VII.
Siihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin kruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen eikä yhtä komea kuin nykyisin. [Nyt tarkoittaa tämän kertomuksen kirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan useimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti omituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani kertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla kuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai hän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä. Tekijä.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava luonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä pihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein uskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.
Tilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä talossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan sisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului iso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.
Salin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja kivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia metsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita, jotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla. Ja saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu todistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet ja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja runoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita ja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja ikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit kukoistivat.
Astuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan ja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn välisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja niiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat onnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi hattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja. Asiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman kokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat, tiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa mukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella puolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä. Toisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly, jonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan herran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan kohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman kirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat olla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui se myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan huoneeseen "romaaniroskan" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen kirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä valikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa ja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat, suurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän taakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai hän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita hän kernaasti seurasi.
Sohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi kaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa. Ylijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri naistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä, vuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin ihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen taiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa' asennossa, jonka maalari itse sai valita. "Se riippui tässä juuri samalla paikalla", sanoi ukko, "kun hänen miehensä vuoden kuluttua, tehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo on vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun. 'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä." —
— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli välinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen mustissa silmissään.
Ylijahtimestari oli vasta vähän varttuneemmalla iällään mennyt naimisiin, mutta silloin tehnyt niin onnellisen valinnan, ettei hän koskaan lakannut kaipaamasta autuaasti nukkunutta vaimoaan, joka nyt oli kaksi vuotta levännyt haudassa. Ja arvon hän ansaitsikin siitä hellyydestä, siitä erinomaisesta hienoudesta, jolla hän ymmärsi arvioida miehensä omituisuuksia, sekä siitä huolellisuudesta, jolla hän, vastoin luontoaan, koetti muodostaa itseänsä sellaiseksi, että osasi miellyttää miestään, kun tämä ei koskaan olisi kyennyt nauttimaan kotoista onnea vaimonsa kanssa, jollei tämä olisi antanut hänelle tilaisuutta väittelemään ja suuttumaan ainakin viidesti päivässä. "Juuri erilaiset luonteet ovat kodin sopusointu ja höyste!" oli hänen lausepartensa.
Kävi kasku — vieläkin tunnettu — että heidän hääpäivänsä viidennenkolmatta vuosipäivän lähestyessä ja vaimon ilmaistessa halunsa viettää hopeahäitä, ylijahtimestari oli vastannut: "Ei, muoriseni, odottakaamme vielä viisi vuotta, niin saamme viettää kolmikymmenvuotisen sodan muistoa!…" Mutta kelpo emäntä ei saanut viettää hopeahäitänsä ja vielä vähemmin kolmikymmenvuotisen sotansa muistopäivää: hän kuoli vuotta ennen ensinmainittua; ja ukko suri häntä niin syvästi, ettei ensimäiseen puoleen vuoteen ollut edes entisensä varjokaan. Mutta leskivuoden umpeen mentyä hän oli — väkisin voittamalla surunsa — saavuttanut entisen voimansa; ja joskin hän yksin metsissä vaeltaessaan silloin tällöin tunsi kaipaavansa Mariaansa, niin ei hän kuitenkaan puhunut vainajasta useammin kuin surkutellessaan kaikkea sitä, mikä hänen kuoltuaan oli joutunut epäkuntoon.
Vaikka Alma, hänen silmäteränsä, siihen aikaan olisi saattanut ottaa huostaansa kodin sisäisen hoidon, ylijahtimestari ei kuitenkaan millään muotoa siihen tyytynyt. Netta-neiti oli laajalti tunnettu ripeäksi kaikissa naisten tehtävissä, jonka vuoksi hänet valittiin kodin johtajattareksi.
Mutta palatkaamme nyt kertomukseemme ja siihen päivään, jona Karl
Augustilla oli seikkailunsa Alvastrassa.
Tehtyään iltapäivä-kävelynsä eläintarhaan ylijahtimestari oli ukkosilman vuoksi rientänyt kotiin tavallista nopeammin ja saanut tietää Alman pari tuntia sitten lähteneen "raunioille".
— Siunaa ja varjele, — karjaisi ylijahtimestari, kiihdyksissään siitä, että tiesi lemmikkinsä olevan vaarassa, — siunaa ja varjele, mikä onnettomuus sentään miehelle, että on menettänyt vaimonsa! Äiti ei olisi varmaankaan päästänyt ulos tyttö-riepuaan siksi hauteisessa ilmassa, että sen, jolla on tavallinen järki, olisi pitänyt ymmärtää, mitä oli tulossa!
Se tila, missä vanha herra näki Almansa, ynnä miehisen seuralaisen läsnäolo olivat syynä hänen nyrpeyteensä Karl Augustia kohtaan. Ukko ei säästänyt mitään vaivoja estääkseen nuoria herroja saapumasta taloon, sillä hänen lempiajatuksekseen oli muodostunut naittaa tyttö vanhalle, rikkaalle majurille, jonka rehellinen luonne, mikä oli ylijahtimestarille perinpohjin tuttu, takasi hänelle Alman vastaisen onnen varmemmin kuin minkään nuoren miehen valat ja vakuutukset. "Rakkaudenhuuma", sanoi ukko itselleen ja Netta-neidille, joka sai osansa hänen isällisestä huolenpidostaan, "rakkaudenhuuma on maljallinen sokerijuomaa, ainoastaan löyhää vaahtoa. Mutta ystävyys, kunnioitus ja uskollisuus, kas siinä on itse elämänmehu; ja avioliitto, joka siihen perustuu, kukkii ja kukoistaa aina, jollei nimittäin" — tästä edellytyksestä johtui, että ylijahtimestari koetti karkoittaa kaikki nuoret miehet talostaan — "jollei aikaisemmin ole maistellut tuota sokerijuomaa ja mieltynyt siihen!"…
— No, lapseni, miten se juttu oikeastaan oli? — kysyi vanha herra myöhemmin illalla ajaessaan Alman keralla talonpoikaistalosta lainatuilla rattailla — et kai ollut raunioilla yhdessä muukalaisen kanssa?
— Olin hetkisen, isä. Hän oli myöskin hakenut suojaa raunioista; ja nähdessään vilahdukselta minut ja huomatessaan pelkääväni tuli hän varsin kohteliaasti luokseni. Heti senjälkeen salama löi maahan — enempää en tiedä.
— Enempää siinä ei ollutkaan tietämistä! — vastasi ylijahtimestari jonkun verran rauhoittuneena. — Mutta sepä oli nokkaviisas poika!
— Ah, isä, ei hän sellainen ollut! — uskalsi Alma lausua, ensi kerran vastustaen isäänsä.
— Häh? — kivahti ukko singauttaen tyttäreensä pari säkenöivää silmäystä.
Mutta Alma oli samassa menettänyt rohkeutensa kaikkeen puolustukseen. Hänellä oli kuitenkin eräs ase: — Minä voin niin pahoin, — sanoi hän, — minua viluttaa!
— Lapsi-parka. — Ja hellästi hän kietoi toisen käsivartensa Alman vyötäisten ympäri, hoputtaen samalla hevosta oikealla. Mutta nyt, samalla kun sade yhtämittaa valui virtanaan, ilmestyi kaikeksi onneksi lohdutuksen enkeli, itse Netta-neiti, joka pikkuvaunujen ajopukilla istuen tuli vinhaa vauhtia heitä vastaan; ja jo pitkän matkan päästä, heti toisensa huomattuaan, alkoivat hän ja ylijahtimestari päätä nyökyttämällä keskinäisen sähköttämisen, merkiksi että kaikki oli kunnossa.
Alma työnnettiin vaunuihin, ja niin ajettiin kotiin. Jäätyään yksin siksi aikaa, kun isä pukeutui ja Neta-täti keitti juhannuskukkateetä, ajatteli Alma yksinomaan vierasta ja miten tämä ilmestyi raunioille juuri siinä hetkessä, kun hän oli menehtymäisillään levottomuudesta ja hämmästyksestä ja ennen kaikkea toivoi juuri sitä, että joku ihminen olisi hänen seuranaan. Hän koetti kyllä, kuten kainolle neidolle sopiikin, karkoittaa mielestään nuoren miehen kauniin ulkomuodon ja sen kohteliaan hienon tavan, millä toinen häntä puhutteli (hänhän tahtoi muistaa vierasta ainoastaan pelastajanaan), mutta ajatellessaan jälleen, miten isä kohteli henkilöä, joka oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen, vapisi hän tuskasta. Mitä mahtoikaan vieras ajatella moisesta kiittämättömyydestä! Ja hän toivoi sydämensä pohjasta, että kerran — mutta se oli kaiketikin turha toivo — saisi itse tilaisuuden kiittää häntä.
Tämän johdannon jälkeen Alma alkoi mietiskellä, missä nuori mies mahtoi paikkakunnalla majailla. Oliko hän tullut maanteitse ja ainoastaan ohimennen käynyt Alvastrassa, vai oliko kenties saapunut vesitse ja oleskeli vielä Hevossaaressa? Miten sanomattoman mielellään Alma olisikaan tahtonut tietää kaiken tämän, mutta hän ei nähnyt mitään uteliaisuuden tyydyttämiskeinoa, jonka vuoksi hän korvasi vahingon mielikuvissaan.
— Rakas Alma-kulta, tiedätkö kuka tänne on tullut sateessa? — kysyi
Neta-täti pitäen saunamoteekuppia lähellä Alman huulia. — Arvaappa!
Mutta Alma ei uskaltanut arvata. Päättäen siitä, mitä oli tapahtunut, ei se voinut olla tuo vieras nuorukainen. Mutta miksi täti yhtäkaikki näytti niin veitikkamaiselta?
— Etpä saata arvata, pikku huitukka, mutta minä näen silmistäsi, että olet kuitenkin arvannut!
— Laskette leikkiä, täti.
— Kas niin, — minä en laske leikkiä — juopa nyt pohjaan asti, niin saat kuulla, että itse majuri on täällä!
— Majuri? — toisti Alma verkalleen eikä suinkaan ihastuneena. — Vai niin, majuriko vain —
— No onko kuultu kummempaa! Sinäkö et ihastuisi majurin tulosta — majurin, joka on niin komea, että ehkä näyttää komeammalta kuin kuningas itse!
— Pidän kyllä hyvin paljon majurista, mutta eihän ole kovinkaan kumma, että hän tuli tänne; olihan hän täällä viime viikollakin!
— Juuri sitä merkillisempää se on. Se, joka käy niin usein samassa paikassa, ei käy asiatta.
— Ette kai, täti, tahdo sanoa, että hän matkustaa minun tähteni?
— Oletko hullu, tyttö; kenenkäs tähden sitten? Saatan sanoa sinulle, — jos sitä asiaa millään tavoin epäilet, että hän kulkee juuri sinun tähtesi, ja sinä kyllä pian, jos muuten ymmärrän ajan merkit, kuulet sen hänen omasta suustansa.
Alma oli vähällä huutaa: "Luoja moisesta varjelkoon!" mutta muisti Neta-neidin juoruamistaipumuksia ja hillitsi itsensä. Sellaisen mielenilmaisun voisi täti lennättää isälle; ja isä, jollei hän ennen ollut ajatellut sinne päin — Alma ei tiennyt, että isä jo aikoja sitten oli ajatellut ja päättänyt — juuri silloin innostuisi asiaan ja katselisi sitä sen kaikkein edullisimmalta puolelta. Ottaen avuksi hieman naisviekkautta hän sen vuoksi vastasi, ettei hän koskaan uskoisi hänenlaisensa vähäpätöisen tytön vetävän puoleensa majurin huomiota.
Tyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle, läksi Neta-täti keittiöstä.
Mutta Alma ajatteli: "Ei majuria, ei majuria ilmoisna ikänä — — —"