Morsian

by Emilie Flygare-Carlén

MORSIAN

Kirj.

Emilie Flygare-Carlén

Suomentanut ["Bruden på Omberg">[

Antti Rytkönen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

Ruukinpatruuna Kemner oli perinyt ruukin tiloineen isältänsä, jolle omaisuus oli siirtynyt esi-isiltä. Niin pitkälle kuin muistettiin ja kuultiin puhuttavan olivat Kemnerit aina saaneet sen tunnustuksen, että he eivät toimineet uutterasti ainoastaan omaksi hyödykseen, vaan myöskin paikkakuntansa hyväksi.

He olivat, isästä poikaan, olleet hyviä ihmisiä, hyviä maanviljelijöitä, hyviä isäntiä ja myöskin, kuten sanottiin, hyviä taloudenpitäjiä. Heitä oli sitäpaitsi alettu pitää erittäin ymmärtäväisinä ihmisinä, joilla ei ollut koskaan mitään sellaisia aatteita, mitä jokainen ei ymmärtäisi, ja jotka harvoin ajattelivat syvälti muita asioita kuin heidän omaansa, pitäjän, paikkakunnan tahi läänin taloutta. Tosin he politikoivat rahtusen, mutta itse asiassa se oli ainoastaan viatonta ajankulua totilasin ja tammipelin ääressä. Ja kun oli kirjoitettava nimi ensimäiseksi johonkin avustuslistaan, jolla kerättiin varoja hyväntekeväiseen tarkoitukseen, kuten koulutalon rakentamiseen tai uuteen tientekoon, silloin piirrettiin sukunimi Kemner korkealla ja leveällä käsialalla, jotta pitäjä, paikkakunta ja maa saivat tietää, että Kemnerit eivät koskaan vetäytyneet syrjään, milloin asianharrastus ja anteliaisuus oli kysymyksessä.

Mennessään naimisiin oli nykyisellä ruukinpatruunalla, Johannes Kemnerillä, se toivomus, että hänen jälkeläisensä olisivat joka suhteessa hänen ja esi-isiensä kaltaisia. Mutta ensiksikin hänellä oli se kova onni, että hän menetti molemmat vanhimmat poikansa, joilla näytti olevan paljon hyviä taipumuksia ja joista kaikin puolin näytti tulevan oikeita "isänsä poikia"; ja toisekseen hänelle tapahtui se merkillinen kiusa, että kolmas eli Karl August, joka pian jäi ainoaksi lapseksi, ainoaksi perilliseksi, mahdollisimman suuressa määrin erosi siitä luonteesta, luonnonlaadusta ja niistä aatteista, jotka Kemnereille siihen asti olivat olleet ominaisia. Jo lapsena poika osoitti itsepäisyyttä, joka nosti isän sotajalalle häntä vastaan ja jonka parantamiseksi hän vuorotellen käytti patukkaa, nälkää ja pimeätä arestia, nimittäin kellarinporstuassa.

— Tämä ei mitenkään käy päinsä! — sanoi Agneta-rouva varoittaen. — Sinä teet hänet hulluksi. Hän puree pikemmin kielensä poikki kuin huutaa patukkaa tuntiessaan; hän kuolee kernaammin nälkään kuin pyytää ruokaa, milloin koetat häntä nälällä parantaa, ja pelkäänpä, että hän pikemmin lyö päänsä kellarinholviin kuin pyytää jälleen päästä ulos.

Karl August ei kuitenkaan tehnyt mitään kaikesta siitä; hän läpäisi onnellisesti jokaisen parannustavan, mutta parannusta ei juuri huomannut.

Silloin ruukinpatruuna alkoi saarnata järkeä. Mutta Karl Augustin mieli oli aivan kuin suljettu sille viisaudelle, joka läksi isän huulilta.

Kuitenkin tuli koko paikkakunnalle uutuutena tieto, että rikkaan ruukinpatruunan kummallinen poika lähetetään pois saamaan tietoa ja opetusta. Mutta kaikki ennustivat, että hänet pian lähetetään takaisin kotiin, koska hänet tunnettiin aivan liian hyvin, ja surkuttelivat sitä, että kunnon isä koettaessaan häntä kasvattaa sai niin huonon vaivojensa palkan.

Matkan päättäminen oli kuitenkin Karl Augustille mitä suurin onni. Kotona, isän nurinkuristen menettelytapojen ja äidin yhtä nurinkurisen hemmoittelun vaikutuksesta, hänestä helpostikin olisi saattanut muodostua aivan sellainen, jollaiseksi herra Kemner tyrkytyksillään tahtoi hänet kasvattaa. Karl Augustin mieleen jäi kuitenkin pitkäksi aikaa muutamia okaita varhaisimmasta lapsuudestaan saamansa nurinkurisen kohtelun johdosta.

* * * * *

Vuodet vierivät. Ja hämmästyksellä, joskin alussa hieman epäilevällä, ruukinpatruuna otti vastaan tiedot, että hänen poikansa oppilaitoksessa edistyi edistymistään; ja sensijaan, että Karl Augustin opettajat, kuten odotettiin, olisivat lähettäneet kuvauksia ja valituksia pojan uppiniskaisuudesta ja hurjapäisyydestä, valittivat he ainoastaan sitä, että hän umpimielisyydessään ja vakavuudessaan ei tahtonut ottaa osaa ikäistensä iloihin ja huvituksiin, ja että hän terveytensä uhalla liiaksi rakasti opintojaan.

— Kas vaan, enköhän sittenkin ymmärtänyt houkutella kultaa esille, — sanoi ruukinpatruuna tyytyväisenä sellaisiin tiedonantoihin. — Niin, niin, näin kyllä, miten asianlaita oli, vaikkakaan en tahtonut ennustaa ennen aikojaan. Mutta mitä, Agneta, luuletkaan, että hänestä olisi tullut, jos olisin antanut hänen kasvaa yli olkainsa? Nyt hän, Jumalan kiitos, osaa käyttäytyä, ja minä toivon, että hän kiittää minua siitä!

Virkamiehen ura ei tullut nuorukaiselle koskaan kysymykseen: siinä asiassa sekä poika että isä olivat yhtä mieltä. Ja yhdenkolmatta vuotiaana, yliopisto-opinnot päätettyään, Karl August palasi alkaakseen auttaa isää ruukin hoidossa ja tilan viljelyksessä.

Aluksi kaikki meni hyvin. Karl August hillitsi makuaan, ja seurasi isän tahtoa uskollisesti kaikessa. Ja kaikkialla ruukinpatruuna Kemner kehui poikansa laajoja ja syviä tietoja ja puhui lakkaamatta Englannin-matkasta, jonka Karl August vastaisuudessa oli tekevä syventyäkseen maanviljelykseen. Siitä matkasta varmaan olisi tullut tosikin, jos se yksinomaan olisi riippunut isästä. Karl August ei kuitenkaan osoittanut mitään matkustushalua: tosin hän tutkiskeli kaikkia maataloutta käsitteleviä kirjoja, joita isä hänelle määräsi ja antoi, mutta meren yli ei kannattanut lähteä tietojaan täydentämään — sen hän uskoi ja sanoi. Mikä väsyttävä tutkinto hänellä sitten olisikaan kestettävänä!

Hän olisi kyllä ilomielin matkustanut, niin, maailmankin ympäri, mutta ei siten, että sielu ja mieli oli sidottu vanhaan ruukkiin ja jokaiseen turvepalaan. Ei, vaan vapaana. Mutta joskin isä nyt antoi pojalle hänen mieheniälle kuuluvan arvonsa ja ennen kaikkea hänen läsnäollessaan hillitsi entistä kiivauttaan, niin oli kuitenkin itse perintökahleissa jotakin, mikä esti nuoren miehen tuntemasta itseään vapaaksi.

Neljä vuotta oli nyt kulunut hänen kotiinpalaamisestaan; mutta tätä aikaa ei likimainkaan kaunistanut toimelias elämä, joka olisi erikoisesti soveltunut tulevalle ruukinisännälle. Se halu ja tahto ottaa osaa isän toimiin, joka hänessä oli alussa kytenyt, oli vähitellen kadonnut, ja Karl Augustin alinomaisena ja rakkaimpana tehtävänä oli nyt metsästäminen ja kalastaminen — tarjosihan Kemnerin tila, joka oli Itämeren viljavimmilla rannoilla, runsaasti tilaisuutta siihen.

Isän suhde poikaan oli vuosien kuluessa melkolailla muuttunut. Jokin hänen sisimmässään oli kuitenkin sanonut, että hänessä itsessäänkin oli syytä siihen hitauteen, joka ilmeni Karl Augustin luonteessa. Jos ukko siis joskus nurisi, niin nurisi hän ainoastaan vaimolleen; Karl Augustin kotiin tultua hän oli leppoisa ja kysyi aina, miten metsästys tahi kalastus oli onnistunut. Tosin hän silloin tällöin puhui Englannin-matkasta ja kaikista "ulkona maailmassa" olevista oivallisista laitoksista, kuten ruukinpatruunalla oli tapana sanoa; mutta huomattuaan ettei Karl August erittäin innokkaasti puuttunut haasteluun, lopetti hän vähitellen tämän puheenaiheen.

Eräässä asiassa ukko kuitenkin teki lakkaamatta muistutuksia: ne koskivat pojan vastahakoisuutta seuraelämään. Ruukinpatruuna oli aina ollut sitä mieltä, että mies, jolla oli suuri rautasulattimo ja laajat tilukset, oli tavalla tai toisella velvollinen esiintymään. Hän tahtoi, että hänen rakas Lindaforsinsa, jossa hän itse, hänen isänsä ja isoisänisänsä olivat eläneet ja olleet, olisi kaikkina aikoina tunnettu vieraanvaraisuudestaan, rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan — kuitenkin kaikki viisaasti järjestettynä — ja sanalla sanoen, että Lindaforsin tulisi olla paikkakuntansa ensimäisiä kartanoita.

Mutta sekä tätä asiaa koskevat luennot että yksityiset huomautukset luisuivat Karl Augustin korvien ohi. N.s. "vierailuilla" hän oli harvoin tai ei koskaan, ja jos taloon tuli "vieraita", niin hän näytti hyvin kiusaantuneelta, varsinkin jos tulijat olivat nuoria neitosia. Jos vain hänen äitinsä sanallakaan mainitsi, että joku neitonen oli "tähystellyt häntä", saattoi olla varma, että asianomainen neiti, mikäli Karl Augustista riippui, ei sen koommin saanut enää häntä nähdä.

Agneta-rouva tiesi kuitenkin varsin hyvin, milloin hän sellaista puhui: silloin näet olivat kysymyksessä sellaiset tytöt, joita hän ei sietänyt, — jotka olivat köyhiä ja kauniita ja joiden hän sen vuoksi pelkäsi laskevan verkkonsa — kietoakseen hänen poikansa. Mutta parissa muussa tilaisuudessa, kun kaksi rikasta neitiä tuli vierailulle, sanoi viekas äiti vastoin todellisuutta: "Nuo ylpeät hanhet eivät vilkaisseetkaan sinuun — eivät näyttäneet edes tietävän, olitko huoneessa vai et!" Ja samojen neitien tultua toistamiseen Karl August istui ujostelematta paikoillaan.

Mutta mitäpä Agneta-rouva sillä voitti — niin, sen että Karl August sitten selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt surkeampia tytönkasvoja eikä koskaan kuullut sellaista hölynpölyä.

Rouva Agneta pudisti epätoivoisena päätänsä: hän ei tiennyt, miten hän koskaan saisi vaimoa rakkaalle Karl Augustilleen — hänelle, jolle linnunhoukutuskuva oli paikkakunnan jokaista naismuotoa kauniimpi.