XI.
Rauhoittaakseen ylijahtimestaria, joka pelkäsi Karl Augustin käyvän hänelle vaaralliseksi, muutti nuori mies mainitun viikon jälkeen päätöksensä siten, että matkustaisi pois vähäksi aikaa.
Hän oli kuitenkin toivonut, että hän näiden kuuden päivän mittaan saisi jonkun tilaisuuden tavata Almaa. Mutta vedenneito ei ollut suinkaan suotta muuttanut linnaansa ja palatsiansa: oli noussut ankara myrsky sateineen ja usvineen, ja sitä kesti kokonaisen viikon. Ja sellaisissa oloissa oli jotenkin luonnollista, ettei mikään sattuma tahtonut ojentaa Karl Augustille auttavaa kättänsä.
Samana aamuna, jona Karl Augustin piti matkustaa, teki hän kävelyretken vuorelle vielä kerran tavatakseen uutta ystäväänsä luotsivanhinta, jota edellisenä päivänä ei ollut näkynyt veneenrakennuspaikalla.
Sade ja myrsky olivat kokonaan lakanneet, mutta taivas oli vielä usvan peitossa, ja kummallisia pilvihahmoja liiteli sinne ja tänne puunlatvojen yläpuolella.
Karl August kulki mietteissään huomaamatta läheneviä askelia ennenkuin luotsivanhuksen kumea ääni lausui hänelle tervehdykseksi: — Jumalan rauha, nuori herra!
— Tulin sanomaan sinulle hyvästi! — virkkoi Karl August. — Miksi et ollut eilen venerakennuksella — olitko sairas?
— En, mutta minulla oli ansiota toisaalla. Ylijahtimestari käski minut luokseen; hänellä oli pikku työ, jonka hän arveli minun kenties tekevän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.
— Ja mikä se oli? — kysyi Karl August, jonka mieltä kiinnitti vähäisinkin siltä taholta kuuluva tieto.
— Eipä muuta kuin että Alma neiti tahtoi itselleen tänne pikku majan, jossa hän saattaisi huvikseen istuskella ja katsella järvelle; ja sitten hän itse oli pyytänyt — me näet olemme vähän niinkuin ystävykset — että minä saisin auttaa häntä.
— Vai niin, — sanoi Karl August ja pakottautui näyttämään ainoastaan kohtalaisesti asiaan kiintyneeltä, — olet siis hyvissä kirjoissa ylijahtimestarin tyttären kanssa?
— Niin, kehumatta sanoen, hän pitää minusta: häntä ei pelota olla ukko-rähjän seurana, ja monasti hän on tullut mökkiini ruokalaukku esiliinassaan. Eilen hän istui varmaankin pari tuntia luonani.
— Pari tuntia, ja eilen — eilen! — Ah, miten Karl Augustia kiusasikaan, ettei hän juuri eilen ollut tullut lähteneeksi ukon luokse! Keskustelun kestäessä hän kyllä koetti saada ääneensä suuremman tasaisuuden, mutta ukko oli kyllä ymmärtänyt, mitä syytä sillä, joka jo oli moneen kertaan nähnyt Ombergin puolelta ja toiselta, oli viipyä vielä niin kauan.
— Milloin herra matkustaa takaisin Vetterin yli? — kysyi vanhus.
— Olen aikonut lähteä tänään Visingsöhön, mutta näyttää siltä kuin usva ei alkaisi hälvetä.
Luotsivanhus myhähti. — Usva ei kyllä tee mitään haittaa, — sanoi hän, — se haihtuu pian aamupäivällä. Mutta jollei ukko erehdy suunnasta, niin ei herra ole vielä toimittanut kaikkia asioitansa.
— Asioitani! — virkahti Karl August punastuen. — Minulla ei ole täällä mitään muuta asiaa kuin katsella seutua.
— No, miten herra tahtoo! En voi moittia sitä halua, vaikkakin arvelen, että haluatte nähdä jotain muutakin, mikä kenties ei ole juuri niin helppoa ilman väylälle ohjaavaa hyvää luotsia… Mutta taidan viipyä liian kauan! Jos tahdotte nähdä työni, hyvä herra, niin kääntykää oikealle — ja tultuanne kukkulalle kenties saatte päivän keretessä nähdä kauniin näyn, jollei usva tule nykyistään sankemmaksi.
Hämmästyksissään siitä, että huomasi salaisuutensa jo tulleen toisen tietoon, ei Karl August pidättänyt vanhusta. Mutta vasta sitten, kun paikattu nuttu oli kadonnut pyökkilehtoon, jatkoi hän matkaansa kulkien ukon osoittamaan suuntaan.
Noustuaan mäen puoliväliin Karl August pysähtyi nojautuen tammen runkoon. Hän käytti muutamia hetkiä harkintaan ja koetti selvittää itselleen, mikä halu häntä vei eteenpäin. Oliko se todellakin rakkautta? Saattoiko hän pohjaltaan rakastaa naista, jota hän oli nähnyt vain kaksi kertaa ja puhutellut ainoastaan kerran? Tähän kysymykseen voi ainoastaan hänen oma sydämensä antaa vastauksen; ja vastaus oli sellainen, että hän vieläkin nopeammin kiiruhti eteenpäin. Pian hän saapui sille paikalle, missä puut alkoivat harventua, ja näki jo melkoisen matkan päässä kivistä, oksista ja kaarnoista rakennetun pikku luolan.
Tässä merkillisessä huvimajassa oli pitkin seiniä matala turvepenkki, josta vuoriharjanteen laskeutuneelta kohdalta näki vapaasti Vetterille; pari purjevenettä juuri viilsi sen kelmeätä pintaa.
Karl August istuutui penkille, — samalle penkille, jolla Alma kenties levähtäisi tunnin, parin kuluttua. Hänelle pisti äkkiä päähän kaunistaa Alman koti tuoreilla lehvillä ja kukilla ja päällystää rosoinen lattia pehmeällä sammaleella.
Päätös pantiin toimeen. Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asettaa paikoilleen viimeistä sammaltukkoa, kun heikko huudahdus osui hänen korviinsa. Äkkiä hän nousi ja näki vieressään Alman, iloa säteilevä ilme nuorteilla kasvoillaan. Hän piti nauhasta kiinni Kultakäpälää, joka polki jalkaansa ja pärskytteli hienoilla sieraimillaan; eläin ei tahtonut perehtyä vieraaseen.
— Pyydän anteeksi, — änkytti Karl August, — olin todellakin varsin rohkea. Sain — sain sattumalta nähdä… en tiennyt…
— Miksi olisitte ollut rohkea? — sanoi Alma toipuen siitä hämmästyksestään, että näki jälleen vieraan, jonka luuli aikoja sitten matkustaneen takaisin järven toiselle puolelle.
— Koska tiesin, — vastasi Karl August, nolona silittäen Kultakäpälän selkää, — että pikku luola kuului henkilölle, joka kenties ei pitänyt tällaisesta tuntemattoman ottamasta vapaudesta.
— Miksi sanotte tuntemattoman? — lausui Alma hiljaisemmalla äänellä. — Herra ruukinpatruunaa ei voine pitää vieraana se… mutta ei kai tarvita mitään vakuutuksia siitä, että minä en voi tahi en tahdo unohtaa Alvastran ukkosilmaa!
Itsessään ujon Alman olisi ollut mahdotonta lausua kaikkea tätä, jollei hänen isänsä esiintyminen vierasta kohtaan olisi saanut häntä vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli hyvittää se, mitä isä oli rikkonut. Kuitenkaan ei Alma ollut ehtinyt lopettaa puhettaan ennenkuin veri kohosi korkealle hänen poskilleen.
Karl August kuuli ihastuksella jokaisen sanan. — Ja minulle, — sanoi hän, — on noilla raunioilla, joilla olen käynyt sen jälkeen joka päivä, pyhempi merkitys: ne säilyttävät minulle häipymättömän muiston — olen täällä elänyt käännekohdan, joka vaikuttaa koko elämääni.
Alma seisoi sanattomana: hän ei edes tiennyt, että hänen pieni jalkansa sysäsi syrjään kaunista sammalkerrosta, jota toinen juuri oli asetellut. Mutta hän lykkäsi sen nopeasti paikoilleen, kun nuori mies osoittaen sammaleeseen lausui: — Kas vain, sehän revittiin, ennenkuin edes oli ehtinyt juurtua — se ei ole mikään kadehdittava enne!
— Ah, anteeksi! — Ja ennenkuin ajatteli mitä teki, miten suuri tahi pieni merkitys sillä saattoi olla, oli Alma kumartunut maahan ja kädellään asettanut sotketun sammalen paikoilleen.
Tämä näky, joka Karl Augustille merkitsi heräävän tunteen viatonta tiedottomuutta, sai hänen kasvonsa, samoin kuin hänen sielunsa ja sydämensäkin leimahtamaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tahtonut lisätä hämiä, jota tyttö ilmaisi kääntyessään luolan suulle, kiiruhti Karl August äänellä, jolle hän antoi kaiken mahdollisen tyyneyden ja tasaisuuden, kertomaan pikku jutun toisensa jälkeen, kunnes lähes tunti oli kulunut, ja Alma kelloa katsoen lausui, että oli pian isän aamiaisen aika, jolloin hän ei saanut olla poissa.
Karl August nousi jättäen hänelle tien vapaaksi. — Saanko, jos tapaan vanhan luotsin, sanoa hänelle, että luola on saavuttanut valtiattarensa suosion?
— Ah, miten hauskaa — tunteeko ruukinpatruuna mökissään asuvan luotsivanhuksen? Pidän hänestä hyvin paljon, kuulen niin mielelläni hänen kertovan meriseikkailuistaan ja sydämensä valitusta!
— Niin, minäkin olen saanut osani hänen surustaan ja hurskaasta taikauskostaan. Mutta sellainen rakkauden tulee olla: vahva uskossa ja uskollinen kuolemassa!
Hieno puna oli Alman vastaus, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen Kultakäpälän talutusnuoraan, joka hetkisen oli ollut Karl Augustin kädessä.
Hän seurasi tyttöä mäkeä alas; sitte molemmat pysähtyivät, ikäänkuin hiljaisesti sopineina, että tässä erottaisiin.
— Saan toivottaa onnellista matkaa, jollemme enää… Tyttö päätti lauseen hieman kumartamalla.
— Se ei ollut minun ajatukseni! — vastasi Karl August ja katsoi häneen merkitsevästi. — Mutta jos näihin sanoihin sisältyisi toivomus, niin silloin lähden Ombergista jo tänään!
Alma ei rohjennut antaa selvästi kehoittavaa vastausta. — Miten, — lausui hän astuessaan pari askelta eteenpäin, — miten olisin tullut sellaista toivoneeksi! Minä… minä en ajatellut mitään.
Karl August kumarsi ääneti. Ja epävarmana, oliko toinen loukkaantunut siitä, mitä hän oli sanonut, niin että hän tosiaankin näki vieraan viimeisen kerran, Alma kääntyi vielä kerran takaisin, nähdäkseen katseliko nuori mies häntä. Hienosti hymyillen hän vastasi Karl Augustin uuteen jäähyväistervehdykseen ja täysin tyytyväisenä näkemäänsä riensi kilpaa Kultakäpälän kanssa pyökkilehdon läpi.
— Mikä viehättävä olento! Millainen viaton lapsenmieli! — ihaili ääni
Karl Augustin sydämessä.
Samana iltana, kun hän koko päivän oli ollut huumaavan autuuden vallassa, siinä taivaallisessa uskossa, että oli muuttanut Edeniin, kirjoitti hän kotiin seuraavat rivit:
"Pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, olemaan aivan rauhassa, jollette pitempään aikaan kuule minusta mitään! Olen terveempi ja tyytyväisempi kuin olen koskaan ollut. Mutta koska minun on mahdoton sietää, että niitä vaikutelmia, joiden vallassa olen nyt kokonaan tässä Jumalan ihanassa luonnossa, sekoittaisi aineellinen ajatus: tänään sinun tulee kirjoittaa kirje, ajatus, joka kenties uutena moitteena palaisi joka päivä, niin pyydän Teiltä edeltäkäsin, rakkaat vanhemmat, anteeksi, että minä joksikin aikaa kokonaan jätän kirjoittamisen — josta seikasta isä, jos oikein muistan, joka tapauksessa minua kiittää ja äiti — kaikista äideistä hellin — varmankin antaa anteeksi pojalleen
Karl Augustille.
J.K. Sensijaan lupaan kautta kunniani, että palattuani isä huomaa, etten enää ole mikään toimeton uneksija; aion nyt alkaa elää, elää mukana elämässä ja antaa isälle välttämättömän korvauksen kaikista niistä vuosista, jotka isä on kärsivällisenä odottanut."
Tämän kirjeen Karl August vei samana yönä Hjo'hon, missä hän ei kuitenkaan viipynyt kauemmin kuin tarvittiin kapineiden kokoamiseen ja sälyttämiseen, jotka hän seuraavana päivänä muutti mukanaan Hevossaareen. Sieltä hän nyt vuokrasi itselleen kunnollisen huoneen seuraavaksi kuukaudeksi, aikoen toistaiseksi oleskella paikkakunnalla — kasvien tutkimista varten.