NYYRI
Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja tirrisilmäinen, mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.
— Miten vanha olet?
— Kahdentoista.
Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta.
— Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?
— Toisella.
Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.
— Oletko sinä hyvä poika?
Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin toisen ja kolmannen, musteni kaikki.
— Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.
Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit näyttivät.
Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella. Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän ominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita ennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään.
Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi hermostuttaa.
— Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.
— Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti.
— Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.
— Ehkä en ole. Kukapa sen ties?
Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämmeni kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa — ja sitä huomasin paljo — sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.
— Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?
— Pohjanmaalta ovat.
Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin.
— Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.
Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.
Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?
— Onko pakosta lupaaminen?
Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui silmänräpäykseksi.
— Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata. Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään hyväksi tehty.
— Sitte voin luvata.
Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä vierittää kiviä kuorman lisäksi.
— Sinulla lie tuttuja poikia täällä.
— Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat melkein Kalle Kärpän veroisia.
— Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia, lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?
Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin.
— Ei sillä ole mitään väliä.
Vastine luonnollisesti tympäisi minua… alkoi tuntua toivottomalta. Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen kelpaavaa pilkkuakaan.
Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen, jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet toteutumaan, jotta päästään edes heikkoon alkuun.
Ja niin sitä lähdettiin Nyyrikin kera taipaleelle, joka tuli kestämään ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun. Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja punnitsemiskykyä, osoittamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen merkkiä, seisoi papereissa.
Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään huomattavasti, mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet. Päässäni kummitteli että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa, ja hiljaisuudellaan hän vain tarkoittaa nukuttaa minut välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu se, mitä hän suunnitteli. Noin minun mielikuvitukseni urheili.
Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varoitin tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi eikä tapahtunut mitään mainittavaa.
Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja eteisessä.
— No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt ainakin.
— Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen tapansa oli.
Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän poistui naureskelevana ja tyytyväisenä.
Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja miksi se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki kokenut velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita oli melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan järkeen käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen takkiaan, lakkiaan…?
No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin niinkin vähällä.
Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut, kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.
— Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu rahoja.
— Ei se Nyyri karkaa… ja minä luulen ettei se koskenut rahoihinkaan.
Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut sanaakaan hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis aavistanutkaan, mikä pikku mestari hänen hoidettavansa oli.
— Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla varuillaan.
Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota Antin ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.
Mielikuvituksien! siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven rajoilla pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle ilmaantui viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun, riippui hänen housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa tupessaan. Pojat tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja viiden markan vaiheilla. Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut rahoja? Ei ainakaan kotoa käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä oltu kirjoitettu kertaakaan. Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta niitä viisi- ja kymmenpennejä, joita hän minulta joskus sai postilähetyksien kuljettamisesta, ei hänellä tiettävästi ollut.
Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa lainkaan.
Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko hän puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti ostajan ja rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt viisimarkkanen.
Nyytin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut sitä kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.
Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin päättänyt paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti kiinni.
— Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.
— Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa väliin.
— Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?
— Puoliviidettä ne tapaavat maksaa.
— Mistä sinulla niin paljo markkoja?
Poika naurahteli.
— Onpahan vain.
— Oletko ehkä työlläsi ansainnut?
Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.
— Löydettyjäkö ne ovat? koetin niinä aidata hänet.
— Ei ne ole löydettyjäkään.
— No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.
— Onko pakosta sanominen?… ja hänen silmissään iski kipinä ja hänen vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.
— Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?
— Täti antoi sen.
— Milloin?
— Tänne lähtiessä… toi sen asemalle.
— Puhutko totta?
— Puhun minä totta.
Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.
— Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja? kysyin ketuttelevasti.
En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja…?
Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän katseen.
— Näes, minä epäilen sinua.
— Minkä suhteen?
— Sen viiden markan suhteen.
— Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.
— Mutta minä en sitä usko.
— Minulla on todistus, jos…
Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja syöksyi luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi, kun hän jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä.
— Tämän täti antoi minulle asemalla.
Kuoressa oli puoliarkkinen kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit: Liina täti on kuullut, että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit alottaa uutta, hauskempaa ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa, osta niillä joku esine, joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa että täti toivoo sen päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet tervehtimään häntä hyvänä poikana. Elä unhota tädin toivoa — —
Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin hetimmiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän, sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui, omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa pelkkää hyvää hänestä.
Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:
— Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.
Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat silmäni auenneet.
— On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.
— Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastine.
— Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän tiellä, mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin kerroin kunnioitusta. Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein pitänyt.
— On tuo huomattu.
— Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästä käsin ystäviä. Ollaanhan?
— Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä loistivat niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.
Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty, ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy, ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin itsensä.
Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain nähdä ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä siitä hylkykalun ijäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti muistiini. On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma on kylmä ja tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai apteekkiin, en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa silmäkatarria on ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa kanervikossa ja on osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää huonelämpöisessä, ne juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on tukalaa, mutta ulkona kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä, ne sietävät kylmää, mutta ei lämmintä.
Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:
— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti? Hän punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan.
— Siihen oli kai erityisemmät syyt.
— Oli.
— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?
— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.
— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut mitättömät paperit.
— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.
— Isä rupesi pitämään äidin puolta…
Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut ensimmäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta hän tokasi odottamattani:
— Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.
— Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan miten.
Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä, ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet ruokapuotiin ostamaan ryyniä, perunajauhoja, silliä ja sokuria. Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan porsliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin enää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.
— Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.
Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka oli kylmä ja sateinen aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin.
Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä, mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman kahvipannun sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä oli hän useita vuorokausia kotoa poissa, laimiinlyömättä silti koulunkäyntiään, sillä täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä sovintoakin paikata ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt hänelle kolkoksi ja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimmäinen syyttä saatu selkäsauna oli aina hänen mielessään, kun häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän miten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään.
Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa isän kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä… vaikka vankilaan.
Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki kaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita katupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu selkäsauna sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja korvaamatta.
Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin hänen menettelyään.
Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain kaduilla, satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.
Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.
— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?
— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt.
Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa luottamusta hänen sanoihinsa.
Seuraavana keväänä me erosimme.
Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja korviini kuuluu:
— Opettaja, hyvää päivää.
Se oli Nyyri.
— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?
— Hyvin menee.
Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.
Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.
Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit ja pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen lyhyt vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.