III.
Pari viikkoa oli kulunut Karl Augustin lähdöstä.
Ruukinpatruuna tähysteli turhaan postilaukustaan luvattua ensimäistä kirjettä ja purki sitten aina rajuilmat vaimolleen. Agneta-rouva elähdytti mieltänsä yksinäisyydessään puhdistamalla pojan huonetta ja harjaamalla rakkaita linnunkuvia, jotka kaikessa tuttavuudessa seurustelivat muutamien todelliseen lintusukuun kuuluvien täytettyjen kuuluisuuksien vieressä, seinällä Karl Augustin sohvaa vastapäätä olevien metsästysaseiden yläpuolella ja sivussa.
Patruunattarella ei ollut koskaan tapana valittaa kovaa kohtaloaan, sillä hän, mikäli itse sanoi, oli saanut sen kokemuksen, että naiset ilmeisesti olivat luodut vahinkoja eivätkä vahingot naisia varten. Tämän johtopäätöksensä sekä lisäksi levollisen ja ymmärtäväisen mielenlaatunsa vuoksi ei Agneta-rouvalle luonnollisesti koskaan pälkähtänyt päähän ääneen huokailla Karl Augustin vaitiolon johdosta tahi antaa aviomiehen rahtuakaan huomata tuntemaansa rauhattomuutta. Miehen raivotessa hän oli ääneti, ja tämän ollessa vaiti hän taas hyräili pientä laulunpätkää, jota oli laulanut ensimäisessä nuoruudessaan siihen suloiseen aikaan, jolloin sininen kosinta-hännystakki näki päivänvalonsa ja sittemmin saavutti niin suuren menestyksen. Tämä laulunpätkä lämmitti ja innostutti ukon sydämen siinä määrin, että hän eukon laulaessa hymyili ja sanoi usein:
— Alappa uudestaan, Agneta!
— Alappa uudestaan, — nyökäytti hän eräänä päivänä sohvan kulmasta, kun
Agneta-rouva sukankudoksen ääressä viritti säkeistön laulusta:
"Nään silmistäsi sun
toist' että rakastat…"
Mutta maantieltä kuuluva kärryjen ratina tiesi postilaukun tuloa, ja silloin laulu lakkasi.
Ruukinpatruuna nousi ja sanoi ponnekkaasti: — Nyt on lähes kolme viikkoa kulunut — tänään, Herran nimessä, täytyy tulla kirje.
Ja kirje tulikin.
— Luetko ääneen? — kysyi vaimo ja näytti niin levolliselta kuin suinkin se voi näyttää, joka on tottunut hillitsemään tunteitaan.
— Miten tahdot, eukkoseni… Paksuudesta päättäen se tuntuu olevan varsin sisältörikas. Kunpa se nyt vain sisältäisi jotakin järkevää, joka olisi lukemisen arvoista!
— Et ansaitse mitään kirjettä, ukkoseni, kun noin puhut! — huudahti Agneta-rouva, joka ei sietänyt tuollaisia purkauksia. Ja aivan kuin hänen huomautuksensa olisi täytynyt toteutua, olikin asian laita ruukinisännän suureksi pahastukseksi ja hämmästykseksi se, että paksu kirje oli sanalla sanoen paljasta paperia. Karl August oli näet kirjoittanut suurelle kirjoituspaperiarkille, mutta itse kirjettä oli vain neljännessivun verran. Se kuului seuraavasti:
"Rakkaat vanhemmat!
Kymmenen päivää olen ollut Grennassa, ja sen ihana asema on saattanut minut aivan haltioihini. Täällä se piilee korkean, pikku viidakon peittämän vuorenharjanteen juurella; joka hetki tämä näyttää uhkaavan romahtaa pienten puutalojen päälle. [Nuori matkustajamme ei käynyt Grennassa eilispäivänä. Monia vuosikymmeniä on siitä kulunut. Tekijä.] Pidän tästä kaupungista. Sillä on ainoastaan yksi katu, niin että melu ei paljoa häiritse, ja suuresti nautin sydämessäni nähdessäni, miten kullakin on kotinsa edessä sirot ja siistityt pikku puutarhansa…"
— Kaikkia loruja! — keskeytti ruukinpatruuna.
— Tuota ei kai kukaan tiedä entuudestaan! Eiköhän hän ole käynyt pormestarin luona — minä olen Grennan pormestarin vanha tuttu; ja olisinpa tiennyt hänen matkustavan sinne, niin olisin antanut hänelle suosituskirjeen.
— Ehkä siitä kerrotaan jotakin etempänä, isä — ethän ole vielä lukenut loppuun.
— Niinpä kaiketikin! Ei, ehei, ei mitään vierailuja! — Ja ruukinpatruuna jatkoi:
"Muuten ei minulle näinä päivinä ole mitään merkillistä tapahtunut…" — Sen uskon helkkarin hyvin! — mutisi ukko ja lykkäsi silmälasejaan ylös ja alas. — Mitäpä sellaisille tapahtuisi, jotka eivät kiinnitä huomiotaan mihinkään — … "Minä en ole onnistunut pääsemään kenenkään ihmisen tuttavuuteen…"
— Tuollainen, tuollainen…
— Ole nyt vaiti ja lue loppuun! — keskeytti Agneta-rouva hänen huudahduksensa. — Eihän hänkään saata juosta yltympäri kaupunkia ventovieraiden ihmisten perässä — hänen kaltaistaan ei ole tekeytyä tuttavaksi sillä tavalla!
— Aivan totta, ystäväni. Ja koska se ei ole hänen kaltaistaan, niin ei hänen tarvitsisi liikahtaa paikoiltaan, sillä hän ei näe kylässä enempää kuin kotonakaan.
— Mutta oletko nytkään oikeudenmukainen, hänhän kirjoittaa, että siellä on sieviä pikku puutarhoja?
— Sieviä pikku puutarhoja, niin, — matki ukko suurella taitavuudella eukkonsa herkkää puhetta. —. Sepä tosiaankin ansaitsee mainitsemista. Mutta lukekaamme loppuun:
… "Ja miten hauskaa ja turvallista onkin tuntea olevansa näin yksin itsensä kanssa"… — Vai niin, sekö on hauskaa ja turvallista!… "Sitten olen käyttänyt aikaani katsellakseni täällä lähistöllä olevia nähtävyyksiä. Tarkoitan etusijassa Visingsötä, sen aikakauden elävää muistomerkkiä, jolloin aatelismiehellä oli laajempi valta kuin monella entisajan pikkukuninkaalla, ja sitten manterella vastapäisellä kallionkielekkeellä olevaa Brahe-rakennusta, tuota vanhaa kummitusta, joka melkein lahoavassa kaavussaan kenties vielä kestää vuosisatoja ennen hautaansa vajoamista.
Matkustan nyt nauttimaan Vetterin ympäristöistä. Enemmän toiste — nyt vain ehdin vakuuttaa olevani edelleen isän ja äidin altis
Karl August."
— No, saitko tietää mitään? — kysyi ruukinpatruuna, äänessään hieman ivallinen sävy. — Saitko tietää, miten hän voi, mitä hän tekee, millaisia tuttavuuksia hän on hankkinut tai pikemmin karttanut? Eikö tämä ole aivan samaa kuin emme olisi saaneet kirjettä ollenkaan!
— Ei suinkaan, ystäväni, sehän oli rakas pikku kirje! — tuumi rouva. —
Anna se minulle, jotta yksikseni jäätyäni saan sen lukea.
— Ylen mielelläni. Mutta tiedän kyllä, että hän olisi löytänyt parempiakin aiheita. Sillä vaikka Grenna onkin pieni kaupunki, niin se harjoittaa kuitenkin melkoista karjakauppaa, ja minä olisin halunnut kuulla yhtä ja toista siitä!
Jo kahdeksan päivän kuluttua saapui uusi, Hjo'ssa päivätty, jonkun verran pitempi kirje.
Kun ruukinpatruuna ei ollut sisällä kirjeen saapuessa, avasi Agneta-rouva sen ja luki iltahämyssä seuraavat rakkaalta pojaltaan saapuneet rivit:
"Taasen kirjoitan, ja nyt pienoisesta länsigötalaisesta Hjo'n kaupungista, joka uittelee jalkojaan Vetterin kirkkaassa lähteessä, mutta jolla ei ole niin erikoista asemaa kuin Grennalla. Senkin ympärillä on luonto kuitenkin mitä kaunein. Eräs seikka minulla on kuitenkin Hjo'ta vastaan: kiusallinen hieta kaduilla, jotka eivät tiedä mitään kiveämisestä. [Tästä on tehtävä sama huomautus kuin Grennasta. Ajatelkaammepa vain meidän aikamme monivuotista edistystä, kun teollisuudella on siivet ja rautatiet kulkevat halki vuorten ja laaksojen. Tekijä.] Täälläkään en tunne yhtään ihmistä; mutta kaikkein kasvoilla, jotka kohtaan, on suopean hyväntahtoisuuden ilme. Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: Älä kulje kuin mikäkin erakko; vaan kysy, niin annamme sinulle vastauksen! Mutta minun on kuitenkin vaikea yhtyä heidän käsityskantaansa — enkä myöskään tiedä, olisiko minulla sitten yhtä hauskaa kuin nyt yksikseni.
Joka aamu ylös noustuani — ja se tapahtuu varhain — menen jollekulle sillalle katselemaan, miltä Vetter kunakin päivänä näyttää. Vetter on järvistä kauneimpia, mutta myöskin oikullisimpia. Toisen kerran se on peilityyni, niin läpinäkyvän kirkas, että voisi selvästi eroittaa kalat syvyydestä, ja toisen kerran se taas varustautuu taisteluun tavalla, joka saattaisi itse Itämerenkin suosionosoitukseksi päätänsä nyökäyttämään. Silloin Vetter ei ole leikkisä; ja joskin se on ainoastaan järvi, niin täytyy syvällä ihailulla katsella, miten suurenmoinen se on raivossaan. Mutta — sitten tulee iltahetki. Jos silloin seisomme sen rannalla, katselemme suoraan sen yli itään päin, näemme taajaharjanteisen Ombergin, miten se kohottaa pitkälleulottuvan ruumiinsa tuon sinertävän reunan yli; näemme valkoisina kimaltelevat kirkot, ja vihdoin, auringon vaipuessa mailleen, vaalean juovan vedenpinnalla — se jäi, sanoo kansa, pyhän Birgitan askelista, kun hän kulki Vadstenaan — me näemme kaiken sen, ja silloin täytyy tunnustaa, että Vetter kaikissa muodoissaan tarjoaa tauluja, joita mieli ei voi koskaan unohtaa.
Hjo'n eteläisen tullin vieressä, aivan järven lähellä, minä seison usein n.s. Kasakkamäellä, missä palautan muistiini mitä sattumalta olen saanut siitä kuulla. Narvan tappelun jälkeen, kun joukko venäläisiä vankeja tuotiin Ruotsiin, sijoitettiin tänne viisikolmatta kasakkaa. He kuolivat täällä; ja kun kirkon hallintomiehet eivät suoneet heille lepopaikkaa vihityssä maassa, haudattiin heidät toinen toisensa jälkeen kaupungin eteläpuolella olevalle hietatöyräälle. Mutta heillä ei ole siellä mitään rauhaa, ruotsalaisessa mullassa; usein öisin, kun Vetter peittyy sumu- ja usvavaippaansa, nähdään (tarujen mukaan), miten nuo viisikolmatta kasakkaa kuun kelmeässä valossa pitkine keihäineen ja kevyessä asestuksessa ratsastavat järven yli, kunnes vihdoin katoavat itään, kohti kotoista ilmansuuntaa. Minustakin tuntui kerran, iltahetkenä, meren kajastellessa ylen voimakkaasti, kuin olisin nähnyt heidän levottoman joukkonsa — — — Lopetan kirjeeni tänään ja jatkan huomenna…
Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni erään tuttavuuden. Joka päivä olen turhaan tähystellyt laivoja ja merimiehiä: täällä on ainoastaan muutamia vähäpätöisiä veneitä. Mutta eilisiltana tultuani rantaan näin sataman edustalla hyvässä taklauksessa olevan kaljaasin, ja oikea merimies hauskassa meritakissaan seisoi sillalla. Se teki minulle oikein hyvää, ja me pääsimme pian juttusille. Hän valitti kalliita luotsausmaksuja ja vaikeaa kanavamatkaa, joka oli ensimäinen mitä hän koskaan oli tehnyt, ja armottomasti hän kiroili Vetterin merikorttia, johon ei ole merkitty mitään maihinnousupaikkoja, ja niin muodoin täytyy käyttää luotseja, vaikka muuten selviytyisi itsekin aivan hyvin. 'Minulle, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen mies, maksaa enemmän kuin 50 pankkoriksiä se että olen saapunut tähän viheliäiseen parranajovatiin. Mutta jos pääsen kunnialla pois, niin ei purteni hevin tänne palaja!'
Ja siinä kaikki, mitä minulla tähän asti on kerrottavaa. Muuten voin erinomaisesti ja matkustan huomenna, jos tuuli on suotuisa, Ombergiin.
Ainaisella pojan rakkaudella isän ja äidin
Karl August."
Oli hauskaa nähdä Agneta-rouvan kasvoja hänen tutkiskellessaan tätä kirjettä. Alun hän kuittasi jokseenkin vähällä, mutta päästyään sanoihin: "Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni tuttavuuden", rupesi hän jo kuvittelemaan mielessään pientä romaania. Saatammepa senvuoksi käsittää hänen mielenkarvautensa, kun hän huomasi, että tuttavuus, sensijaan että olisi koskenut jotakuta perheenisää ja tämän rikkaita kauniita tyttäriä, muitta mutkitta supistui vanhaan laivuriin, ja siinä koko kirjeen loppu! Seuraavasta kirjeestä hän luonnollisesti saattoi odottaa vieläkin vähemmän; mitäpä olisi kerrottavaa matkasta jollekin vuorelle! "Niin, niin, kaikki mitä Karl August kirjoittaa, on kyllä hyvää ja rakasta ja hauskaa — mutta olisi hän kuitenkin saattanut olla melkoista hauskempi ja laajasanaisempi!"
Mutta ruukinpatruuna sanoi kotiin tultuaan ja luettuaan kirjeen: — Se oli sentään jotakin, rakas Agnetani! Huomaan hänen tulevan tarkkaavaisemmaksi, ja se mitä hän kirjoittaa laivurista, on varsin hyvää: se todistaa, että hän alkaa harkita näkemiään ja kuulemiansa. Ja joskin tuo kuunsäteitä, kasakkoja ja pyhää Birgittaa koskeva loru olisi joutanut olemaan poissa, niin kirje on kuitenkin hyvä sellaisenaan. — Täytäpä piippuni, Agneta, ja anna minulle hieman juomista.