, ettei poikaa ollut laskeminen hetkeksikään silmän sivu, silloin se kärppänä vilmehti, poltti tänään mirriltä viikset, huomenna löi kanan hengiltä, ylihuomenna syyti törkyä kaivoon.
Mutta luokalla Kalle Kärppä oli laiska. Ja kun kovuuteltiin, laski hän isot itkut. En vielä nytkään käsitä, miten hänellä aina oli kyyneleet valmiina. Hän kykeni itkemään milloin tahansa, miten kauan tahansa ja miten sydämmellisesti tahansa. Ensi aikoina hän monesti petti itkullaan minut, kunnes tein keksinnön, että se olikin pelkkä ammattitaito, jolla ei ollut vähänkään tekemistä sydämmen ja tunteitten kanssa.
Nauruun, raikkaaseen ja huolettomaan koulupojan nauruun ei hän ollut herkkä. Hän harvoin nauroi ääneen, useimmiten hän vain hymyili omaa kettumaista hymyilyään, ja silloin suurien silmämunuaisten keltainen kiille kasvoi. Mutta kerran hän nauroi minut ja koko luokan älmistyksiin. Sitä en milloinkaan unhota. Yläosastoilla oli historiaa, Kalle Kärppä ja muut vähemmän kehittyneet tekivät hiljaista työtä, kuvaantoa tai jotakin sen tapaista. Olin yleensä tehnyt Kallesta sen huomion, että hän viisi välitti mitä muilla osastoilla puhuttiin, vaivoin viitsi hän pysyä tarkkaavaisena edes silloinkaan, kun omaa läksyä kuulusteltiin. Mutta sillä kertaa tempautui hänen huomionsa mukaan. Valmistettiin viikinkiretkiä seuraavaksi läksyksi, muuan yläosastolainen luki kirjasta ääneen, aina välimmiten kyseltiin luettua. Tein huomion että Kalle Kärpän lyijykynä irtautui paperista, kun ryöstöistä ruvettiin seikkaperäisemmin puhumaan, ja kun ehdittiin merikuningas Hastingin Rooman-retkeen, höristi hän korviaan, hänen silmiensä keltainen kiille kasvoi väkeväksi ja hymyily, hänen oma hymyilynsä, elostui. Melkein henkeä pidättäen kuunteli hän retkeläisten vaiheita Lunan kaupungin edustalla. Näin hänen silmiensä ja kasvojensa ilmeistä, että hän jännittyi yhä enemmän. Ryhtyipä sitte luetusta selkoa tekemään tuo samainen vähäväkinen, joka Kalle Kärpän erikoisnimen oli julkisuuteen vetänyt. Sillä pojalla oli omituinen ja ehjä kertomatapa, joka teki höysteän aineen vieläkin höysteämmäksi. Koko luokka alkoi nauttia. Pojan pitkäveteinen ääni kuului hauskalta viikinkiuroista kertoessa. Hasting, merikuningas, makasi kuolleena kirstussa. Munkit veisasivat. Piispa luki messua. Alettiin laskea kirstua hautaan. Kesken veisua ja messua karkasi Hasting kirstusta ylös. Veti tupesta suuren, julman suuren miekan. Ja löi piispalta pään poikki.
Silloin kuului eturivistä julma nauru, nauru semmoinen, että se karmi minun selkäluitani ja synnytti kummastuksen koko luokassa. Siinä naurussa ilmeni hillitön ilo, mutta toisaalta siinä oli jotakin kaameata ja pelottavaa, joka tunki luihin ja ytimiin.
— Veti suuren miekan tupestaan ja…
Se oli Kalle Kärpän ääni, joka kuului yli luokan. Hän huojutteli ylävartaloaan, jotta vuoroin vasen poski, vuoroin oikea koski pulpettiin, ja huojutellessaan nauroi hän hillitöntä, kaameata ja pelottavaa naurua. Tulin ajatelleeksi että noin mahtaa kettukin nauraa, kun sillä on saalis hampaissa.
— Ja löi piispalta pään poikki. Ho-ho-ho-ho-hoo-hoohoooo-hoooo.
Sieluineen, sydämineen ja mielineen eli hän tapauksen, nautti ja iloitsi petoksen onnistumisesta. Kun hän oli tyyntynyt, koetin siveyssaarnalla herättää hänen parempia tunteitaan, mutta minä näin ja tunsin, että saarnani meni sivu ja irvisti mennessään Kalle Kärpän kettumaisessa hymyilyssä.
Muuten juuri tuon tapahtuman aikana meidän keskinäiset välimme olivat pehmeämmät kuin konsanaan ennen ja jälkeen. Jonkinlainen välirauha oli syntynyt itsestään. Kallen ahkeruus oli parantunut huomattavasti, kodissaan oli hän käyttäytynyt moitteettomasti. Mutta pian särkyi välirauha, ja me tuprahutimme toisiamme vastaan, kuten alun alkaenkin. Sattui että muuan poika välitunnilla telmiessään pudotti viisikymmentä penniä tanhualle. Pudonneita rahoja oli kaikkiaan kolmatta markkaa. Ne olivat kodista mukaan pantuja ja pojan piti lukutuntien päätyttyä käydä puodissa tekemässä ostoksia. Etsiessä löytyi lantti tuolta ja täältä, mutta viisikymmenpenninen jäi kadoksiin. Epäluuloni kohdistuivat Kalle Kärppään, mutta hän itki ja vakuutti viattomuuttaan, ja sen todisti tarkastuskin, jonka toimitin kamarissani kahden kesken. Mutta joku päivä sen jälestä yhätin minä Kalle Kärpällä uuden, komean piipun hampaissa. Hän oli menossa tiiliuunille ja hän asteli tapansa mukaan laahustaen, uutta näyssä oli vain se, että hän puhalteli lihavia savupilviä ilmaan. Istuin kiven kyljessä eikä hän huomannut minua ennenkuin seisoimme aivan nokka nokkaa vastaan. Piippu oli uusi puupiippu ja siinä oli lyhyt, keltainen ja mustantäplikäs varsi. En enää muista, miten monta valetta Kalle Kärppä siinä solmi, ennenkuin hän tunnusti, että piippu ja sen pesässä palossa oleva tupakki oli ostettu ihan sillä viisikymmenpennisellä, joka koulun pihaan oli hukkunut.
— Minne kätkit rahan, kun en niinä tarkastaessa sitä keksinyt?
— Ei minulla sitä silloin vielä ollutkaan.
— Missä se sitte oli?
— Pihalla se oli.
— Ja sinä tiesit sen olopaikan?
— Tiesinhän minä.
— Mutta et opastanut ketään löytämään. Kumma ettei se sittekin löytynyt, kun oli pari tusinaa etsijöitä.
— Miten se olisi löytynyt, kun minä toukasin varpaillani hietaa sen päälle.
— Eikä kukaan joutunut näkemään, kun kaivoit sen jälleen ylös.
— Jättäysin jälkeen sitte aamulla ja silloin otin sen hiedasta.
Tämä särki jo entiseltäänkin laihat välimme. Minun ääneni soinnusta katosi entinenkin niukka lämpö, ja Kalle Kärppä puolestaan näytti, ettei hän sitä pientäkään lämpöä ikävöinyt eikä sen perään surrut. Hän oli aivan entisellään. Itki, kun tarvittiin, valhetteli, kun tarvittiin ja piteli puoliaan vaikka koko koulua vastaan, kun tarvittiin.
Ja viidenkymmenen pennin jutun jälkeen tuli toinen, jonka seurauksena oli, että kodin ovet taasen sulkeutuivat Kallelle, ties kuinka monennen kerran. Jouduin sen jutun näkijäksi. Lämmin syysilta oli juuri hämärään painumassa. Olin kävelyllä ja näin että joku ajoi hevosen selässä aitovartta pitkin ja ajoi kovaa vauhtia. Ajaja oli Kalle Kärppä. Nousipa veräjä vastaan, piti astua alas avaamaan sitä ja sitte piti nousta jälleen selkään. Hevonen oli nuori, uljas ja levoton, ei talttunut silmänräpäykseksikään. Kalle Kärppä teki kadehdittavan notkeita ponnahduksia, noustakseen selkään, mutta uljas hevonen teki aina liikkeitä ja haaskasi niillä ponnahdukset. Tätä jatkui joku tuokio. Kuuluipa karkeita kiroussanoja ja niiden jälkeen näin jotakin, joka teki pääni kuumaksi. Kalle Kärppä sitoi varsan ohjista aitaan ja samassa näin, miten seiväs kohosi ilmaan, putosi varsan lautasille ja kohosi jälleen. Lähdin juoksemaan minkä jaloistani ennätin, huomaamatta että talostakin lähti mies juoksemaan samaan suuntaan. Kalle Kärppä oli niin raivostunut, ettei hän huomannut meitä kumpaakaan juoksijaa, ennenkuin olimme aivan lähellä. Hänen kasvojensa kettumaisesta ilmeestä ei ollut piirrettäkään jälellä, ne olivat kasvot kuin kesyttömän ja puhahtelevan kissan, kuin pikku paholaisen.
Toinen juoksija oli talon vouti. Hän oli aivan musta kasvoiltaan. Luulen että jollen olisi joutunut paikalle, olisi Kalle Kärpän käynyt huonosti. Vouti oli vainunnut että jotakin tämmöistä oli ennenkin tapahtunut ja oli sen vuoksi jäänyt nurkan taakse tähystelemään, miten hevosen viejä tehtävänsä suoritti.
— Jos minä opettajasi olisin, puhkui vouti hampaittensa välistä, niin tuosta samasta antaisin oman selkänahkasi maistaa ja antaisin yhtä monta kertaa…
Seuraavana päivänä haeskelin uutta kotia Kalle Kärpälle, kiusallinen tehtävä, sillä pojan maineet tunnettiin taloissa ja mökeissä. Muu kuin pieni kokeiluaika ei voinut tulla kysymykseenkään. Sitä keinoa olin monesti ennenkin käyttänyt ja sillä keinolla suoriuduin nytkin pälkähästä.
Näin sai kuluneeksi kolme vuotta; neljäntenä vuonna, käen kukkuessa ja lehtimetsien vihannoidessa, karkasi Kalle Kärppä eräänä sunnuntai-aamuna. Jälestä päin sain kuulla, ettei hän suotta karannut, häntä oli kaltoin kohdeltu, oli melkein orjana pidetty. Kohtelun osasin jo vähin ennakolta arvata, mutta se oli auttamaton asia. Ken pehmeän polkee jalkoihinsa, kuten Kalle Kärppä niin monesti jo oli tehnyt, joutuu lopulta kovemmalle osalle.
En ikävöinyt karkuria takaisin. Kaikesta päättäen piilottelihe hän Helsingissä. Näin kului kesä. Jos milloin muistelin Kalle Kärppää, kuvittelin häntä hyvin jaksavana veitikkana, joka kyllä osaa pitää huolen, ettei häntä hevin keksitä. Tunsin itseni oikein onnelliseksi, päästyäni kuulemasta hänen itkujaan ja valheitaan, ja tunsin että koko koulussa vallitsi toisenlainen ilma. Vaikeimmat pojat olivat ikäänkuin neuvottomia, kun oli poissa heidän etevimpänsä, joka ohjasi, johti ja teki alotteet moneen "juttuun" pelkällä silmäyksellään ja hymyilyllään. Minun oli helpompi ollakseni. Ei tarvinnut aina olla varuillaan kaikenmoisiin odottamattomuuksiin nähden. Eikä sattunut myötänään kaikenmoisia "pikku asioita", jotka jo alkoivat käydä jonkinlaiseksi juoksevaksi mieliharmiksi.
Mutta aikanaan Kalle Kärppä tuli takaisin, niin hartaasti kuin olin toivonutkin hänen ijäti pysyvän sillä tiellään. Oli myöhäinen syksy, kylmät viimat puhaltivat. Kun eräänä iltana palasin postista, seisoi portin vaiheilla joku olento. Oli melko pimeys, seisoja näytti oudolta ja kuitenkin tutulta.
— Kuka se on? kysyin minä jo kahdestikin, saamatta vastausta.
— Minähän vain… matala ääni kuului tutulta.
— Kuka minä?
— Kalle Kärppä.
— Onko sinulla mitään sanottavaa? kysyin melkein ankarasti.
— Tulin pyytämään anteeksi.
— No, käyhän tupaan.
Muuttunut oli Kalle Kärppä sitte viime näkemän. Hyötyisä vatsa oli kadonnut jäljettömiin, kasvot olivat laihat ja posket ohuet kuin tinanappi, vaatteet repaleina, toisessa jalassa oli kalossin kappale, toisessa kannaton naisen kangaskenkä, jonka antura repotti irrallaan kärkipuolesta.
— Mitä nyt oikein kuuluu?
Selkäsaunankaan uhka ei häntä pidättänyt itkemästä. Melkein neljännestunnin itki hän oikein vahvasti, mutta itkun laimentuessa elpyi hänen kasvoilleen entinen kettumainen ilme, vaikka teeskennelty katuminen häiritsi sen elävyyttä ja ehjyyttä.
— Alahan nyt kertoa vaiheitasi siitä sunnuntai-aamusta saakka, jolloin lähdit.
Se oli pitkä ja kirjava kertomus, sekaisin totta ja valhetta, nauruhermoja kutkuttava ja sydämmen kyyneleitä synnyttävä. Kertomuksen loppuloru oli, että kylmä ja nälkä joi Kalle Kärpän takaisin sinne, josta hän omin hotein ja ehkä suurin toivein oli lähtenytkin.
— Käväsitkö kotona lainkaan?
— Käväsinhän minä.
— Mitä tuumittiin karkaamisestasi?
— Seppä hankki lähtemään poliisille ilmoittamaan.
— Milloin käväsit kotona?
— Viime viikolla.
Ehkä juuri sepän menettely olikin jouduttanut paluuta, siksi minä ainakin sen käsitin. Kalle Kärppä oli siksi viisas, että käsitti miten kunniakas paluu oli, kun se tapahtui vapaaehtoisesti. Menneet olivat kesän lämpimät, jolloin sopi asua lautatarhoissa ja muissa mukavissa piilopaikoissa sekä hankkia elatusta monin keinoin. Ilmojen kylmenemisen kera läheni kiinni joutumisen mahdollisuus, läheni yhtä varmasti kuin talvikin. Viisainta siis oli lähteä patikoimaan takaisin ja siten tinkiä rangaistus mahdollisimman helppoon.
— Tunnetko lainkaan katumusta karkuretkesi vuoksi?
Tuon kysymyksen tein virallisesti ja siis aivan tarpeettomasti. Siinäkin tapauksessa, että vastaus olisi ollut myöntävä, en olisi siitä kirjaintakaan uskonut.
— Sanohan, tunnetko?
Kalle Kärppä vaikeni yhä, sillä hän tunsi vaistomaisesti, mikä arvo hänen vakuutuksellaan olisi ollut; mutta hetkisen vaiettuaan turvautui hän ainaiseen keinoonsa, hän rupesi parkumaan oikein sydämmen pohjasta.
Päivä pitkänkin yön jälestä ja päivä minullekin Kalle Kärppään nähden. Joutui vihdoinkin kevät, jolloin laitos pääsi hänestä ja hän laitoksesta. Hän oli jo kuudentoista vanha. Viimeisenä vuotena paisui hän silmin nähden, hän oli päätä pitempi muita poikia, voima ja notkeus huokui hänessä, vaikka käynti olikin entinen laahustavan veltto, vaikka vatsa pulleili höysteänä ja suurena.
Kun eron hetkeä vain ajattelinkin, tuli hyvä ollakseni. Pääsen vihdoinkin eroon pojasta, jonka luonteessa en ole valopilkkua keksinyt, joka ei vuosikausiin ole edes ohi menevää ilon tunnetta herättänyt. Pääsen eroon pojasta, jossa oli kymmenen pahaa eikä yhtäkään hyvää.
Tuo kuva, jonka olin hänestä luonut, kyllä piinasi minua ja joskus minä epäilin sen erhettymättömyyttä, mutta tosiseikat ja vuosikausien kuluessa tehdyt huomiot pakottivat minut uskomaan siihen. Mutta niin kävi, että ennen eron hetkeä luomani kymmenen pahan kuva särkyi sirpaleiksi. Se tapahtui päivää ennen Kalle Kärpän lähtöä rippikouluun. Oli lauantai ja viikon viimeinen lukutunti menossa. Elelin poikamiehenä, alhaalta talosta sain ruuan, pojat siivosivat huoneeni. Lauantaisin tapasi aina olla suursiivous, ja siihen tuppautuivat pojat kilvan, toiset kunnian himosta ja ylpeillen luottamuksesta, kun saivat omin päin ja mielin määrin penkoa kamarit ja laatikot, toiset ystävyydestä, kun kykenivät olemaan opettajalle avuksi j.n.e. Miten lie sattunutkaan, mutta Kalle Kärppäkin joutui sillä kertaa siivoojien parveen. Tehtäviä tasatessa osui siten, että hänen piti parin apulaisen kera kantaa sänkyvaatteet pihalle, pölyyttää ne ja laatia jälleen sija reilaan.
Kun viikon viimeinen lukutunti sai kuluneeksi, palasivat kaikki muut siivoojat paikoilleen luokkaan, sillä hartaushetki oli vielä pidettävä, mutta eipä kuulunut Kalle Kärppää. Menin katsomaan mikä häntä viivytti, ja silloin näin semmoisen näön, joka ei koskaan mene mielestäni. En ollut uskoa omia silmiäni, en ollut tuntea Kalle Kärppää. Hän ei huomannut lainkaan, että tähystelin häntä puoleksi avoimen oven lävitse, kiintynyt kuin oli hommaan, sijan reilaamiseen, kasvot minuun päin kääntyneenä. Muistin millaiset nuo kasvot olivat hevoskohtauksessa ja millaiset ne olivat tasaisissa oloissa. Mutta millaiset ne olivat nyt? Poissa oli kettumainen ilme ja sen sijassa jotakin lapsellista, teeskentelemätöntä ja puhdasta. Ja kesken työtään hän tuon tuostakin hymyili ja hymyillessä hänen silmänsä loistivat.
Seisoin hämmästyneenä paikallani ja seisoessani näin entisen lisäksi jotakin, joka murti minua, joka iski salamoita sieluuni. Näin miten hän silitti patjaa, minun patjaani. Se oli vanha patja ja siihen muodostui aina myhkyröitä, milloin kylen kohdalle, milloin lantioiden alle, ja ne myhkyrät täytyi minun aina muhentaa, jos mielin unta saada. Ei kukaan poika ollut milloinkaan niitä myhkyröitä keksinyt, mutta Kalle Kärppä ne keksi, hän niitä kouri, muhenti ja sitte hän hymyhuulin silitteli ja taputteli patjaa, silitti hellävaroen, lapsellinen, puhdas ja teeskentelemätön valaistus kasvoilla.
Erehtynytkö minä olin lopultakin?
Ihmisyystunnettani viilsi joku terävä, pistävä, murtava ja polttava, jonka vaikutus tuntui ohimoissanikin ja joka ahdisti sieluani. Näin hänen kasvojensa ilmeestä, mikä tunne hänen sydämmessään liikkui, mikä loi tuon lapsekkaan ja syyttömän hymyn, joka oli niin uppo uutta ja odottamatonta. Se oli tunne, että minun olisi pehmeä maatakseni, ettei myhkyrä kolhisi kylkeäni, lantioitani. Minun, joka olin niin monesti ankaralla kädellä rangaissut häntä, minun, joka olin pitänyt häntä epäsikiönä, pikku paholaisena.
Ja taasen hän silitti ja silittäessään hymyili syyttömästi. En kestänyt nähdä tuota kauemmin. Kuulumattomin askelein poistuin luokkaan, istuin tuolilleni. Tunsin tuskaa, polttoa sielussani. Häpesin katsoa poikia silmiin.
Vihdoin kuului Kalle Kärpän laahustava käynti, pidettiin hartaushetki, minä syöksyin kamariin.
Seuraavana maanantaina alkoi rippikoulu.
Rippikoulun jälestä kiihtyi niiden tapauksien nopeus, jotka vetivät Kalle Kärpän rikoksien teille. Vastoin neuvoani kokeili hän ruveta maantöihin, vaikka minä olin ehdottanut, että hän heti rippikoulun loputtua lähtisi merille. Kirjoitin tuumastani hänen isälleenkin ja sepälle, molemmat kannattivat ehdotustani. Kun aavistin ettei renkinä olo mene maineitta, kirjoitin Kalle Kärpälle muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos odottamattomia tapauksia sattuu. Ja niitä sattuikin jo syyskesällä. Tapasin Kallen isännän kirkolla muutamana sunnuntaina, kysäsin mitä kuului nuorelle rengille.
— Se lähti laputtamaan eilen, kun ensin oli piessyt hevosen ja rengin, vastasi isäntä. Hevosessa ei sen enempää syytä, kuin että tuppasi syrjässä käymään, kuten monen muunkin hevosen tapa on. Siitä se vimmastui, alkoi repiä ja piestä hevosta. Kun renki koetti mennä väliin, pieksi se senkin, pieksi kuin pahaisen poikanulikan. Sitä oli vehreä miehen alku. Kiitän onnea, ettei tappanut molempia, renkiä ja hevosta.
Minun ehdotukseni joutui taasen kysymyksen alaiseksi ja olikin jo toteutumaisillaan, kuten seppä minulle kirjoitti, mutta joku este, joko tyhjänpäiväinen tai todellinen, nousi sitä vastaan ja siirti sen tuonnemmaksi. Ja kun se kerran siirtymään lähti, vääntyi se yhä mutkikkaammaksi, kunnes lahosi tykkänään. Meripojan sijaan tuli satamajätkä, se, jota eniten olin pelännytkin.
Ensimmäinen kepponen, joka Kalle Kärpän tutustutti lain ja oikeuden tapoihin, oli pikku väärennys. Hän piirti johonkin työlippuun yhden numeron lisää ja meni laivakonttorista perimään rahoja sillä lipulla. Väärennys huomattiin, väärentäjä vangittiin ja kepposen lopuksi tuli muutama vuorokausi vankeutta.
Alku oli tehty, ensimmäinen askel astuttu.
Sitä seurasi joku mitätön tappelu, juuri siksi että nimi näkyi sanomalehtien poliisiosastossa, mutta seuraavana syksynä Kalle Kärppä jo teki ensimmäisen urotyön, ryöväyksen keskellä päivää. Se sattui siinä syksyn ja talven rajamailla, arvatenkin kylmä ja nälkä olivat tapauksen tekijät. Mies, hiukan humaltunut, asteli Kalle Kärppää vastaan kadulla, ja miehen kellon vitjat loistivat. Katu sattui olemaan tyhjä. Ja se, jonka minä olin nähnyt hevoskohtauksessa, heräsi Kalle Kärpässä äkkiä eloon, heräsi ja pääsi herraksi. Ryöväys oli silmänräpäyksen työ, edeltäkäsin suunnittelematon, sommittelematon. Komea kertomus siitä oli sanomalehdissä. Humaltunut alkoi huutaa poliisia ja juosta rosvon jälessä. Huuto toi apua pihoista ja porttikäytävistä. Ehätti poliisikin joukkoon. Alkoi verraton ajometsästys. Kun paon mahdollisuus parin nokipojan odottamattoman ilmaantumisen tautia hupeni, löi ryöstäjä leikiksi koko jutun. Paiskasi ensin kellon kauas luotaan, paiskasi molemmat nokipojat katuun ja virkkoi:
— Tulkaa nyt kaikki peukalopaholaiset, mutta elkää tulko useampana kuin kaksittain; mulla ei ole kunnossa kuin kaksi kättä.
Ja paiskasi vielä muutamia nenäkkäämpiä ahdistajiaan katuun, viskausi sitte itsekin pitkäkseen ja tekeytyi niin humalaiseksi, ettei käsittänyt muka, oliko ilta tai aamu, tyyni tai tuulinen. Rosvo, jonka oikea nimi on Kalle Kärppä, mutta joka satamajätkien kesken tunnetaan yleisemmin Mataleena-nimellä, on poliisin vanha tuttu.
Noin kertoivat sanomalehdet.
Neljä vuotta kuritushuonetta, siinä jutun loppunäytös.
Olen ollut tekemisissä monen rikoksellisen taimen kanssa, toiset ovat nousseet, toiset laskeuneet, mutta kukaan ei ole minuun niin valtavasti vaikuttanut kuin Kalle Kärppä. Ensin minuun vaikutti hänen luonteensa näennäinen ehjyys, kymmenen pahan kuva, jonka olin hänestä laatinut, mutta kun se viime tingassa särkyi, nousi ongelma eteeni, joka vielä tänäänkin piinaa sieluani. Aina kun muistelen Kalle Kärppää, aina esiintyy hän mielikuvissani syyttömästi hymyilevänä. Ja se muisti kirveltää. Hänessä oli pohjalla jotakin, johon en minä päässyt käsiksi, jonka hän aina ja kaikissa tilaisuuksissa osasi piilottaa. Siellä oli sinapin siemen, joka olisi voinut kasvaa tuuheaksi puuksi, jos minä olisin sen siemenen keksinyt ja osannut sitä kasvattaa, kastella ja vaalia.
Mutta minä en sitä ajoissa keksinyt. Se oli virhe, ja siitä virheestä ehkä johtui kaikki. Sovitin häneen saman mittapuun kuin muihinkin poikiin, ja kun näin, etten onnistunut, laskin sydämmeni vieraantumaan hänestä. Käytin järkeä ja sääntöjä, kun olisi pitänyt käyttää sydäntä, kauttaaltaan vain sydäntä. Tein johtopäätöksiä entisien kokemuksieni nojalla ja sain väärän, kokonaan väärän tuloksen. Ei juolahtanutkaan mieleeni, että mahdollisesti seisoin ongelman edessä, joka selvitäkseen ei olisi kenties vaatinut muuta kuin yhden ainoan onnistuneen kosketuksen.
Yhden ainoan onnistuneen kosketuksen!
Mutta sitä kosketusta en osannut tehdä. Ehkä juuri osaamattomuuteni veti vinoon työni, vaikka minä työnsin kaiken syyn Kalle Kärpän niskoille.
Ehkä?