VIII.
Samalla aikaa kun tämä tapahtui ylijahtimestarin virkatalossa vaelsi
Karl August haaveellisempana kuin koskaan ennen takaisin Hevossaareen.
Alman kuva ei nyt ainoastaan liihoitellut hänen ympärillään; se oli
myöskin kirkkaana ja selvänä syöpynyt hänen sisäiseen näkemykseensä.
Isän omituinen ja — mikäli Karl Augustin oli syytä päätellä — karkea käytös saattoi hänet levottomaksi ainoastaan mikäli se vaikeutti tyttären tapaamista, ja tältä näkökannalta hän oli ylen pahoillaan siitä onnettomuudesta, ettei hän ollut vähääkään mieluinen vanhalle herralle. Kuitenkin oli Karl Augustilla kyllin arvostelukykyä voidakseen olla vakuutettu siitä, että sellainen mies, miksi ylijahtimestari oli osoittautunut, ei ollut ilkeä eikä sivistymätön, vaan ainoastaan erilainen kuin muut: omituinen, samalla äreä ja pirteä ukko, joka tahtoi taivuttaa koko maailman oman mielensä mukaan.
Päättäen joka tapauksessa jäädä Hevossaareen pariksi päiväksi Karl August laittoi olonsa mahdollisimman mukavaksi; ja juuri aikoessaan ottaa esille kirjoitusneuvonsa huomasi hän ikkunasta pojan, jolla oli kirje kädessä. Aavistaen parasta Karl August juoksi pihalle, missä sanantuoja kysyi "tämäkö se herra on?"
— Niin, se on minulle, — sanoi Karl August luettuaan päällekirjoituksen: "K.K.H. Raunioilla vaeltavalle ritarille"… — Odotappa hetkinen, poikani! — pyysi hän ja kiiruhti sisälle lukemaan äkkiarvaamatta saamaansa sanomaa, miettien mielessään, olisiko siinä anteeksipyyntö vaiko uusi onnentoivotus. Sinetti singahti auki, ja Karl August silmäsi seuraavat rivit:
"Koska en tiedä, kenelle minulla on kunnia kirjoittaa, saatte, hyvä herra, tyytyä siihen, että sekä päällekirjoitukseen että otsikkoon merkitsen K.K.H. Tämän lipun tarkoituksena on kuitenkin pyyntö, että Te, hyvä herra, jos oleskelunne Ombergissa kestää yli huomispäivän, silloin suvaitsisitte läsnäolollanne kunnioittaa yksinkertaista päivällispöytääni. Syön päivällisen täsmälleen kello 2; ja ilman ollessa suotuisa on minulla iltapäivällä ilo näyttää Teille, hyvä herra, paikkakunnan merkillisyyksiä.
Nils B."
Joskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi enempää kuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin sydämensä pohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun se oli tuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena. Mutta nyt hänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.
Mihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos? Ei, se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran eläissään Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei hänellä ollut mitään arvonimeä. Kuuluihan "Karl August Kemner" kovin tyhjältä, varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että sille antoi merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että hän vielä kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen arvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen kiusakseen oli annettu: ruukinpatruuna Kemner ei kuulunut niinkään hullulta; ja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että vasta tänään oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin siihen. Ruukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä vastaus oli seuraava:
"Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan, saan mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.
Karl August Kemner, ruukinpatruuna."
Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin joka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä, jotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin ylijahtimestarille.
Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella — mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.
Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet, joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — hänen, joka ei tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä Karl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!
Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.
Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.
Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa oli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona, muhoilevana ja kumarrellen.
— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni… kodinhoitajattareni piti minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.
— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.
— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä nykyaikaiset nuoret herrat… Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle, minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen sanan eilispäivän tapauksen johdosta.
Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?
Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. — Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri Kling, naapurini ja paras ystäväni!
— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.
— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle) — ja pöydässä juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!
— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja…
— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä anteeksipyyntöjä isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani? No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän ruukissanne valmistetaan?
— Rautaa, herra ylijahtimestari.
— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?
— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä ilmoituksena.
— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?
— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.
— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin nainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä tytärtä. Juuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan. Minä sanoin joka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan tahdoin pojan; mutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni pelkkiä hameita — no, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt kaikkityyni. Mutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki ovatkaan, poimi pois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin oli ainoastaan Alma jäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että hänenkin kävisi samoin; mutta Herra näki, miten kaduin entistä nurinaani, ja antoi minun pitää tyttölapsen, joka puhuakseni suuni puhtaaksi on minun silmäteräni… — Näin sanoen ylijahtimestari veti kellon taskustaan, — Kello on nyt kolme minuuttia vailla kaksi, on aika katsoa, totellaanko minua talossani!
Herrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa päässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja musta bomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja luodessaan pöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi ihmeekseen, että se oli katettukin ainoastaan neljälle hengelle.
— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät loivat veitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona tämä tarttui vesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti viinapöydän ääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai taas aihetta kertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu hautelevan pienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi noudettiin.
— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä? — kysyi majuri pöytään istuttaessa.
— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla viehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet seitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-, veden- tahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti menettänyt ryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä ystävälläni, kotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan osoittaa minulle kaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.
— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken mahdollisen mielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että lihaliemi, jota hän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä pöytäliinalle.
— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi ylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi irtautunut liemikauhan varresta?
Neta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian paljoa.
Ylijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella metsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan Tukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen entisaikaisen sukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet kuin…
Kaikeksi onneksi Neta-neidillä oli se hyvä ymmärrys, että hän joudutti paistia, jota ukko aina itse leikkasi, ja siten tarina keskeytyi alkuunsa, Karl Augustin mielihyväksi, hän kun ei pitänyt eräänlaatuisista väljähtyneistä kaskuista.
Paistin mukana tuli luvattu madeira, jonka näkeminen elähdytti isännän pitämään hilpeän puheen; sen loppuna oli kuitenkin muutamia vakavia, sydämestä lähteneitä sanoja vieraalle.
Mutta Alman poissaolosta ei puhuttu; ja turhaan Karl August odotti saavansa iltapäivällä jotakin valaistusta asiaan. Hän ei enää ollenkaan pelännyt tytön tapaamista. Ylijahtimestari kävi sillävälin yhä kohteliaammaksi ja kohteliaammaksi. Herrat kutsuttiin hänen yksityishuoneeseensa juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kaikki harvinaisuudet katseltiin, jokaisella esineellä oli vaiheensa, jotka omistaja muisti kertoa. Kun oli tehty retki vuorelle, päättyi viimein ilta, — eikä Almaa vieläkään näkynyt.
Karl Augustin oli mahdoton kysyä. Hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi ja ilman paluun toivoa, sillä joskin hän pari kertaa oli maininnut oleskelevansa vielä viikon paikkakunnalla, ei ylijahtimestari ollut sitä kuulevinansakaan, vaan portilla erottaessa muitta mutkitta toivotti vieraalleen onnellista matkaa, ilmaisten ilonsa tämän lyhyen tuttavuuden johdosta ja pyytäen, että herra ruukinpatruuna palauttaessaan mieleensä Ombergin matkan myöskin muistelisi vanhaa ylijahtimestaria.
— En koskaan, — sanoi Karl August jonkun verran kiihkeästi, — en koskaan saata unohtaa Ombergissa käyntiäni enkä… enkä tapausta Alvastrassa. — — Toivoakseni ei mikään pahoinvointi…
— Ei, ei, ei, ainoastaan vähän säikähdyksen jälkivaikutusta, joka ei merkitse sen enempää… Mutta harvoinpa näkee taivasta tuollaisena! Tiedättekö, herra ruukinpatruuna, minä olen aina väittänyt: missään muualla ei saa nähdä niin ihanaa iltaruskoa ja niin kirkasta vettä kuin täällä. Omberg on paratiisi.
— Ja herra ylijahtimestari vartioi itse sen porttia, — uskalsi Karl
August lausua.
Ylijahtimestari nauroi ja näytti olevan huomautuksesta hyvillään: hän siveli leukaansa ja veti kokoon suupielensä, kuten aina hyvällä päällä ollessaan, ja sanoi leikillisesti: — Portinvartijan tehtävä ei olekaan ihan helppo. Mutta tulkaa vuoden kuluttua, niin kaikki paratiisin portit ovat selkoselällään.
— Mitä se merkitsee? — kysyi Karl August huonosti salaten kiivauttaan.
— Oh, ei mitään muuta, — sanoi ylijahtimestari, — kuin että paratiisilintu lienee silloin muuttanut majaa… Mutta minä viivytän herra ruukinpatruunaa — kiitos vielä kerran hauskasta seurasta!
Ja paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl Augustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana lähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta pelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun; portti sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.