X.
Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.
Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma, mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen: hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli näkevänsä unta.
Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi. Jättiläinen jäi paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.
Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan; mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin: jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli laatuaan harvinainen.
Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana, leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan, ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä ammatissa.
— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.
— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.
— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August viitaten Vetteriin päin.
— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt usein. Hän varoitta myrskyn tullen.
— Kuka? — kysyi Karl August.
— Vedenneito tietysti! Hän kohottaa sille ylös muureja ja valleja ja torneja ja mitä kaikk hänen valtaansa kuuluu.
Hämmästyksissään siitä, että kuuli tämän jättiläisolennon puhuvan aivan lapsen tavoin kysyi Karl August: — Oletko tältä paikkakunnalta kotoisin?
— Olen kyllä, olen syntynyt täällä Vetterin rannalla; mutta suureksi tultuani läksin kirvesmieheksi merille, ja sitten olen ollut sekä tuulessa että tuiskussa ja ohjannut päivinäni monta alusta. Mutta tultuani vanhaksi heräsi minussa halu päästä jälleen kotiini, sillä Vetterin kaltaisella järvellä ei ole vertojaan!
— Mikä on nimesi? — kysyi Karl August, yhä enemmän kiintyen uuteen tuttavaansa.
— Johannekseksi minut ristittiin, mutta sitten, — lisäsi hän ylpeyden ja ujouden sekaisella äänellä, — minua on sanottu luotsivanhimmaksi. Olen nyt täällä veneenrakennustöissä; muuten asun yksikseni pienessä mökissä vuorella tästä pohjoiseen.
— Käykäämme istumaan, — sanoi Karl August istuutuen itse kivelle. —
Kerro minulle jotakin seikkailuistasi.
— Minun seikkailuni ovat liian vähäisiä, voidakseen huvittaa hienoja herroja! vastasi luotsivanhin jäykästi.
— Mutta sanoppa edes ensiksi, uskotko tosiaankin vedenneitoon ja hänen mahtiinsa?
— Ah, älkää kysykökään sellaista! — vastasi ukko varsin vakavana. — Kangastus ja vedenneito — pitääkö ihmisen nyt olla niin uppiniskainen, ettei voi pitää hyvänään, mitä Luoja itse tahtoo hänelle ilmaista, vaan etsii itse sille nimiä ja tekee sen niin luonnolliseksi, että siihen aivan saattaisi käsin koskea! Ei, ei nuori herra, tuo joka näkyy ilmassa ei ole mikään kangastus enempää kuin sekään mikä vesillä kuvastelee on mitään utukuvia, jommoisiksi epäusko tahtoo sen tehdä. Ja vedenneidon olemassaolon ja sen, että papit ja profeetat ovat sitä kunnioittaneet, osoittaa paraiten suojeluskirja, minkä se pappi, joka ensiksi tahtoi mitata Vetterin, antoi laatia niille, joiden piti lähteä samalle asialle, jottei mikään paha saisi heitä valtoihinsa. Se mies tiesi mitä teki!
— Niin, ellei se vaan ollut viekas keksintö heidän pelkonsa voittamiseksi, — huomautti Karl August hymyillen.
Mutta silloin luotsivanhin kavahti pystyyn, pudisti paksun mustan hiustupsun otsaltaan ja huudahti syvällä äänellä: — Mikä villitys! Tiedän kyllä, että kirjoihin on siten painettu, mutta ne valehtelevat sen kuten paljon muutakin! Hyvää yötä, herra! Sen, joka tulee Vetterille, pitää tulla uskossa eikä esittää kaikenlaisia rikkiviisaita hairahduksia, muutoin hän aivan hyvin saattaa olla tulematta, sillä usko, kuten Kristus on itse meille opettanut, tuottaa maailmaan kaiken ilon.
Hän nyökkäsi lyhyeen, pisti päähänsä lakin, joka kaiken aikaa oli ollut maassa, ja poistui.
Mutta Karl August kiiruhti jälkeen ja lyöden ukkoa olkapäälle sanoi: — Odotappa, ystäväni — ei kiirettä! Sano minulle ennen eroamme, oletko varma siitä, että usko vaikuttaa niin paljon onnen saavuttamiseen tässä maailmassa?
— Tietysti, senhän herra tuntee kristinopistaan! josta äsken mainitsin, — vastasi ukko ja katsoi Karl Augustiin, kasvoissaan lempeämpi ilme. — Usko, ajatelkaapa sitä, on Luojan paras lahja: se mitä minä kaikesta sielustani uskon ja tahdon, toteutuu myöskin, sillä tahto yhtyy uskoon, jollei molemmilla ole syntinen tarkoitus.
— Oletko itse kokenut, mitä kaikkea usko vaikuttaa, kun sillä on hyvä tarkoitus?
— Olen montakin kertaa, mutta kerran aivan varmasti! Minä uskoin, että eräs herttainen nainen, jonka puolesta — no, se on kai samantekevää, rakkaus lienee sama ylhäisessä kuin alhaisessakin — jonka puolesta olisin tahtonut antaa sydänvereni… Uskoin, sanoin minä, että ainoastaan katsomalla häneen voittaisin vastalahjaksi hänen sydämensä. Mutta koskaan ei olisi saattanut ajatella suurempaa ylimielisyyttä: hän oli rikas ja kaunis, ja minä olin köyhä ja ruma. No, joka ilta hänen saapuessaan rantaan kohdistin katseeni häneen, kunnes hän kiinnitti huomionsa minuun. Kun olin päässyt siihen asti, kävi kaikki kuin itsestään, minä katselin häntä, ja lopuksi hän antoi myöntävän vastauksen. Sitten en nähnyt paljoa pitkään aikaan, sillä onnellisten ei tarvitse nähdä. Mutta minä matkustin maailmalle hakeakseni kultaa meriltä, ja palasin taskut täynnä. Vierailla mailla minulla ei ollut varoja tuhlata penniäkään, ainoastaan sen vuoksi, että saisin säästää rahat kotiin ja laskea ne hänen eteensä, jotta hän näkisi, mitä saatoin tehdä sen hyväksi, jota rakastin!
Tässä ukko pysähtyi ja keskeytti hieman kertomustaan.
— Tultuani kotiin ei sydämeni valittua enää ollut olemassa. Isä oli koettanut pakottaa häntä antamaan toiselle sen uskollisuuden, jonka hän oli luvannut minulle… mutta tyttöpä pelasti sen. Eräänä sunnuntaiaamuna hän katosi, senjälkeen kun he viimeksi olivat nähneet hänet Storlycken niityn rannalla. Vetterin vesi virtaa kirkkaana ja houkuttelevana suruiselle mielelle. Hän uskoi, että me tapaamme jälleen ja että minä en koskaan rakasta toista; ja niin hän läksi asumaan vedenneidon palatseihin, kunnes minä ylösnousemuksessa olen valmis hänen seuralaisekseen. No, näettekös, herra, kun minä sitten olin kuljeksinut ja tuuminut, menisinkö hänen perässään, sai usko minussa vallan jälleen. "Jos sen teet", sanoi se, "niin ette tapaa toisianne taivaanvaltakunnassa!…" Läksinpä sitten jälleen merille, missä antauduin luotsinammattiin. Monta alusta saatan sanoa pelastaneeni, ja monesti olen pannut henkeni alttiiksi. Mutta uurrettuani ja puurrettuani, kunnes minulla ei enää ollut yhtään voimia jälellä, vaan itsekseni saatoin ajatella: loppu kyllä rupeaa lähenemään, muutin jälleen tänne ja rakensin pienen tuvan, jonka nyt omistan, ja asun siinä iloisena uskoen, että me pian jälleen tapaamme.
— Kiitos kertomuksestasi! — sanoi Karl August osaaottavaisena. — Se on tehnyt oikein hyvää sydämelleni.
— Niin, juuri sen vuoksi, että huomasin teillä olevan sydäntä, hyvä herra, puhuin siitä mitä en suinkaan lorua kenelle hyvänsä… Mutta nyt olemme luotsivanhuksen tuvan ovella. Astukaa sisään, herra, jollette halveksi!
Karl August ei suinkaan halveksinut. Mutta jos majan ulkopuoli jo oli köyhyyden ja kieltäymyksen esikuva, niin sisäpuoli todisti sitä vieläkin selvemmin: ainoastaan olkikupo lavalla, karkeatekoinen pöytä ja rahi ynnä muutamia seinällä riippuvia työkaluja — siinä koko sisustus.
— Ja tämä riittää sinulle? — kysyi Karl August istuutuen rahille.
— Aivan hyvin, herra. Vetter antaa minulle kalaa ja juotavaa. Päivärahat, ryhdyttyäni rakentamaan veneitä, tuottavat minulle myöskin talvileivän.
— Entä vaatteet?
— Vaatteet, — sanoi luotsivanhin, viitaten paikattuun takkiinsa, — tässä on kesäpukuni. Ja tässä — hän viittasi vielä kuluneempaan karvanuttuunsa, — tässä on minun talviystäväni! Se kestää kyllä minun aikani, sillä ihmiset täällä eivät ole ilkeitä, naiset antavat minulle paikkatilkkuja ja lankaa, ja niin kauan kuin minulla on paikka paikan päällä, ei takki koskaan mene hajalle.
— Mutta, — lisäsi Karl August, — mainitsit nuorena koonneesi matkoilla kultaa; mihin olet kaiken sen hukannut?
— Jokaisella, hyvä herra, — sanoi ukko rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, — on salaisuutensa, ja minullakin on omani — älkäämme puhuko kullasta.
— Herätät ihmettelyäni! Ja hyvin mielelläni kuulisin, mitä olet sillä tehnyt — äänesi sanoo minulle, ettet ole sitä käyttänyt tavalliseen tapaan.
— Kenties en, ja kenties minä juuri sen vuoksi ikäänkuin hieman häpeisin kertoa, miten asianlaita on. Monet asiat, joita toinen ei käsitä, ovat toiselle selviä. Älkäämme enää puhuko siitä!
Mutta Karl August ei päässyt irti tästä aiheesta, ja vihdoin ukko sanoi:
— No, olkoon menneeksi… Olin saanut äidiltäni uskon, joka varmaankin on synnillinen, koska se on tuottanut minulle suurta piinaa, ja se oli usko, ettei päiviensä päättäjä koskaan tuli autuaaksi. No, herra, kun minä sitten aikani olin mietiskellyt, miten kauheaa kerran tulisi minulle ja sydämeni valitulle, jos me ikuisesti erkanisimme toisistamme, niin mieleeni muistui, että katolisissa maissa olin kuullut ja nähnyt luettavan sielumessuja, joiden piti auttaa vainajia autuuteen. En juuri uskonut lukemisen sitä vaikuttavan, mutta ajattelin: Luoja kyllä tietää, miksi sen teet, ja Hän katsoo tarkoitukseen, tapahtukoon se katolisessa tahi kristityssä maassa. Läksinpä, kuten sanottu, jälleen merille, ja ensimäisessä katolisessa kirkossa, johon saavuin, puhuin papille, että hän lukisi ja rukoilisi niin paljon edestä kuin aarteestani riitti. Hän lupasi tehdä sen ja sanoi minulle, että siinä oli kylliksi, olipa se, jonka puolesta annoin kullan, tehnyt miten suuren synnin hyvänsä. Sydän keventyneenä jatkoin matkaani: tunsin näet, että oli olemassa Yksi, joka näki, miten olin tehnyt itseni köyhäksi, pelastaakseni hänen sielunsa.
Sanaakaan virkkamatta, mutta silmissään katse, joka sanoja paremmin ilmaisi, että hän täydellisesti oli käsittänyt vanhuksen tunteen, puristi Karl August hänen kättänsä.
Hiljaa he jälleen molemmin menivät pienen tuvan edessä kohoavalle mäelle.
Siinä oli vanha tammi, ja luotsivanhus sanoi latvaan viitaten: — Tässä asuu minun ainoa seurani, joka minulla on ollut monet vuodet!
Karl August kohotti kysyväisenä katseensa. Latvassa oli tavattoman suuri linnunpesä.
— Merikotkapari, — kertoi vanhus, — on rakentanut sinne pesänsä. Linnut ovat toisten kauhu, minun iloni. Milloin minulla on joku liika ruuanmuru, annan siitä niillekin.
Poistuessaan Karl August koetti pistää muutamia riksejä ukon taskuun; mutta hän otti ne käteensä ja sanoi vakuuttavasti, antaessaan rahat takaisin: — Mitä niillä tekisin? En tahdo parempaa; olen näet vieläkin siinä uskossa, että mitä enemmän täällä kieltäydyn, sitä varmempi saatan olla siitä, että tapaan rakkaani siellä, missä meillä kaikilla on hyvä olla… Mutta hyvää yötä nyt, nuori herra… Kiitos seurasta — vanhuksella ei ole pitkään aikaan ollut sellaista rauhaa!
Ihastunein mielin Karl August palasi kotiinsa Hevossaaresta. Hänestä tuntui kuin keskustelu vanhan luotsin keralla olisi vahvistanut hänen omia voimiaan ja uskoaan. Ja se teki, että hän vakaasti päätti oleskella Ombergin seuduilla, kunnes näkisi Alman ja saisi puhua hänen kanssaan — täytyipä hänen olla siellä vaikka vuosi ja vuorokausi.