JUSSI PEKKA
En ikinä unhota ensimmäistä tapaamistamme, se oli niin hullunkurinen että se panee minut vielä nytkin naurutuulelle. Kysyin tulokkaalta mitä tahansa, aina hän venytti omituisesti kaulaansa ja nielaisi vastineen alas, ja sitte hän hymyilevänä ja pehmeän näköisenä tuijotti lattian erääseen kohtaan, jossa kolme oksaa muodosti säteikön.
Minua harmitti ja nauratti. Näin että hän oli omaa lajiaan, semmoinen, joka antaa kyllä työtä, mutta ei katkeroita elämää. Kun en saanut häntä kunnon lailla vastaa maan, kysyin vihdoin harmistuneesti:
— Pidätkö sinä puurosta?
— Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja nielasi tyhjää.
— Maidonko vai siirapin kanssa?
Tuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää kaulaansa, ei nielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi:
— Maidon kanssa kai.
Mutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun hän tahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin siirapin puolelle.
— Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa.
— Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi Pekan kunnolleen vastaamaan kysymyksiini.
Hänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku tarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana. Isä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin väkijuomakaupat olivat suletut, ostamaan hokmannia rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi matkalla koko päivän ja mikä vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella palasi, ei hänellä ollut hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi rakentamaan juttua menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti päämäärän perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja oppimiseen, joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi kirjaimet. Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä työntämään poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli poikaan erittäin tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä sumentanut Jussi Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta isän ja äidin hoidossa.
Hän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla luonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi suurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina kesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka sanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut hänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin käskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina laiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen, josta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli notkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien muokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli leikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen, jonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle että naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon, mutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä, vaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen arvonsa kolmessa kylässä.
Vuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan sisältä, mutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri aineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä mielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään, vakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt tarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa lukemaan katekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen. Kolme neljä viikkoa hän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku loppui. Eräänä semmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku valhetta koskeva raamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi tapansa mukaan lattiaan, venähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää, kaikki temppuja, jotka aina sähköttivät luokan nauruherkkään mielentilaan. Sitte hän luki karkealla, miesmäisellä äänellään: perkele on ollut muuraaja alusta asti, koska hän puhuu valhetta, puhuu hän omasta itsestään — — —
Luokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä oli kysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja. Käskin hänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki kolmannen kerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän erhetyksensä perille.
Mutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku.
Olin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut kovuus eikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä luoviminenkaan. Ei auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui päivien kera, hän torkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku poikien melkein arveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat harvoin kokopuhtaat, joku osa oli aina jäänyt pesemättä ja pyyhkimättä. Jos tänään oli vasemman korvan tienot likaiset, oli huomenna oikean, ylihuomenna oli otsan vuoro j.n.e. Sitte kuului vielä kuin sääntöön, että hän kerran viikossa tuli kouluun kokomustana.
Nuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin käteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään eikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja tyhjää nieleskellen.
Mutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki mitä käskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään ja kärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten puolelta, jos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät.
Kun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini esiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet luokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti kuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja laiskuutensa, solvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte uhkasin:
— Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero, kaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle.
Hän virkistyi huomattavasti.
— Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat uskoa.
— Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja tyhjää nieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli.
— Koivulaan, vastasin minä, kohottaen panosta kuin ainakin uhkapelissä.
Koivulaan sinut viedään, jollet sinä rupea kirjan ystäväksi.
Sanat sattuivat.
— Jollet paranna ahkeruuttasi, ei voi muu seurata.
Kyyneleet eivät olleet enää kaukana. Oli muuten omituista että Koivula kuului kaikkien poikien tietopiiriin, oli heidän kehityksensä sitte kohdallaan tai jälessä.
— Jos ei ensi viikon alussa tule tänne kouluun ahkera Jussi Pekka, ryhdyn minä kirjoittamaan semmoisen kirjeen, että laiskuri Jussi Pekka löytää itsensä piankin Koivulasta.
— Kyllä minä rupean ahkeraksi.
— Se on parasta se, muuten käy huonosti.
Hän itki.
— Tästä emme virka kenellekään, ei kukaan saa tietää mille kannalle sinun asiasi jo olivat kääntyä. Eiköhän se ole viisainta?
— Eiköhän se ole? toisti Jussi Pekka, kuivaen kyyneleensä ja tointuen entiselleen.
Hän rupesi ahkeraksi, raamatunhistoriaa ja katekismusta osasi hän kiitettävästi, muita aineita välttävästi. Luulin jo uhkapelilläni johtaneeni kaikki onnelliseen ratkaisuun, mutta jonakin kauniina aamuna tuli kouluun entinen laiskuri Jussi Pekka, semmoinen nahkapoika, joka ei tiennyt läksyistä aata eikä oota. Jätin hänet jälki-istuntoon, lisäksi toruin häntä vahvasti. Otaksuin sentään poikkeuksen satunnaiseksi, ja olin jo poistua luokkahuoneesta, kun hän äkkiä tokasi:
— Eihän sinne Koivulaan viedä lukemisen tähden.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Kalle sanoi. Kun ei tee mitään pahaa, niin ei viedä.
Hän oli rikkonut vaitiololupauksensa ja kertonut lampuotin Kallelle, että hänen käy huonosti, jos ei hän rupea ahkeraksi. Ajattelematon poika särki pirstaleiksi minun kauniit piirustukseni, ilmoittamalla Jussi Pekalle totuuden, ettei häntä silti Koivulaan viedä, vaikk'ei osaakaan läksyjään.
— Eipä Kalle ymmärrä niitä asioita… kyllä sinne viedään.
Hän venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää.
— Ei sinne viedä muutoin, kuin että tuomari tuomitsee.
— Minä vien sinut tuomarin eteen.
— Mutta minäpä en ole tehnyt mitään pahaa.
— Eikö siinä ole kylliksi pahaa, kun laiskottelee koko vuoden.
— Ne pahat kuitataan arestilla.
— Niinpä istu sitte arestissa iltaan saakka.
Olin aivan voimaton ja aseeton häntä vastaan, ja siten kokonainen vuosi kului melkein hukkaan, tai ainakin siten ettei Jussi Pekka oppinut kymmenennestä kaikesta siitä, mitä hän olisi voinut oppia, jos olisi hiukan hikoillut ja ponnistellut.
Mutta syksyllä sattui elämän muutoksia, lampuoti muutti muille paikkakunnille, talon olot eivät ehtineet järjestyä niin pikaan, ettei olisi syntynyt järjestämätöntä lomaa, ja loma taasen koski kysymystä, minne joutuu Jussi Pekka?
Astuipa sitte eräänä iltana luokseni joku mökkiläisnaapurini, jolle jo ennenkin olin tarjonnut kaupungin poikaa.
— Minä otan mielisti sen Hokmannin, jos annetaan, virkkoi hän suoruudella, joka kaikille kunnon ihmisille on ominaista.
— Sitähän minä olen aina toivonut, että te otatte kaupungin pojan.
Seuraavana huomisena Jussi Pekka muutti uuteen kotiinsa, kului muutamia aikoja enkä minä huomannut mainittavampaa. Poika oli tapaisensa, luki väliin läksynsä, mutta oli enimmät päivät lukematta, torkkuen luokalla ja antaen mukiloida itseään, miten pikku pojat lystäsivät. Mutta eräänä aamuna pisti silmääni jokin uutukaisempi ja virkeämpi ilme, joka kehysti hänen koko olentoaan ja painoi näkymättömiin entisen vetelehtijän ja hölmön. Hänen kasvonsa olivat pestyt puhtaiksi koko alaltaan, hän oli sukinut hiuksensa huolellisesti, ja kun hän seisoi pulpetissaan ja lauloi vakavan näköisenä aamuvirttä, en ollut tuntea entistä uneliasta Jussi Pekkaa, kaikkien poikien ilopuuta.
Alkoi katekismusläksyn kuulustelu, Jussi Pekka viittasi ensimmäiseen kysymykseen, viittasi toiseen ja kolmanteen, viittasi koko tunnin, mikäli kysymykset koskivat suoranaista läksyn taitamista ja muuten kuuluivat hänen kehityskantansa piiriin.
Kummastelin itsekseni mikä poikaan oli mennyt, ja tuumailin oliko kaikki satunnaista vaiko syvempää ja kypsempää. Päästiin siitä välitunnille, niin jopa kuului tanhualta möly ja ulina. Riensin näkemään mikä sen aiheutti; ja tapasinpa Jussi Pekan punakkana ja suuttuneena löylyyttämässä pikku poikia. Nämä olivat aina maanantaisin, oltuaan päivän erossa ilopuustaan, halukkaampia ja palavampia härnäilemään.
— Kun kerran kuulitte, etten minä kärsi, ärisi Jussi Pekka härnääjilleen, joista osa kelletti tantereella, toisien suiden ollessa vinossa poruun päin.
— Kun sen kuulitte, toisti hän… ja nyt pysykää erossa, muuten…
Tehtiin sovinto, pikku pojat pitivät saadut hyvinään, Jussi Pekka oli vakava. Ja vakavuus jatkui huomissa, ylihuomissa, se jatkui jatkumataan, kun oli kerran joutunut alkuun lähtemään.
Mutta minä en päässyt tolkulle, mikä sen oli vaikuttanut. Otin hänet vihdoin kaksinpuheluun ja virkoin:
— Sepä hauskaa että kerrankin nakkasit laiskan takin yltäsi. Eikö tunnu nyt paljo lystimmältä?
— Tuntuu, vastasi hän vakavasti, nieleskelemättä ja kaulaansa venyttelemättä.
— Sinä kai jatkat tähän tapaan.
— Aikomus on jatkaa, kuului vakavasti.
— Olet ruvennut ehkä jostakin syystä tuumimaan.
— Olen, kuului taasen vakuuttavasti.
Lyhyet, myöntävät ja täydentävät vastineet eivät minua auttaneet parempaan tolkkuun, kaikki pysyi arvoituksena, kunnes satuin käymään hänen kodissaan. Oli sunnuntaipäivä, mökin isäntä ja Jussi Pekka olivat menneet kirkkoon, minulla oli hyvä tilaisuus onkia vaimolta kaikki syyt ja synnyt.
— Poika on muuttunut kummasti teidän hoidossanne, virkoin minä, kun olimme hetkisen puhelleet talven tulosta ja muista yleisistä asioista.
Vaimo rupesi makeasti nauramaan.
— Mikä sen muutoksen pohjana oikein on? Olen kovin utelias kuulemaan.
Vaimo nauroi yhä makeammin.
— Tuo se pojan muutti, virkkoi hän sitte, osoittaen kehtoa, jossa makasi muutaman viikon vanha tyttölapsi.
Jouduin yhä tolkuttomammaksi.
— Miten ihmeissä? Kertokaa.
— Taimin ansio se on.
Vaimo kertoi, miten kaikki oli käynyt. Jonakin lauantaipäivänä tulee
Jussi Pekka koulusta kotiin, Tuomas, mökin isäntä, sanoo:
— Tulehan katsomaan, mitä tänne on ilmaantunut, sill'aikaa kun sinä koulussa istuit.
Näytetään pikku lapsi.
— Oi, miten pieni nenä, miten pieni suu ja… huudahtaa Jussi Pekka.
Ja hän ihastuu ja ilostuu, hän koskettaa etusormellaan lapsen huulia, nenää, poskia, koskettelee ja huudahtelee ihastussanoja. Ja sitte pyörähtää hän ympäri ja tokaisee Tuomaalle:
— Minä menen naimisiin heti kun pääsen koulusta eroon.
Tuomas sylkäisee halveksivasti.
— Sinäkö naimisiin? Kissako sinusta huoli?
— Miksi ei minusta huolita?
— Kun et osaa lukea, siitä syystä ei huolita. Et pääse ripille, et pääse miehen kirjoihin. Jäät nahkaksi, ruunun raakiksi. Et kelpaa muuksi kuin karjanpaimeneksi ja kilometripylvääksi.
Jussi Pekan naama venyy pitkäksi, ensin hän painuu syviin mietteisiin, sitte hän laskee ikävuotensa ja taitonsa. Kohtamaihin täyttää hän viisitoista, ja se on hyvä juttu se, sillä kahdeksantoista vanhana pääsee jo naimisiin. Taitoja on hänellä vähän, ja se on paljo ikävämpi juttu se. Käskyt hän osaa ulkoa, muutamia kohtia raamatunhistoriasta myöskin osaa hän, mutta rippikouluun ne tiedot eivät riitä. Lisäksi osaa hän hieman kertotaulua, hieman yhteenlaskua, laulua, kirjoitusta… ja muutamia klovnitemppuja hän osaa…
Jussi Pekan naama venyy yhä pitemmäksi, mutta äkkiä se sitte pyöristyy entisen näköisekseen ja hän tokaisee:
— Mutta minäpä rupeankin lukemaan.
— Se muuttaa asian, arvelee Tuomas.
Jussi Pekka ei enää horjahtele laiskuuteen, hän on ahkera, hän edistyy ilahuttavasti, hän kasvaa pitkäksi pojaksi ja hänessä alkaa jo siintää miehen piirteitä.
Kun hän käy viimeistä vuottaan koulussa, keksin minä usein hänet lukemassa virsikirjaa, minun uteliaisuuteni herää ja minä rupean vakoilemaan. Ja erään kerran, kun luokka on vallan tyhjä ja kun pojat lyövät pallia ja kalliot kaikuvat heidän huudoistaan, kuulen minä hänen lukevan itsekseen: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria, aviovaimokseni, rakastaakseni sinua — —
En jaksa kuulla loppuun…
Viikon, kahden kolmenkin viikon ilot valuvat minulle tuosta. Minun on usein vaikea näyttää tunnilla vakavalta, sillä minä näen yhäti Jussi Pekan makeailmeisen sävyn, minä kuulen hänen lempeän hörähtelevän äänensä, kun hän mutisee: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria — —
Oliko Tyyni Maria olemassa? Oli maarkin. Voudin tytär, jonkun kuukauden vanhempi Jussi Pekkaa, kykenevä kynsistään ja jaloistaan, sanottiin.
Koulusta päästyään meni Jussi Pekka rengiksi samaan taloon, jossa Tyyni
Mariakin palveli.
Ja parin vuoden kuluttua viettivät he häitään.