IX.
— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas, että saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari astuessaan Alman huoneeseen.
— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan makuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!
— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa hyväksyy. Vuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut pari kuppia juhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos tahtoo säilyttää terveytensä ja poskiensa ruusut.
— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä Kultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa varma, että sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä saakka.
— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme täällä. Niin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras, joka auttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.
— Eihän — lasket leikkiä, isä?
— Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet yksinkertaiselle päivälliselle.
— Onko hän vielä täällä?
— Ei, hän läksi äsken. Hän on ruukinpatruunan poika Södermanlannista.
— Ja miksi minä en saanut tietää, että hän oli täällä, — miksi en saanut pukeutua mennäkseni sisälle häntä kiittämään?
Eikä Alma saattanut pidättää mielipahansa ilmettä: se ilmeni hänen äänensä harvinaisesta noususta ja poskiensa väristä.
— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko neiti pitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua luokseen vieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa kutsua häntä mukaan milloin se ei ole tarpeellista!
— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin muulloin?
Olethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin
Almasi ei ole läsnä!
— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua siihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan kotona isiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka kulkee kädestä käteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle… Mutta nouse ylös, lapseni — me odotamme sinua!
Ylijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma isänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien ympäröimänä.
Majuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme ominaisuutta tehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi hevosia eikä koskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän kammosi näitä nuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut korttia, ei koskaan vaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan, josta vaimoa lukuunottamatta ei puuttunut mitään.
Majurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa, paitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän antoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut kuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea kirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi niitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja siinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he vihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.
Ylijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut mitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että majurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä vaimokseen, samaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri nähdäkseen tämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria miehiä talostaan.
Ja tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he antoivat asian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen, vaikkakin Neta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi kahdeksantoista-vuotias ihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä saada nauttia riemuaan rauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa löytävä! "Kun ei vaan". puheli joskus ylijahtimestari itsekseen, — "joku onnenonkija tulisi ennen sitä ja nipistäisi sydämeen."
Kohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri kiiruhtamaan häntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli juurtunut tytön lapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä otsalle, samalla kun tämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt omaksi levottomuudekseen tunsi punastuvansa.
Miksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt häntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa hän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina jonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään. Mutta nyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin että majurin matkoilla oli "tarkoitus". Se säikytti ja punastutti häntä, vieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista hellemmin ilmein katsoi häntä silmiin.
— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui uhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.
— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi suunnilleen samaa kuin: "Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies oli nuori!"
— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi olen kovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.
— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti ylijahtimestari lisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä, majuri, — velihän näki itse?
Majuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin vakuutettu.
Hän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.
— Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän! — lausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään, että Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli yllyttää tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin… kuin…
— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää päänsä siipien suojaan, — täydensi majuri.
— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano suoraan, ettet ole mikään kyyhkynen, sillä silloin, vieköön minut se ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi… tahi… Mutta sanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!
Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin saattaa tapahtua, että minulla on oikea oma tahto.
Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua ristiriitaan isän tahdon kanssa.
Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi: — Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua… Mutta ota nyt hattu, ja menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen jälkeen! — — —
Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät kahden kesken.
— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; — pelkään Alman vilustuvan.
— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!
— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, — jos Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin tähän!
Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin täytyy monen asian muuttua!