XIV.
Majuri saapui jokseenkin myöhään lauantai-iltana.
Alma oli huoneessaan, josta hän, varsinaista kieltoakaan saamatta, ei ollut lähtenyt isänsä ja Kari Augustin kesken tapahtuneen kohtauksen jälkeen.
Nyt hän kuuli isänsä askeleet, mutta avatessaan oven hän säpsähti: sellaista käskevän vakavuuden ilmettä ei tyttö ollut koskaan nähnyt hänen kasvoillaan.
— Olen sanonut sinulle, lapseni, — lausui isä tarttuen tyttärensä käteen, — olen sanonut sinulle antavani sinulle riittävästi aikaa myöntävän vastauksesi oppimiseen, ja nyt jätän sinulle vielä puoli tuntia siihen. Minun päätökseni olet jo kauan tiennyt, ja vielä kauemmin olet tuntenut, etten koskaan muuta päätöstäni.
— Mutta, isä, — sanoi Alma koettaen rohkaista mieltään, — en saata antaa uskollisuuttani kahdelle!
— Et ole antanut mitään tuolle nokkaviisaalle pojalle! Sillä sen mitä olet lorunnut hänen kanssaan, tekee tyhjäksi isäsi tahto, aivan kuin et koskaan olisi mitään lorunnutkaan. Tänä iltana sinä annat majurille myöntymyksesi: huomenna juomme kihlajaisesi — ja sillä hyvä!
—: Kuolen surusta, isä, jos pakoitat minua!
— Älä ärsytä minua enempää, tyttö! — Näin sanoen ylijahtimestari kohotti kättään ja näytti niin kauhistavalta, että Alma tuskissaan käänsi pois kasvonsa.
— Helkkarin rakkaudenloruja! — mutisi hän astuessaan takaisin kaikkein pyhimpäänsä…
— Pelkään, ettei veli ole antanut minulle oikeata selvyyttä? — sanoi majuri tutkivaisena. — Almassa on varmaan joku vastahakoisuuden tunne, jota veli koettaa lannistaa ja salata minulta.
— Vastahakoisuuden tunne, vastahakoisuuden tunne, — toisti ylijahtimestari kasvot tulipunaisina, toivon ettei hänellä sitä ole, silloin kun minä olen myöntyväinen.
— Mutta, — huomautti majuri Kling, — minä en ole tyytyväinen veljen myötätuntoon: tässä on kysymys Alman vapaasta valinnasta!
— Hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari, jonka oli mahdoton enää pysyä levollisena, — luulenpa aivan, että veli peruuttaa kosimisensa! Jollei veli tahdo tytärtäni muutoin kuin että hänen pitää seistä ja niiata ja huutaa niin että Jumala ja koko maailma sen kuulee: "minä tahdon tulla arvoisan ja oivallisen majuri Klingin vaimoksi", niin antaa koko asian olla. Sillä sen kai veli tiennee, ettei se kana itsestään tule sanomaan: "ota minut!"
— Aina niin kiivaana, veli hyvä! — vastasi majuri. — Suo kuitenkin anteeksi, etten voi tyytyä muuhun kuin Alman omilta huulilta tulevaan ratkaisuun, ja jos ne antavat kieltävän vastauksen, niin ei kihlauksesta tule mitään.
— Silloin annan palttua sinulle ja tyhmyyksillesi! Saattaako nyt siivo tyttö antaa myöntävän vastauksen heti ensi hengenvedossa? Minun vaimoni, Maria-vainaja, kieltäysi kymmeneen kertaan. Olisinko silti menettänyt rohkeuteni — hitto vieköön: se vain ärsytti minua suurempiin ponnistuksiin; ja uskoopa veli minua tahi on uskomatta, niin minä kuukaudessa syrjäytin neljä kilpakosijaa — ja veli ei katso pätevänsä voittamaan yhtä kieltävää vastausta ja yhtä kilpakosijaa!
— Mitä tuo merkitsee? — kysyi majuri ilmaisten jonkunlaista mielenliikutusta. — Onko minulla kilpakosija?
— Mitä veli ajattelee? — lausui ylijahtimestari ja suoristausi ylpeänä; — eikö minun tyttärelläni olisi enempää kuin yksi kosija! Alma on kaunis, ja vaikka itse sen sanon, kyllin rikas saadakseen yhtä monta kuin äiti-vainajansakin — ja sen verran hänellä varmasti olisi ollutkin, ja kenties kaksin verroin lisää, jollen minä olisi sulkenut porttejani kaikilta nuorilta herroilta!
— Ja mistä hän sitten on tullut?
— Luulen itse paholaisen lähettäneen hänet salaman keralla, joka oli osua Almaan Alvastrassa. Nuori tehtaanpatruuna, kiitokseksi siitä kepposesta, jonka tein hänelle päivälliskutsuillani, teki vielä pahemman kolttosen minulle salaa tapaamalla ja kosimalla tyttöä.
— Entä tytön vastaus?
— Ei minkään arvoinen! Veljen kai täytyy ymmärtää, että hän ei ilmoisna ikänä saisi tulla veljen vaimoksi, jollen olisi vakuutettu siitä, että hänen korkein onnensa perustuu siihen. Alma on pieni, ylen hento lapsonen, joka tarvitsee sydämellisen ja voimakkaan miehen hoivaa. Veli on sellainen mies, veli on oleva hänelle hyvä ilman heikkoutta, ei koskaan kova. Hänen onnettomuutensa olisi, jos hän saisi jonkun noita nuoria veitikoita, jotka ensimäisinä kuukausina jumaloivat vaimoaan antaakseen hänen koko lopun elämänsä asteettain alentua, kunnes hän viimein on ainoastaan vähäpätöisyys, jonka arvo riippuu pelkästään siitä halusta, millä hän hoitaa taloutensa ja lapsensa. Sellaiseksi en tahdo Alman tulevaisuutta. Tyttö on jalokivi: sen, joka saa hänet, tulee myöskin osata antaa hänelle arvonsa.
Tämän keskustelun tapahtuessa ylijahtimestarin huoneessa, jolloin hän innoissaankaan ei unohtanut katsoa kellonosoitinta, istui Alma myöskin kelloon tuijottaen ja laskien minuutit, jotka hän vielä saattoi sanoa omikseen. Koko hänen olemuksensa nousi sitä kuvittelua vastaan, että hänen pitäisi majurille siirtää Karl Augustille antamansa lupaus. Mutta mistä ottaa rohkeus isänsä läsnäollessa selittää se majurille?
Juuri hänen istuessaan ja miettiessään naputettiin hiljaa ikkunaruutuun, ja iso, musta pää kohottausi näkyviin. Luotsivanhus siinä seisoi nyökytellen ja kysyen, pitikö neiti luolasta.
Alma tuli esille; ja tuskin oli hän avannut ikkunasäpin ja virkkanut vanhukselle ystävällisen sanan, kun jo pieni kirjelippu oli hänen kädessään, jonka jälkeen ukko levollisena katosi.
Tyttö telkesi oven, mursi sinetin ja luki ensimäiset rakastetun käden kirjoittamat rivit:
"Oma Almani!
Uskon sinuun kuin Jumalan sanaan. Taistele rakkautemme puolesta, vetoa majurin kunniaan! Mutta jos vastarinta nousee sinun voimiasi suuremmaksi ja sinä tavan voimasta alistut isäsi tahtoon, niin luota kuitenkin minun sanoihini, että sinä et tule kenenkään muun vaimoksi kuin minun, vaikkakin minun täytyisi vedota majuriin itseensä.
Hän ei kenties tiedä mitään ja ehkä loukkaantuu paljoa vähemmän, jos kuulee avoimen totuuden sinulta kuin jos minä sen lausuisin. Luoja sinua suojelkoon, sieluni rakastettu, minun kihlattuni. Mitä vahvemmaksi sinä nyt jäät, mitä innokkaammin taistelet tulevaisuutemme puolesta, sitä korkeammin ja pyhemmin sinua jumaloi sinun
K.A.
J.K. Myöhemmin illalla luotsivanhus jälleen käy ikkunasi ohi. Pidä silloin pikku kirje valmiina! Taivas, miten kaipaan!"
Alma pisti kirjeen ompelulaatikkonsa salalokeroon, kun se ensin sinne mennessään oli saanut ne ujot ja hellät hyväilyt, jotka hän kaiketikin uskalsi suoda paperille. Mutta nyt luodessaan katseensa kelloon, näki hän kauhistuksekseen, että onneton minuutinosoitin oli määräkohdassa. Hän tiesi, että viipyminen vieläkin enemmän ärsyttäisi hänen isäänsä; kykenemättä tekemään ainoatakaan selvää päätöstä, paitsi sitä, että antaisi Jumalan ja asianhaarain ohjata, sekä (saamansa neuvon mukaan) ilmaisisi ahdinkonsa majurille, astui hän isänsä huoneeseen.
— Kas tässä morsian, — sanoi ylijahtimestari tarttuen tytön käteen. — No, anna majurille toinen, lapseni. Et löytäisi parempaa miestä, vaikka valittavanasi olisi ollut koko Ruotsin miehinen väestö.
— Isä! — Alma kohotti katseensa, mutta sai silmäyksen, joka heti sulki hänen huulensa.
— Saanko puhua kahden kesken Alman kanssa? — lausui majuri äänellä, joka ilmaisi päättäväistä toivomusta.
— Tee tahtosi, mutta älä latele mitään joutavanpäiväisiä juttuja. Sillä ota heti huomioon, että jos veljen päähän pistää näytellä mitään romaanimoraalia luopumisineen j.n.e., niin minä jo edeltäkäsin tahdon sanoa, ettei sellainen mitään pyhitä, mikäli sen pitäisi auttaa Alman toiveitten toteuttamista muulla tavalla. Niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, ei hän kuitenkaan saa sitä, joka on turmellut parhaat suunnitelmani. Veli tekee nyt mitä haluaa! — lisäsi hän lähtien huoneesta.
— Hyvä kuin kulta, mutta syttyväinen kuin ruuti, — virkkoi majuri ohjaten Alman tuolille, jonka viereen hän veti omansa.
— Ah, niin, — vastasi Alma suuresti rauhoittuneena lempeästä, sydämellisestä sävystä. — Isä on tosiaankin hyvä, mutta suuttuessaan hän saa minut pelästymään.
— Mutta minua ei Alma pelkää? Olen varma, ettet voi pelätä, sillä olethan vakuutettu, etten voi koskaan tahtoa mitään muuta kuin sinun onneasi?
— Sen uskon — — mutta jollei se nyt tee minua onnelliseksi…
— Vaimokseni tuleminen, tarkoitat?
— Niin, — sanoi Alma hiljemmin, — jos minä uskallan vakuuttaa, etten voi sitä, etten tahdo, niin eikö herra majuri silloin tulisi pahoilleen ja suuttuisi minulle?
— Tosin tulisin pahoilleni, Alma, pahoilleni, hyvin pahoilleni, sillä et voi uskoa, miten usein yksinäisyydessäni sinun kuvasi on ollut edessäni ja luvannut minulle enemmän kuin sinä tahdot täyttää — mutta ole varma, Alma, että minä en koskaan voi suuttua sinulle: sinä tuotat minulle tuskaa, jolle et itse mahda mitään.
— Niin kyllä on, — jatkoi Alma yhä miehuullisempana, — ei voi auttaa, että tuntee vetovoimaa yhteen, ja vastahakoisuutta, kun on kysymys toisesta, joskaan ei silti välinpitämättömyyttä.
— Viime sana olisikin liian kova: sinä olet ollut toisenlainen!
— Varemmin olin varma, että pidin majurista niin paljon kuin saattaa pitää henkilöstä, josta ei oikein pidä… jota ei rakasta, tarkoitan! — lisäsi tytöt ujosti punastuen.
— No, ja sitten? — tiedusti majuri.
— Niin, sitten, saatuani tietää majurin tahtovan minua vaimokseen, tuli tuo vastahakoisuus.
— No, ajattele vähän, Alma; eikö sinulla ollut mitään muuta tunnetta minua kohtaan?
— Tunsin vielä jotain muutakin… mutta se oli niin ilkeä tunne, etten uskalla siitä puhua.
— Ah, koeta, anna kuulua — mitä tunsit?
— Syvää pelkoa: minusta tuntui kuin kernaammin tahtoisin kuolla.
— Ymmärrän, — lausui kidutettu mies. — Mutta mitä ajattelet juuri tällä hetkellä?
— Tällä hetkellä, — jatkoi Alma, — on herra majuri minulle niin hyvä, etten saata olla kyllin kiitollinen, kyllin vakuutettu majurin todellisesta arvosta. Ja kuitenkin minun täytyy olla rehellisen suora: on toinen, jolle yksin tahdon kuulua.
— Kiitos tästä luottamuksesta, hyvä Alma — tiedän ketä tarkoitat. Mutta annappa nyt minun puhua hieman omasta puolestani. Saat tulla tuntemaan, että minä rakastan sinua liian suuresti, voidakseni nähdä sinua onnettomana. Mutta kysymys on siitä, tulisitko sellaiseksi minun kerallani vai etkö. Olen aikoja sitten lakannut olemasta itserakas, mutta jotakin itsetuntoa minulla on kuitenkin jäljellä, ja minulla on epäilyni, tokko kilpakosijani luonee sinun tulevaisuuttasi onnellisemmaksi kuin minä saattaisin.
— Voi, — huudahti Alma avomielisesti, — me sovellumme toisillemme, hän on nuori — ja herra majuri…
— Ei niin vanhakaan, Alma, ettei nuoren miehen talvi voisi joutua yhtä pian kuin minunkin. Hän on nuoruuden, minä miehuuden iässä: mutta vuodet eivät vaikuta paljoa tunteiden elämään: niin kauan kuin ne ovat terveet, saattavat vuodet vieriä — me emme silti vanhene.
— Mutta minä itse olen niin nuori! — lisäsi Alma.
— Naisen nuoruus ja kukoistus — se on usein nähty — kuihtuu niin pian, että tuskin muutamaa vuotta tarvitaan ennenkuin hänen kauneutensa häviää. Silloin nuori, vilkas mies kylmenee; sellaisia esimerkkejä on nähty paljon. Jos tyttö sensijaan on joutunut naimisiin vanhemman, vakiintuneen miehen kanssa, ei kauneuden menettäminen merkitse paljoa: miehelle hän on kuitenkin aina nuori, sillä hänet kiinnittää sielun ja sydämen parempi kukoistus. Kaiketi hänkin kernaasti näkisi miten runsaina ruusut kukkivat, mutta lehtien pudottua hän sulkee hänet hellemmin sydämelleen ja suojelee häntä rakkaudella jokaiselta kylmältä tuulelta, joka tahtoo häntä vastaan puhaltaa.
Silloin Alma istui sanatonna. Mistä majuri, levollinen, vakava majuri, oli saanut kaiken tämän? Se helähti, se teki vaikutuksensa, mutta ei suinkaan viehättävää. — Miten kauheata olisikaan tulla rumaksi, vanhaksi ennen aikojaan ja rakastettunsa hylkimäksi! Silloin, oi silloin, — mutta miksi täytyisi juuri niin käydä!…
— Mitä minulle vastaat, hyvä Alma? — kysyi majuri vetäen hänen käsivartensa lähemmäksi itseään.
— Olen liikutettu, — kuiskasi tyttö, — mutta en voitettu. Olen sitäpaitsi jo lahjoittanut sydämeni ja uskollisuuteni sen arvoiselle miehelle… Voi, paras majuri Kling, pelastakaa minut isästä. Jos minut pakotetaan antamaan myöntävä vastaus, niin vakuutan, etten koskaan lausu sitä muutoin kuin huulillani.
— No, hyvä, olet kenties oikeassa! Mutta sinä et pääse ilman koetusta. Sadat tytöt ovat harhaluulossaan syrjäyttäneet miehen, jonka kanssa, jollei ohimenevä intohimo olisi ollut järkeä voimakkaampi, he olisivat tulleet onnellisiksi. Alma, sinun täytyy olla nimellisesti minun morsiameni, ei niin paljoa minun kuin oman itsesi tähden. Jos sinä nyt kieltäydyt tänä hetkenä tahi jos minä luovun kädestäsi sinun tunnustuksesi vuoksi, niin tiedät itse, mitä saat odottaa isältäsi, jonka hartain toivomus — — liittyy minun toivomukseeni.
Jos sinä sensijaan et asettaudu hänen tahtoaan vastaan ja pyhästi lupaat minulle vilpitöntä luottamusta, niin minä lupaan sinulle juhlallisesti, että saat varmasti olla vapaa, jos vielä tunnet samaa vastahakoisuutta minua kohtaan.
— Ah, — sanoi Alma, puoleksi huoaten, puoleksi ihastuksissaan, — se on vaikea, hyvin vaikea ehto — mutta siihen liittyy myöskin varma toivo! Ja jos minä nöyrästi suostun siihen, niin tehän lupaatte minulle, että minua ainoastaan sanotaan morsiameksi ja että minä saan ilmoittaa sekä ehdot että palkinnon… hänelle…
— Hänelle, joka tästä päivästä alkaen lakkaa omistamasta vähintäkään oikeutta sinuun! Niin, kernaasti! Vaadin kuitenkin, että hän kunniallisena miehenä ei koeta läsnäolollaan, kirjeillään eikä salaisilla viesteillä muistuttaa itsestään. Mutta tämän vuoden jälkeen on hänellä oikeus kuulustaa asiaa, ja jos sinä silloin olet vakuutettu voivasi tulla ainoastaan hänen kanssaan onnelliseksi, niin saat silloin mennä hänelle!
— Entä isä? — virkkoi Alma hiljaa.
— Hän saa tietää olevasi kihlattu sillä ehdolla, että se ei tapahdu julkisesti ja että häistä ei puhuta vuoteen. Muu jää minun asiakseni. Luota minun rehellisyyteeni ja hienotunteisuuteeni.
— Kokonaan, — vastasi Alma. — Jos minä yhtään epäilisin, niin pitäisin sellaista sitoumusta syntinä ja se rikkuisi ennen aikojaan, mutta tapahtukoon nyt koetus. Tämän vuoden olen sydämessäni kihloissa kahden kanssa — tahi kenties oikeammin en yhdenkään.