XII.
— Isäsi on jo kolmasti kysynyt sinua! — sanoi Neta-täti, joka jo kappaleen matkan päässä talosta tuli Almaa vastaan hänen palatessaan kukkulalle tekemältään aamukävelyltä.
— Kysynyt minua? — toisti Alma. — Enhän ole laiminlyönyt aamiaistuntia!
— Et, kello on vielä kymmentä vailla kymmenen, mutta mitä sinä näin varhain aamusella juoksentelet?
— Ei tätä voi sanoa varhaiseksi, täti! Tahdoin nähdä pienen luolan, jonka luotsivanhus teki minulle eilen.
— No, senhän näki pian… Mutta tuossa ylijahtimestari itse seisoo portailla — hän heiluttelee ja viittailee ja nyökyttelee päätänsä niinkuin henki olisi kysymyksessä. En voi ymmärtää mitä hän sinusta tahtoo.
— En minäkään, — vastasi Alma, joka nyt pelkäsi, että isä oli saanut tiedon hänen kohtauksestaan ruukinpatruunan kanssa. Kuitenkin hän joudutti askeliaan sellaisella kiivaudella, että melkein hengästyneenä saapui eteisen portaille.
— Kas niin, kas niin, ei meidän silti tarvitse juosta itsellemme pikaista keuhkotautia — hoo, ei, ei se ole niin vaarallista, ei suinkaan, meillähän on vielä viisi minuuttia jäljellä! — Ja ylijahtimestari astui edellä kaikkein pyhimpään työhuoneeseensa, jonne Almakin noiden viiden määräminuutin kuluttua saapui.
— No, tyttöseni, — lausui ylijahtimestari seisoen keskellä lattiaa ja tehden muutamia kierroksia, joiden joustavuus ja sulavuus ilmaisivat, ettei asia suinkaan ollut surullista laatua, — no, tyttöseni, luulen että olemme aivan säikähtyneen pikkulinnun kaltaisia. Mitä pelkäämme — mitä, häh — pikku tutkintoa?
— Pikku tutkintoa? — vastasi Alma kalveten.
— No niin, ei sitä nyt ole pantava niin pahaksi. Jos minä nyt esimerkiksi alotan tekemällä kysymyksen: miksi sinä kalpenit? niin sinä vastaat: "isä" — nyt ylijahtimestari puhui hienoimmalla diskanttiäänellään — "isä-kulta, en tiedä kalvenneeni".
— Ei, isä, niin en olisi vastannut, sillä minä tunsin vereni vaihtelevan jollakin tavoin.
— Ja miksi niin tapahtui?
— Siksi että pelästyin — en tiedä mitä tahdot minulta tutkia, isä!
— Sen saat pian kuulla. Mutta sinähän näytät pikemmin jäniksen kuin ylijahtimestarin tyttäreltä! Mene kamariisi ja rohkaise mieltäsi sillä aikaa kun syön aamiaista — ja tule jälleen luokseni puolen tunnin kuluttua.
— Kyllä, isä, — lupasi Alma ihastuen siitä, että sai hieman hengähtää.
Mutta tultuaan huoneeseensa hän alkoi kiusata itseään monenlaisilla kuvitteluilla, niin että hänen lopuksi täytyi pitää helpotuksena totuuden tietämistä; eikä kellonosoitin näyttänyt vielä täyttä puoltakaan, kun hän jälleen tuli isänsä huoneeseen, katseessa tosin hieman kiusaantunut ilme, mutta yhtäkaikki vähän rohkeampana kuin äsken.
— No, olemmeko nyt toipuneet? — kysyi ylijahtimestari asettuen sohvaan, kun Alma taasen sai luvan istuutua vastapäiselle tuolille.
— Olen, isä hyvä.
— Olemmeko koettaneet arvata jotakin?
— Ei, isä, minä en ole voinut arvata…
— Kiinnitä huomiosi: en kysynyt, oletko osannut arvata mitä aioin sanoa. — Eh, en, vaan kysyin, oletko koettanut arvata?
— Olen, isä, olen kylläkin.
— No, mihin sinun arvaamiskykysi kohdistui?
— Isä!
— Kas niin, älkäämme olko sokkosilla, vaan jos jonkunlainen leikki on kysymyksessä, niin kätkekäämme kernaammin sormusta — etkö pidä sormuksista, pikku heilakka?
— En, isä, — vastasi Alma kovin punastuen, — minä en pidä sormuksista!
— Mitä kummaa, minä luulen, että me valehtelemme? Sellaiseen emme ryhdy! Tytöt ovat tyttöjä: sinä pidät sormuksista!
— En pidä niistä ollenkaan, isä! — vastasi Alma vielä päättäväisempänä ja katsoi samalla isäänsä niin sanomattoman rukoilevin ilmein, että toisen täytyi puhaltaa savu piipustaan ja täyttää se uudelleen, voittaakseen aikaa.
— No, olkoon: sinä et siis pidä sormuksista. Mutta mitä sinulla on niitä vastaan?
— En saata sanoa sitä selvästi, isä: siinä on jotakin, mitä en voi selittää.
— Se on toinen asia. Silloin saatamme lukea tämän asian yliluonnollisiin; mutta siihen asti kunnes se selkenee, emme vaivaa sormiamme noilla inhoittavilla koristuksilla: anna koreasti tänne sormuksesi, jok'ikinen! — Viimeiset sanat lausuttiin päättäväisemmällä äänellä.
Hämmästyneenä Alma kohotti ylös valkoiset pikku kätösensä. Hän koristi itseään kernaasti kauneilla sormuksilla; eikä hän ollut tuntematta kaipausta nähdessään isän aivan levollisena vetävän näppiinsä sormuksen toisensa perästä; sitte kaikki pistettiin rasiaan, jonka ylijahtimestari lukitsi lipastoonsa.
— Kas niin, kas niin, nyt olemme päässeet noista kiusankappaleista ja saatamme puhua jostakin muusta! Mitä pitäisit kauniista, valkoisesta hevosesta, tulisesta, mutta kuitenkin lauhkeasta kuin lammas, selässään pieni englantilaiskuosinen naistensatula, ja sen päällä komea ratsastuspuku, sopiva sinun ikäisellesi ja kokoisellesi tytölle?
— Oi, isä-kulta, hevonen, satula ja ratsastuspuku, — huudahti Alma, ja ilo säteili hänen silmistään — sehän olisi hurmaavaa!
— Niin, niin, mutta, mutta! En suinkaan epäile sitä, mutta tahtoisitko myöskin antaa jotakin siitä lahjasta?
— Mitäpä minä saattaisin antaa isälle?
— Isälle? Mitä kuvitteletkaan — luuletko että minä tahdon haaskata niin paljon rahaa sinun huviksiisi? Jumala varjelkoon, en ollenkaan, en ollenkaan; sellaisen jätän sen tehtäväksi, joka tahtoo hankkia kauniin tytön suosion!
Alma vaikeni. Ilon ruusut pakenivat nopeasti. Hämmentyneenä hän katsoi lattiaan.
— No, älä nyt istu tuolla tavoin allapäin, silloin kun sinulla on syytä pitää pää pystyssä. Sanalla sanoen: täällä on kosija, joka aikoo antaa sinulle hevosen satuloineen ja kaikkineen morsiuslahjaksi.
— Voi, Herran nimessä… isä! Mutta… puoli lausetta tarttui hänen huulilleen siinä hetkessä, jona isän silmä osui häneen.
— Ei mitään "muttaa" — en ole koskaan sellaista kärsinyt. Erinomaisesta hyvyydestä tahdon kuitenkin sallia sinun selittää, mikä sillä "mutta"-sanalla oli tarkoituksena.
— En tahdo vielä mitään morsiuslahjoja, isä! — kuiskasi tyrmistynyt tyttö painaen päänsä isän polvelle.
Ylijahtimestarin kasvot saivat merkillisen ilmeen. Hän ei karjaissut kovasti, kuten hänen kiivastuessaan tavallisesti tapahtui, mutta hänen äänensä olisi kuitenkin kuulunut pitkän matkan päähän, kun hän kysyi: — Mistä ajasta alkaen sinä siis olet saanut tahdon?
Alma vaikeni, mutta uuteen kehoitukseen hän vastasi ujolla avomielisyydellä: — En tiennyt ennenkuin nyt, että minulle oli sellaista!
— En minäkään, — vastasi ylijahtimestari; — mutta koska asia joka tapauksessa on niin uusi, ettei se ole voinut ehtiä vakaantua, niin luulen, että me ilman erikoista vaaraa saatamme vieraantua siitä — vai mitä?
— Voi, isä, puhu hellästi, minä pelkään, kun haastat tuolla tavalla!
— Varsin kernaasti, lapseni: minä aion naittaa sinut! Ensi vuonna pidämme häät, ja toivonpa, että kaikki ihmiset, jotka häissä tanssivat, kertovat kauniista ja iloisesta Ombergin morsiamesta.
— Entä sulhanen? — änkytti Alma.
— Paras mies, jolla on koskaan ollut ruotsalainen nimi, joka on kantanut Ruotsin terästä ja kyntänyt ruotsalaista maata: kuninkaan uskottu majuri ja ritari, jalosukuinen herra Svante Kling, Svanvikin säteritalon ja useiden kiliseväin kultatynnyrien omistaja — ja kuitenkaan ei mikään se ole hänen sydämensä ainoankaan veripisaran arvoinen, kun se sydän on kunniallisin ja uskollisin mitä koskaan on laskettu tytön jalkojen juureen!
— Hän niin vanha, niin kauhean vanha, — nyyhkytti Alma.
— E-eei, e-ei, ei suinkaan hän ole vanha, hänellä on mitä nuorekkain sielu, ja muutoin hän on vikkelä kuin orava. Etkös häpeä: nuori mies, ainoastaan vähän yli neljänkymmenen.
— Pian viisikymmentä, isä, ja minun on mahdoton mennä naimisiin vanhan majurin kanssa. — Alma ummisti silmänsä, jotta hänen ei olisi tarvinnut nähdä rohkeiden sanojensa vaikutusta.
Mutta ylijahtimestarin luonne ei ollut tänään niin kuohahteleva kuin tavallisesti. Hän vastasi ainoastaan: — Saammepa nähdä, — nousi senjälkeen ylös ja huomasi, että hänen oli aika lähteä eläintarhaan kävelemään.
Alma hengähti helpommin. Hän sai vapauttaa ajattelemiseen. Mutta tämä vapaus ei ollut erittäin kadehdittava, koska se jätti hänet alttiiksi niitä erilaisimmille tuskille.
Naimisiin menoa majurin kanssa, johon hän oli oppinut katsomaan yhtä suurella kunnioituksella kuin omaan isäänsäkin, tuntui hänestä yhtä mahdottomalta kuin todellisuudessa asettua isänsä tahtoa vastaan. Tosin oli ensimäinen vastustusyritys käynyt helpommin kuin hän oli luullutkaan, mutta siitä ei seurannut, että toinen onnistuisi yhtä hyvin. Oi, ei, Alma tunsi liian hyvin, ettei isä sallinut itseään ohjata, olipa kysymyksessä niinkin uusi asia kuin "oma tahto" henkilöllä, jolla ei koskaan saanut olla sellaista, ei vähimmässä pikku asiassakaan.
Kuitenkin, niin tärkeä kuin se asia olikin, joka nyt valtasi Alman mielen, jätti se hänelle aikaa väliin palauttamaan mieleensä luolassa tapahtuneen aamuisen näytelmän. Ja joka kerta kun hän muistissaan näki sen hetken, jona hän ensiksi huomasi Alvastran tapahtuman nuoren sankarin hänen peittäessään sammalella permantoa, kohosi purppurapilvi hänen kasvoilleen, ja huulilla oli kaikesta hänen sisäisestä levottomuudestaan huolimatta hymy, joka kertoi, miten neitseellisessä veressä riemu ja tuska liittyivät yhteen.
Sillä aikaa ylijahtimestari käveli huulet tiiviisti yhteen puristettuina puiston käytävää; ja määrätyllä paikalla, johon hän väliin heittäytyi lepäämään, nimittäin milloin kukaan ei nähnyt — ylijahtimestarin heikkous oli se, että hän aina tahtoi näyttää nuorelta, ei koskaan vanhuuden vaivaamalta — otti hän povitaskustaan kirjeen, avasi sen ja silmäili toisen kerran sen rakasta, kylläkin kauan odotettua sisällystä:
"Arvoisa veli!
Veli on varmaankin jo pitkän aikaa nähnyt, miten minun laitani on…"
— Olen kyllä, olen kyllä, — liitti ylijahtimestari — mutta juuri sen vuoksi olisi pitänyt käyttää paremmin aika, joka tuhoaa parhaatkin suunnitelmat, vaikkakaan se, hitto vieköön, ei saa tätä turmella!
"… ja minä toivon, että veli hyväksyy sen tunteen, jota minä yhtäkaikki en itse uskalla hyväksyä, koska pelkään, ettei se ole mieleen tämän tunteen herättäjälle.
Minulla ei ole mitään kykyä ilmaista ajatuksiani suullisesti tahi kirjallisesti siten, että ne saavuttaisivat sen soinnun, joka hivelee nuoren tytön korvaa. Sen vuoksi minä en myöskään rohkene millään tavoin esittää hänelle toivomustani, vaan pyydän veljeä isällisellä rakkaudella, ilman kiivautta — sillä sellainen olisi minulle peräti vastenmielistä — kysymään Almalta, luulisiko hän voivansa tulla onnelliseksi miehen keralla, joka siinä tapauksessa tulisi uudelleen nuorukaiseksi. Kenties hän kuitenkin antaa kieltävän vastauksen; ja silloin minä pyydän, ettei veli millään tavalla rupeaisi houkuttelemaan! Mitä muutamain vuosien onni merkitsee minulle, jos Alman täytyy siitä kärsiä! Ei, ei mitään pakkoa!
En määrää mitään aikaa vastaukselle. Pysyttäydyn pari viikkoa kotona, jollen sillä aikaa saa mitään tiedonantoa. Mutta ellei silloin ole tapahtunut mitään sellaista, niin tulen aina, ainakin vanhana tuttavana, veljen luokse käväisemään.
Kunnioituksella ja ystävyydellä
veljen palvelija Sv. Kling."
— Voi sinua tomppelia, olisitpa tuon pusertanut itsestäsi puoli vuotta sitten, niin olisi hän nyt sinun vaimonasi! — mutisi ylijahtimestari… — Oma tahto — niin, saadaanpa nähdä: tuollainen pikku heilakka ja oma tahto. Mutta minä tiedän myös mitä minä tahdon ja mikä on parasta ja viisainta. Onkohan vaan raunioiden ritari lähtenyt Hevossaaresta? Minun täytyy lähettää tiedustaja sinne. Jos sala-ampujia on läheisyydessä, niin täytyy pitää silmänsä auki.
Samana iltana ylijahtimestarin päähän pisti soutaa kalastamaan — mikä urheilu ei suinkaan ollut hänen lempihuvejaan. Kulkiessaan Hevossaaren ohi hän poikkesi maihin, noustakseen ylös ja katsoakseen veneenrakentamista, jota luotsivanhin johti. Majatalon isäntä itse oli ulkona ja seisoi hattu kädessä kumartaen.
Ylijahtimestari tervehti. — No, onko paljon matkustavaisia? — kysyi hän.
— Eipä kovinkaan paljoa. Minulla on kuitenkin ollut muuan herra, joka on virunut täällä kokonaisen viikon.
— Ja viruu vieläkin?
— Ei, hän matkusti juuri nyt — vene näkyy kaukana tuolla lännessä. Hän aikoo mennä Hjo'hon, josta tulikin.
Sydän keventyneenä ylijahtimestari palasi kotiinsa. Ja koska hän nyt piti asiansa varmana, päätti hän itse matkustaa Svanvikiin, saadakseen majurin itsensä kirjoittamaan Almalle, ja rohkaistukseksi siihen antaakseen oman suostumuksensa.