XIII.
Muutamia viikkoja oli kulunut.
Ylijahtimestari oli tehnyt matkansa, mutta aivan turhaan, mikäli sen tarkoituksena oli saada majuri itse kirjoittamaan tytölle. — Ei, veli, — oli tuo suoraluontoinen mies vastannut, — hän tietää kyllä, millainen minä olen, minun tarvitsemattani asettaa omia pikku ansioitani hänen silmiensä eteen, — Ja jos hän tahtoo tehdä minut onnelliseksi sekä sydämellä että kädellä, niin hän kyllä tekee sen ilman kirjettäkin.
Suuttuneena ja mutisten jotakin tyhmyydestä ja naistuttavuuksien puutteesta, ylijahtimestari lähti paluumatkalle, pyytäen majuria saapumaan neljäntoista päivän kuluttua.
Koko tällä ajalla Alma ei kuullut sanallakaan puhuttavan majurin kosinnasta, jonka vuoksi hän pian alkoi uskoa, että isä kenties, kun oli kysymys hänen vastaisesta onnestaan, oli luopunut omasta tahdostaan — ja yhä raikkaampina kukoistivat nyt ilon ruusut hänen poskillaan. Sillä Almalla oli vielä toinen autuuden lähde, jonka hän kuitenkin huolellisesti kätki omaan rintaansa; hän oli näet monta kertaa — luonnollisesti aina sattumalta — nähnyt jälleen vieraan, eikä hän enää saattanut epäillä, joskaan siitä ei ollut tullut mitään varmaa sanotuksi, että vieras pysytteli paikkakunnalla yksinomaan hänen tähtensä.
Usein hän kuitenkin koki ennen tuntematonta tuskaa, pieniä tunnonvaivoja sen johdosta, että hänellä oli isältä salattavaa. Oli kyllä totta, ettei hän koskaan ollut sopinut nuoren herra Kemnerin kanssa näistä tapaamisista, mutta yhtä totta oli sekin, ettei hän koskaan niitä karttanut, vaikkei se olisi ollut erittäin vaikeaa, jos hän olisi rajoittanut kävelyretkensä puistoon tai virkatalon lähimpiin seutuihin. Mutta jollei hän pariin päivään ollut kulkenut kauemmaksi, niin kolmantena päivänä hän ei saanut pikku jalkaa enää ollenkaan tottelemaan: se oli saanut vastustamattoman halun käydä katsomassa luolaa, Yhtätoista pyökkiä, Stocklycken niittyä ja muutamia muita kaukaisia paikkoja, jolloin kohtalo aina satutti niin, että hän — tyttö oli jo ajatuksissaan ruvennut vaihtamaan hänen nimeänsä paljonmerkitsevään "hän"-sanaan, sattui tulemaan samaan aikaan.
"Mutta jos isä jonakuna päivänä sattuisi" — Alma häpesi lausua itsekseen: "yllättämään minut": hän muutti — "huomaamaan, että minä noin vaan, sille mitään mahtamatta, tapaan jonkun kävelyilläni! Suuttuisikohan hän kovin?" Ja joka kerta kun hän teki itselleen tämän kysymyksen, ilmaisi hänen kiivaasti sykkivä sydämensä, että niin oli tapahtuva… He puhuivat kuitenkin viattomista asioista. Vieras kertoi kodistaan, äidistään, tähänastisesta onnettomasta haaveilustaan, joka tuotti surua toimeliaalle isälle, ja miten hän vihdoin oli päättänyt matkustaa löytääkseen jonkun parantavan yrtin. Oli onnellista, että hän silloin ajatteli Ombergia. Tyttöhän varmaankin kernaasti auttoi häntä.
* * * * *
— Oletko kuullut, miten harakat tänään katolla nauravat? — kysyi
Neta-täti eräänä aamuna astuessaan Alman luo.
— En, ja mitä se merkitsisi? — vastasi Alma, joka silmättyään kelloon alkoi joutuisasti pukeutua.
— Merkitsisikö, rakas lapsi? — toisti Neta-täti ja otti niin runsaan hyppysellisen nuuskaa rasiastansa, että enemmät puolet ripisi äsken silitetylle esiliinalle. — Mitäpä muuta kuin vieraita tahi uutisia! Jos ne nauravat ainoastaan yhden ainoan aamun, niin tulee vieraita, mutta jos ne nauravat kolmena peräkkäin, niin se merkitsee jotakin tärkeää uutista.
— Rakas täti, mitä se saattaisi olla?
— Ymmärrät kai, etten minä ole kaikkitietävä, mutta arvata saatan kuitenkin hätätilassa, kun saan ensin säikeen päästä hieman kiinni.
— Ja onko tädillä nyt sellainen säie?
— Miltä kannalta asian ottaa — oletko kuullut, että meillä on sunnuntaina suuret kekkerit, oikein suuret kekkerit soittoineen ja tansseineen?
— Soittoineen ja tansseineen? — toisti Alma hämmästyksissään.
— No miksi siitä näytät niin armolliselta? Oletko unohtanut, että muuan pikku neito silloin odottaa kaunista seppelettä?
— Tiedän kyllä, että sunnuntaina on minun syntymäpäiväni; mutta sitä ei ole koskaan ennen sillä tavalla juhlittu.
— Kerta ensimäinen. Sinä täytät kahdeksantoista vuotta — kenties isä tahtoo, että juhla saa kaksinkertaisen merkityksen!
Tähän viittaukseen Alma ei uskaltanut vastata sanaakaan. Hänen päätään huimasi, valtimo löi kuumeisesti. Sunnuntaihin oli ainoastaan kolme päivää: ja juuri niinä päivinä hänellä oli tapana "kävellä puutarhassa". Nämä kävelyretket sattuivat säännöllisesti joka kolmanneksi tai neljänneksi päiväksi, niin että hän, jos olisi muuttanut järjestystä ja tänään mennyt vuorelle, ei olisi tavannut ketään.
Ja miksi Alman mielessä liihoitteli tuo toivo, että hän juuri ennen sunnuntaita saisi tavata nuorta kasvientutkijaa? Niin — koska hän — tämä ei ollut kuitenkaan vielä aivan selvää — sitä ennen mahdollisesti lausuisi jotakin, johon oli annettava vastaus, tahi ainakin puolittaisen ajatuksen siihen suuntaan. Ja se oli suojeleva hänet kaikesta pahasta, mitä sunnuntaina saattoi tapahtua, jotavastoin, jos mitään, yhtään mitään ei tapahtuisi, jos hän ei tapaisi ketään, niin hän kenties ei hirviäisi asettua isän tahtoa vastaan…
Alma tuli alas, suuteli isää kädelle ja kaatoi hänelle kahvia. Mutta viimeksimainittu tehtävä ei onnistunut ollenkaan yhtä vakavasti kuin tavallisesti.
— Miksi kätesi vapisee? — kysyi ylijahtimestari ottaen piipun suustansa ja katsellen vakavasti tyttöä.
— En minä vapise, isä! — änkytti Alma, mutta sitten hän tosiaankin vapisi niin rajusti, että pannun sisällyksestä läikähti kupin yli lumivalkoiselle liinalle. — Anteeksi, isä!
Ylijahtimestari yskähti, tarttui jälleen piippuunsa ja puhalteli kiemurtelevia savupilviä ulos ikkunasta.
Alma vaikeni kaataen muutamia pisaroita omaan kuppiinsa, mutta kasteltava korppu sai juoda kaiken kahvin; Alma vei ainoastaan kupin huulilleen.
— Sepä merkillistä kahvinjuontia, — sanoi ylijahtimestari harvinaisen pitkän vaitiolon jälkeen, ja "sepä" lausuttiin terävällä äänenpainolla.
Almalla ei ollut vastausta valmiina: hän katsoi nolona kuppiin ja loi jälleen aran katseen isäänsä.
— Etkö ole nukkunut hyvin yöllä?
— Olen, isä.
— No, olemmeko kuunnelleet jotakuta aamupöllöä — onko neitsyt lohikäärme tänään tehnyt kierroksensa tyttökammioon?
— Neta-täti — niin, isä, hän oli luonani aamulla!
— Sen saattoi uskoa, kyllä väinkin. Ja onko hän hämmentänyt sinulle niin voimakkaan liemen, että sinun on pitänyt saada hermoväristys ensimäisestä annoksesta?
— En luule, isä, hänen arvanneen oikein!
— Ja siksi olet pahoillasi? Kas niin, älä näytä niin hämmästyneeltä: me kenties toteutamme hänen ennustuksensa!
— Mutta juuri se, isä…
— Ilahduttaa sinua, ymmärrän, ymmärrän — se on aivan luonnollista. Hän on kai juorunnut, että me aiomme pitää hieman hauskaa?
— On, mutta minä en siitä niin ihastunut.
— Mitä, sinä itsepäinen, kiittämätön pikku hupakko — et ihastu siitä, että isäsi panee sinulle toimeen tanssiaiset! Etkö häpeä?
— Tahtoisin olla niin iloinen, niin onnellinen, ettei kukaan olisi nähnyt iloisempaa tyttöä, jollet vaan…
— Kas niin, kas niin, jätä nuo tyhmät, ikävät keskeytykset! Emme kai istu täällä kuin teatterissa odottamassa, että kuiskaaja täyttää loput, milloin itse sekoamme. Puhu aina avoimesti ja suoraan. Miten oli: jollet vaan…?
— Pane toimeen mitään muuta, — änkytti Alma.
— Ahaa, — huudahti ylijahtimestari ja kavahti tuolilta tulisen tapansa mukaisesti. — Olemmeko hautoneet sellaisia mielijohteita? Tahdon kaikella luottamuksella sanoa pienelle nirppaliisalleni, ettei nuoren tytön mitenkään sovi omin neuvoin hautoa päässään tuollaisia ajatuksia! Kun minä sanon: täällä tulee kihlajaiset, niin täällä tulee kihlajaiset; ja minä sanon sen kyllä siksi ajoissa, että sinä ehdit tavata tah… don, se on tahdon.
Näin sanoen ylijahtimestari kiiruhti ulos, ja kohta senjälkeen Alma kuuli hänen äänensä ullakolta, missä Neta-neiti paraikaa levitti kuivamaan koiranputkia ja peltominttuja. Mutta joskin Alma astui eteiseen, ei hän tajunnut yhtään selvää sanaa, — siinä määrin kysymykset, vastaukset, päivittelyt seurasivat toisiaan, että kaikkityyni oli kuin virran kohinaa…
Alma teki kävelyretkensä puutarhaan, mutta ei ollut koskaan huomannut sitä niin ahtaaksi; hetkisessä hän kiersi kaikki käytävät. Pienen Alma-paran sydän kenties oli siksi täysi, että hän tarvitsi ulkona suurempaa tilaa. Ja niinpä hän kuljettuaan viistoon puutarhan läpi tuli vihdoin puistoon vievälle pienelle takaportille. Mutta ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain väärää mielessä, astui hän jälleen sisälle sulkien sen — ja se avaaminen ja sulkeminen uudistui vähintäänkin neljännestunnin ajan. Silloin portti ei oikein tahtonut mennä uudelleen kiinni, koska jotakin oli tullut saranain väliin. Alman täytyi senvuoksi astua ulkopuolelle — ja kun hän nyt kerran oli siellä, olivat hänen mielestään niityt ja kukat niin houkuttelevia, että hän ei hennonut olla lähtemättä niitä hieman katselemaan.
Merkillistä kuitenkin oli, että mitä pitemmälle Alma ehti, sitä kauniimmilta ja houkuttavammilta kauempana olevat puut, niityt ja kukat näyttivät. Ja niinpä puut, niityt ja kukat, ryhmä toisensa jälkeen, veivät hänet lopuksi niin loitolle, että sittenkin itse asiassa "olisi hiukan hupsua, jollei samalla menisi uudelle luolalle katselemaan näköalaa järvelle, joka tänään ja tällä ilmalla varmaankin oli sanomattoman ihana". Ja Almahan saattoi mennä sitä levollisempana, kun tiesi että "hän" ei ollut siellä tänään.
Ja Alma läksi.
Mutta oliko se sattuma vai tapahtuiko joka päivä samoin — pieni huvimaja oli kaunistettu lehvillä ja sammaleiselle permannolle siroitetuilla tuoreilla: kukilla. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään.
Alma istuutui. Hän ei päässyt selville kaikista toivomuksista, kaikista tuhansista peloittavista ja levottomista ajatuksista, jotka hänessä heräsivät.
Puoleksi huoahtaen hän sanoi itsekseen: "Minun täytyy lähteä", mutta jäi kuitenkin paikoilleen. Luola oli kuin lumottu.
Mutta äkkiä hän kavahti pystyyn: hyvin tuttuja askelia kuului ulkoa — hän olisi tahtonut piiloutua, hän tunsi punan polttavan poskista sydämeen asti, hän oli aivan suunniltaan tuskasta. Olihan kovin vaarallista, jos hänet tavattaisiin siellä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei ollut koskaan tapana siellä käydä, ja puolittain epätoivoisena hän rukoili, ettei nuori mies huomaisi häntä. Hän hyrskähti itkuun.
Mutta Alma ei ehtinyt toivoa, pelätä eikä rukoilla, ennenkuin toinen jo seisoi luolassa, aivan tytön edessä; nenäliina itkettyneillä silmillään ja hehkuvilla poskillaan tämä ei tiennyt, mihin piiloutuisi hädässään ja sydämensä ahdistuksessa.
— Alma! — huudahti Karl August yllätyksensä huumauksessa unohtaen kaiken väkinäisyyden.
Pelkkä ristimänimi, jota tyttö ei ennen ollut kuullut luiskahtavan hänen huuliltaan, täytti hänet sanomattomalla onnella; koskaan ei hänestä nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. "Ah", ajatteli hän ujosti, "sanoisipa hän sen vielä kerran!" Ja se toive täyttyikin heti.
— Alma, Alma, — toisti vieras tytön edelleen pitäessä kasvonsa peitossa, — Alma itkemässä!
— Pääni on varmaankin kipeä, — lausui Alma ja katseli hyvin hajamielisen näköisenä järvelle. — En aikonut tulla tänne nyt — mutta täällä ylhäällä on niin raitista ja kaunista.
— Olen varma, — alotti Karl August jälleen rohkeana siinä varmuudessa, ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin se, joka oli melkoisesti häntä itseään ujompi, — olen varma, ettei Alma itke päänkivistyksestä: jokin on koskenut sydämeen?
— Ei… mikään, — vastasi tyttö hapuillen ja koetti näyttää levolliselta.
— En uskalla kiusata, — sanoi Karl August ja tarttui miehuullisesti tytön käteen, toisen vetämättä sitä pois hämmennyksessään, — mutta te olette itkenyt, ja yksi ainoa näitä kyyneliä riittää tuottamaan minulle kärsimystä kaksin verroin… On olemassa sympatioja, joita on mahdoton selittää; joku aavistus sanoi minulle, että luolassa käydään tänään, ja sen vuoksi minä olen sen kaunistanut.
Aivan ajattelematta Alma vastasi: — Sen arvasinkin sisään tullessani. — Hän keskeytti ja tempasi kiivaasti kätensä takaisin: hän ei voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että oli paljastanut niin suuren heikkouden.
Mutta samassa hetkessä Karl Augustin käsi oli jo hänen vyötäisillään, ja mitä lämpimin ja pyhin rukous oli hänen silmissään. — Alma, — kuiskasi hän, — elämäni, rauhani riippuu sinusta — — en saata elää, ellet rakasta minua ja tule puolisokseni.
Alman sydän paisui niin että hän ei saanut puhutuksi.
— Sano miten vähän, miten vähän hyvänsä! — pyysi toinen polttavassa tuskassa.
— En saata, — vastasi Alma, mutta antoi kuitenkin purppuraisen poskensa painua toisen olalle. — Minä niin pelkään, pelkään!
— Ainoastaan pelkäät, kallis, rakas tyttö, et muuta? Minä rukoilen sinua, luota siihen, joka ei koskaan omista uskoaan, sydäntään, elämäänsä, kenellekään muulle kuin sinulle! Pelkäätkö ainoastaan?
— Olen onnellinen! — kuiskasi Alma ja tunsi samassa hetkessä liiton vahvistetuksi… — Mutta, hyvä Jumala, mitä isä sanoo!
— Ei mitään pelkoa taivaassa. Menkäämme nyt heti, tuossa tuokiossa, häntä tapaamaan.
— Ei, ei, meidän ei tarvitse lähteä mihinkään sitä onnea nauttiaksemme! — kuului ylijahtimestarin ääni, hänen säkenöivin silmin saapuessaan — taivaaseen. — Hän on täällä, herra! Niin, herra, tuhat tulimmaista, eikö tässä olekin todistaja siihen, että te olette menetellyt lurjuksen tavoin — älkää kalvetko, herra — juuri riivattu lurjus ja pelkuri te olette, — paneppa isän tietämättä toimeen salaisia kohtauksia ja hiivi tytön sydämeen! Hyi, hitto, minua ihmetyttää, etten tee teille muuta kuin sanon, että menkää helv…
Ylijahtimestarin vimmaisen vihanpurkauksen aikana Alma oli piiloutunut luolan perimpään nurkkaan, kuitenkin siten, että hän sillä mielenmaltillaan, mikä hänellä vielä oli jäljellä, saattoi tarkata, miten hänen kosijansa käyttäytyisi hänen isäänsä kohtaan. Hän mietti mielessään, uskaltaisiko Karl August vastata isälle, ja vaikkakin hän piti parhaana, ettei hän sitä tekisi, tunsi hän kuitenkin itsensä enemmän tyydytetyksi nähdessään Karl Augustin kalpeat kasvot ja niissä melkein yhtä tuikean ilmeen kuin itse isällä; hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa vapisivat ja hän kuuli toisen äänellä, joka oli hämmästyttävän erilainen kuin se, jolla hän äsken oli häntä itseään puhutellut, terävästi lausuvan:
— Hiljaa, hiljaa, herra ylijahtimestari. Olkaa suosiollinen ja muistakaa, ettei yhdelläkään isällä ole oikeutta sanoa lurjukseksi ja pelkuriksi miestä, joka kaikessa kunniassa ilmoittautuu tyttärelle ennenkuin isälle. Ja nyt, joskin minulta mielenliikutuksessa puuttuu sovelias ilmaisumuoto, pyydän saada esittää herra ylijahtimestarille sen anomuksen, joka ilman tätä keskeytystä olisi hienommalla tavalla tullut herra ylijahtimestarin korviin!
— Oo, kautta sieluni, saatatteko vielä valittaa, että teiltä puuttuu rohkeutta ja ilmaisumuotoa, — huudahti ylijahtimestari hilliten itseään ja vihastaan huolimatta hyväksyen nuoren miehen maltillisen ja miehekkään vastauksen, — jos sananne eivät olisikaan niin valikoituja kuin tulisi olla kosijan, josta ei tunne muuta kuin mitä hän itse on suvainnut ilmoittaa! Mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, se jää vähemmän tärkeäksi, kun liitto ei tule kysymykseenkään. Olen jo luvannut tyttäreni eräälle kosijalle, joka — viisaammin kuin te, herra, — on tiennyt alottaa oikeasta päästä!
— Mitä, herra ylijahtimestari — luvannut tyttärenne hänen tietämättään!
— E-en herra, en hänen tietämättään… Tule tänne, heilakka, ja vastaa, etkö tiedä, että isäsi on aikonut sinut toiselle kosijalle? No, anna tulla — puhu suusi puhtaaksi, jotta ritarisi ymmärtää sinut. Tämä on oikeastaan minun puoleltani liiallinen hyvyyden osoitus, mutta yhtä kaikki — sallin sen.
— Mutta kehoitus, — lausui Karl August, — tapahtuu niin kaksipäisessä muodossa, että Alma-neiti pelästyy — ja vastatkoon hän silloin mitä hyvänsä, niin uskon ainoastaan hänen edellisiä sanojansa. — Ja sitten hän kääntyen Almaan lausui muuttuneella ja hennolla äänellä: — Sano, rakas, kallis Alma, onko isäsi luvannut kätesi sinun tietäessäsi sen?
— Rakas, kallis Alma! — matki ylijahtimestari hirveästi virnistäen. — Rakastakaa ketä hittoa haluatte, mutta tehkää hyvin ja olkaa rakastamatta minun tytärtäni ja puhutelkaa häntä vähemmän tuttavallisesti, jos herra ruukinpatruuna suvaitsee… No, etkö saa sanaa suustasi, tyttö?
Arasti vilkuen isästä siihen mieheen, jolle oli antanut sydämensä, vastasi Alma: — Olen kyllä tiennyt isän toiveen, mutta olen toistanut, että en tahdo majuria!
— Mikä, — lisäsi ylijahtimestari, — ei merkitse! mitään! Ja tule nyt ja lähde kotiin, sillä me olemme, mikäli ymmärrän, puhuneet kaiken mitä tarvitaan.
— Emme, paras ylijahtimestari, kaukana siitä! — lausui Karl August, joka piti parhaana hillitä itseään. — Älkäämme Herran nimessä näin erotko! Olen vakuutettu siitä, että te, herra ylijahtimestari, olisitte tyytyväinen oloihini, jos saisin niitä lähemmin esittää ja Alma-neiti kulkisi edellä. Sillä kykenemättä täysin huolehtimaan vaimosta en olisi koskaan uskaltanut esittää pyyntöäni.
— Kas niin, kas niin, älkäämme puhuko puuta heinää! Uskon kyllä, että ruukinpatruuna on kunniallinen mies ja olisi kyennyt elättämään hänet, jos olisitte hänet saanut, mutta sehän teidän olisi pitänyt alusta alkaen huomata, ettei se naula vetänyt: minä osoitin olevani jyrkästi vastaan heti ensi hetkestä.
— Juuri se seikka, että isän talo oli minulta suljettu, pakoitti minua tapaamaan Alma-neitiä puistikossa. Mutta sopisikohan minun kysyä, mistä niin voimakas vastenmielisyys aivan tuntematonta kohtaan saattaa johtua? Se ilmeni jo tavatessamme Alvastrassa.
— Se, — sanoi toinen tarttuen tyttärensä käteen, — johtui siitä, että minä heti huomasin kasvoistanne jo olevanne rakastunut tyttöön, ja koska en saattanut ottaa kahta vävyä, niin tyydyin siihen, jonka paraiten tunsin ja johon enin luotin, nimittäin majuri Klingiin, jonka kanssa Alma ensi sunnuntaina menee kihloihin!
— Mutta minulla on hänen sydämensä ja — uskollisuutensa, ja se tuottaa vaatimuksia, joista en aio luopua! Olen tekevä kaikkeni säilyttääkseni ne!
Ja vastausta odottamatta Karl August kohteliaan jäähyväistervehdyksen jälkeen ja luoden Almaan palavaa hellyyttä uhkuvan katseen kääntyi vastakkaiselle käytävälle.
— Vai niin! Siinäpä hitonmoinen mies, — mutta minun asiakseni jää sovittautua ajoissa vastaan,— mutisi ylijahtimestari ja vaelsi alas tyttärensä keralla.
Alma koetti katsahtaa isäänsä kasvoihin. Hän odotti kauheaa vihanpurkausta, mutta ylijahtimestari sanoi tavattoman hiljaisella äänellä: — En ymmärrä, miten sinä, pieni yksinkertainen letukka, olet saanut itseesi niin paljon rohkeutta, että vastoin isäsi tahtoa ryhdyt rakasteluun ihan hänen nenänsä edessä; niin, niin, et sinä sentään olekaan aivan yksinkertainen!
Ja enempää ei sinä iltana asiasta puhuttu. Mutta mistä ei puhuttu, sitä ajateltiin; ja Alma tiesi kyllä, että kullakin päivällä on oma huolensa.