II.
— Vierashuoneessa on vieraita, — huusi Agneta-rouva Karl Augustille. — Ja sinähän olet kiltti poika etkä juokse tiehesi heti, kun tuolit lykätään pöydästä. Etkö kuullut, että vaunut vierivät pihalle?
Karl August vain hymyili ja meni mukana seurusteluhuoneeseen. Siellä Agneta-rouva esitteli hänet kahdelle vanhalle tuttavalle naishenkilölle, jotka eivät kuitenkaan olleet yksin, vaan mukanaan äsken kotiin saapunut sisarentytär, kaunis tyttö, molempien rikkaiden tätien perijättäreksi sanottu.
Siitä voimakkaasta punasta, joka levisi tytön kasvoille Karl Augustin tehdessä hänelle kumarruksensa ja lausuessa hänelle muutamia kohteliaita sanoja, teki hän sen johtopäätöksen, että lapsiparka varmaankin aavisti joitakin tätien ja hänen rakkaan äitinsä suunnitelmia hänen poikamies-vapauttaan vastaan ja että nämä suunnitelmat sisältyivät myöskin nuoren neitosen viattomiin mietteisiin.
Arvaamalla vain puolittain kaiken tämän sai Karl August heti täydellisen selvyyden siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Ja vilkkaudesta, millä Agneta-rouva ja hänen molemmat vanhemmat vieraansa aterian jälkeen kuiskuttelivat, äiti nuoren neidon ja toiset nuoremman Kemnerin kaikista ansioista, hän saattoi päättää tällä kertaa arvanneensa aivan oikein.
Karl August oli jäänyt sisälle ja jutteli todellakin nuoren tytön keralla, mutta niin hitaasti ja vakavasti, ettei toisen tarvinnut erehtyä.
Ruukinpatruuna näytti puolueettomalta ja pysytteli konttorissaan.
Hyvästeltäessä Lindaforsin perhettä pyydettiin mitä nopeimmin tulemaan vastavierailuille. Ja niin kauan Agneta-rouva vatkutti asiaa rakkaalle pojalleen, että hän vihdoin tuli mukaan. Mutta se vierailu tulikin sekä ensimäiseksi että viimeiseksi. Sillä nyt äidilliset tarkoitusperät ilmenivät niin selvinä, että Karl August kotimatkalla näki tarpeelliseksi selittää, ettei hän vielä koskaan ollut tavannut sellaista tyttöä, jota hän halusi vaimokseen tai edes saattaisi sietää.
— Se johtuu siitä, ettet sinä, rakas poikani, tahdo oppia tuntemaan ketään. Mutta jos vain koettaisit, niin… Niin, niin, älä näytä niin epäluuloiselta ja hämmästyneeltä. Olen nähnyt sinunkin vertaisesi naisvihaajan rakastuvan korviaan myöten.
— En ole mikään naisvihaaja, äiti! Tahtoisin päinvastoin tarinoida noiden nuorten naisten keralla, jollei heillä olisi sitä tyhmää luuloa, että minä muka olen heihin ihastunut.
— Vai niin, luuletko siis heidän antavan niin suurta merkitystä muutamille vaivaisille sanoille?
— Jolleivat he, niin ainakin heidän äitinsä, isänsä ja tätinsä ovat siihen valmiit. Juuri sen vuoksi minä olen niin haluton lähentelemään.
— Mutta, hyvä Jumala, sittenhän sinä et koskaan saa tilaisuutta lähestyä nuorta tyttöä, vaikka pitäisitkin hänestä — sillä varmaankaan et koskaan saa käsiisi mitään romaania, tarkoitan tyttöä, jolla ei ole tukea eikä turvaa ja on köyhä kuin kirkonrotta.
— Niin, melkeinpä sellainen se saisi olla.
— Ahaa, miksipä ei. Sinulla on mielijohteesi, ja silloin saattaisit paljoa varmemmin saada myöntävän vastauksen ruukkisi ja tilojesi tähden. Sen, jolla itsellään ei ole mitään, täytyy aina katsoa, että hän tekee hyvän naimiskaupan.
Se nuoli ei mennyt aivan harhaan päämäärästään.
Karl Augustille ei mikään ajatus olisi saattanut tuottaa suurempaa kiusaa kuin se, että joku tahtoisi hänet hänen isänsä rikkauksien ja laskelmoimansa perinnön vuoksi. Se nainen, johon hän mahdollisesti joskus sattuisi rakastumaan, kenties valehtelisi hänelle rakkautta, päästäkseen rikkaaksi ja arvossapidetyksi rouvaksi.
Äidin tekemistä huomautuksista hänen sydäntään jo paisutti pahastus: olihan äiti, joka tarkoin tunsi naiset, avoimesti lausunut sen, mitä hän itse salassa pelkäsi.
— Sinä vaikenet, — sanoi Agneta-rouva katsellen poikaa, joka miettiväisenä tuijotti avaruuteen.
— Minusta tuntuu tuskalliselta, että te, äiti, olette riistänyt minulta ainoan tyydyttävän ajatukseni: nimittäin sen, että saattaisin löytää köyhän tytön, joka rakastaisi minua itseni vuoksi.
— Loruja, lapseni, turhia haaveita. Eivätkö muut kuin köyhät tytöt saata rakastaa sinua itsesi vuoksi… Tiedätkö, rakas poika, mistä olet saanut sairaalloisia mielijohteita? Niin, juuri noista filosofia-kirjoista, joita veit mukanasi metsään. Hyi, millaisia oppeja niissä olleekaan! Isä ei koskaan vilkaissutkaan sellaisiin.
— Sen kyllä uskon — ja tämä nuori neiti on teille, äiti, hyvin mieluinen.
— Niin, paras Karl Augustini, hänen kanssaan tekisit oikein hyvän naimiskaupan; mutta — lisäsi Agneta-rouva vaatimattomassa viekkaudessaan, — sanotaan, ettei hän halua mennä naimisiin.
— Se on ikävä uutinen niille, jotka mahdollisesti häntä katselevat. Mutta niihin minä en kuulu, sillä vaimoa, jolla on kaksi tätiä, en koskaan ota, olipa hän vaikka taivaan enkeli!
Agneta-rouva ei enää uudistanut keskustelua. Mutta tämä naimisehdotus, paras kaikista, mitä hän oli tehnyt, oli hänen sydämellään siinä määrin, että hän lopuksi pani isänkin liikkeelle. Hänen lähetystyönsä ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin: Karl August antoi jyrkästi kieltävän vastauksen eikä muuttanut päätöstänsä sittenkään, kun äiti kaikkein syvimmässä salaisuudessa uskoi hänelle, että neito oli häneen onnettomasti rakastunut, ei syönyt eikä nukkunut, yöt päivät vain itki, kun eivät hänen tunteensa herättäneet vastakaikua.
Päästäkseen kaikesta tästä kiusasta, jokapäiväisistä saarnoista, murheellisista muodoista ja vetistetystä, päätti hän tehdä ripeän ratkaisun, joka vapauttaisi hänet koko avioliitto-kurjuudesta.
— Olen aikonut, — hän eräänä päivänä alotti, mentyään omasta alotteestaan isänsä luokse pajaan ja seurattuaan häntä sieltä, — olen aikonut mennä hieman katselemaan maailmaa, jollei isällä ole mitään sitä vastaan?
— Eihän, herran nimessä, minulla ole mitään sitä vastaan, rakas poikani. Lähinnä oivallista ja viisasta avioliittoa, joka on sinut muuttava, et saattaisi koskaan tehdä mitään parempaa. Mutta itse asiassa olen tyytyväisempi, että ensiksi teet matkan; kehoittaisin sinua käymään Englannissa!
— Ei mitään ulkomaanmatkaa tällä kertaa. En kuitenkaan vastaa kieltävästi siihen ehdotukseen, mutta nyt aion joka tapauksessa omaksi huvikseni hieman katsella omaa maatani.
— Yhdistämällä siihen samalla hyödyn — ainakin jos niin sopii, — väitti ruukinpatruuna vastaan.
— Niin, tuottakoon se molempia — minulla ei ole mitään sitä vastaan!
— Mutta sinä kenties et myöskään tee mitään sen tarkoitusperän saavuttamiseksi! Matkalla tulee nähdä asiat selvästi ja juuri sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina miksi ne nurinkurinen mielikuvitus tekee; sillä silloin muodostuu ainoastaan vääriä kuvia, joita yksikään viisas ihminen ei tunne.
— Ymmärrän tarkoituksenne, isä: minun on jätettävä runollinen aines syrjään ja katsottava paljain silmin?
— Luoja varjelkoon katsomasta mitenkään muutoin, ja terävin silmin lisäksi… Kuuleppa, poikani, ehdottaisin sinulle, että pitäisit päiväkirjaa!
— Päiväkirjaa, — toisti nuori mies, kasvoissaan selvä vastenmielisyyden ilme. — Varjelkoon, isä, minä en suinkaan aio pitää mitään päiväkirjaa!
— No, sepä kumma. Mutta miksi et?
— Koska minusta tuntuu hullunkurisimmalta ja vastenmielisimmältä, mitä saatan ajatella, että joka päivältä merkitsisin ajatukset ja vaikutelmat, joita minulla on ollut, ja sitten monien päivien kuluttua lukisin: Kesäkuun 21 p. ajattelin, sanoin ja tein niin, 22 p. tein sen, ja sitten jälleen sen ja taaskin sen — ja sitä samaa koko matkan. Tulisin ikäänkuin pimeänaraksi nähdessäni kaikkien näiden kuolleiden ajatusten kummittelevan vastassani paperilla ja muistellessani, mitä hullutuksia on ollut mielessäni tahi olen tehnyt.
— Mutta, rakas poikani, sinä olet nyt, kuten useimmiten, eri mieltä isäsi kanssa ymmärtämättä häntä. Tarkoitukseni ei suinkaan ole, että sinun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki hullu… kaikki ne asiat, joita sinä ajattelet, sillä silloin olen varma, että siitä tulisi päiväkirja, jota minä en ymmärtäisi — ja se ei ole päiväkirjan tarkoitus.
— No, mikäs isästä on sen tarkoitus?
— Niin, päiväkirja, muistelo, on muitta mutkitta selostus, ei kuten sinä sanot ajatuksista ja vaikutelmista, vaan tapauksista, oikein todellisista, joita me elämme, ja sitä lähinnä paikoista, joiden ohi matkalla kuljemme. Niinpä sinä esimerkiksi tulet kaupunkiin. Jos se on merikaupunki, niin saatat aina laskea saavasi hyvän vastaanoton, sillä meidän rautamme on tunnettu ja saavuttanut suosion kaikkialla, mistä sitä voi laivalla lähettää, ja sellaisille lankuille, joita Lindaforsista saadaan, saa etsiä vertaa! No, hyvä; tultuasi kaupunkiin katselet satamaa, kirkkoa, raatihuonetta ja muita merkillisyyksiä, joista sitten on hauska kertoa, ja käydessäsi kaupunginasukkaiden luona saatat aina jollakulla sanalla ohimennen mainita meidän tuotteittemme suunnattomasta vaihdosta, — eihän se haittaa. Liikeasioita ei ole koskaan syrjäytettävä! No, maalla sinä taas kohtaat kaikkein suurimmat hauskuudet, jos vaan tahdot huvittaa mieltäsi: toisella tilanhaltijalla on joku laitos aina erilainen kuin toisella, ja jos huomaat jotakin, millä on erityinen arvo ja merkitys, niin yhtäkkiä sinulla on päiväkirjasi esillä, ja sinä panet sen muistiin. Etkö nyt ymmärrä päiväkirjan tarkoitusta?
— Ymmärrän, mutta se lisää vain minun vastenmielisyyttäni sellaisen pitämiseen, sillä niin ikävää kuin onkin nähdä vaikutelmiaan kirjakaapeissa vankoissa kansissa, niin vieläkin paljoa sietämättömämpää olisi katsella tuollaisia rihkamoitsijalaskelmia! Mutta minä kirjoitan sensijaan kirjeen silloin tällöin, ja mikäli kykenen, teen selkoa näkemistäni ja siitä mitä minulle tapahtuu.
— No, kiitos siitä — onhan sekin tyhjää parempi. Mutta lupaa minulle, ettet kirjeissäsi, joiden tiedät olevan niin rakkaita sekä äidille että minulle, kovin paljoa esitä tuollaista kamaa, minkä tiedät minulle vastenmieliseksi.
— Koetan muistaa sen, isä. Mutta minä en määrää mitään aikaa: kirjeet saavat tulla silloin kun minulla on halu kirjoittaa.
— Hyvä, hyvä. No, mihin aiot lähteä?
— Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Hevonen saa määrätä matkan maantielle saavuttuamme. Ensi taipaleelle otan kyydin kotoa.
— Hm, hm! — mutisi ruukinpatruuna. — Mitähän jos minäkin olisin ollut samanlainen nuorena!
Matkapäivänä ruukinpatruuna puolisoineen seurasi lähtevää poikaa tienristeykseen, nähdäkseen kumpaan suuntaan hevonen lähtisi. Tehdäkseen valinnan vieläkin vapaammaksi Karl August heitti ohjakset käsistään ja liittyi isän ja äidin seuraan.
Näyttää kuin nuoren herran oma hevonen olisi johonkin määrin tottunut omin neuvoin ratkaisemaan asiat, sillä määräystä odottamatta se jyrkällä päättäväisyydellä kääntyi vasempaan, vaikkakin lähin kaupunki oli oikealla…
— No, mitä ennustat tästä alusta, äiti? — kuiskasi ruukinpatruuna paremmalle puoliskolleen.
Ja Agneta-rouva vastasi hurskaasti: — Ihminen päättää ja Jumala säätää, ja sentähden en tahdo mitään ennustaa.
Poika hymähti vastaukselle. Ja hellästi syleillen hän erosi vanhemmistaan, joita hän mielestään ei koskaan ollut rakastanut ja kaivannut siinä määrin kuin nyt, eron hetkellä. Ja jotakin tästä oli kirjoitettu siihen lippuun, jonka renki toi mukanansa, palatessaan hevosineen ensimäisestä majatalosta.