XV.
— Olisiko neuvottelu jo loppunut? — kysyi ylijahtimestari naputtaen ovelle.
— Loppunut ja loppunut toivomuksen mukaan! — vastasi majuri, samalla kun hän hymyillen, joskin se lähemmin katsoen näytti kylmältä ja keinotekoiselta, avasi oven ja kutsui malttamattoman miehen sisään.
Alma seisoi keskellä lattiaa, ihmeellisen levollisena, eikä edes silmänluonnillakaan vastustanut majurin väitettä.
— Onko se mahdollista? — huudahti ylijahtimestari ja teki iloissaan erään kaikkein vallattomimpia ilmahyppyjään. — Sanonpa että ottakoot minut kaikki ylienkelit, jollei Kling ole Luojan kaikkein uskotuin mies! Sillä jollei hän olisi sellainen, niin ei hän vajaassa puolessa tunnissa olisi saanut oikullisinta pikku letukkaa, mikä koskaan on astunut päivänvarjon suojassa, tanssimaan oman pillinsä mukaan. Hei, lapset, olkaamme nyt hilpeät ja iloiset ja tietäkäämme, että Ombergiin tulee morsian — tule suutelemaan minua, tyttöni!
Silloin Alma painautui isänsä rinnalle; ja ottaakseen hänet paremmin vastaan ja saadakseen hieman tilaa kelpo majurille, ukko paiskasi molemmat uskolliset seuralaisensa, piipun ja espanjanruo'on, kauas sohvannurkkaan. Sydämellisen ilon ilme, joka kuvastui vilkkailla kasvoilla, kiusasi kuitenkin Alman omaatuntoa: hän tiesi, että asianlaita olisi ollut toisin, jos ukko olisi tuntenut totuuden; ja se puoleksi moittiva katse, jonka tyttö loi majuriin, sanoi hänelle sen, mitä hän halusikin nähdä, nimittäin että tytön hieno ja lapsellinen tunne kärsi siitä, että hän näki olevansa suhteessa, joka — mikäli majuri hiljaisuudessa uskalsi toivoa — kerran mahdollisesti tulisi luonnollisemmaksi.
— Kas niin, kas niin, — huudahti ylijahtimestari puristettuaan hetkiseksi molemmat rintaansa vasten, — älkäämme nyt enää olko narrimaisia! — ja hän pyyhki pois pari ilonkyyneltä, jotka olivat sattuneet harhaantumaan hopeoituneelle poskiparralle. — Mutta mikä kumma hautajaiskatse teillä on? — Ahaa, kyllä ymmärrän, ymmärrän… No, lapset, en tahdo olla suuriääninen enkä aluksi myöskään toivo, että sinäkään esiintyisit paremmin. Kautta sieluni, nouseehan jo yli ymmärrykseni, Almaseni, että olet mukautunut näin arvokkaasti. Nuori mies-parka, hänellä oli kyllä rohkeat ajatukset. Alman tulee kirjoittaa hänelle — vai mitä, veli?
— Niin, se on jo sovittu. Ja meidän täytyy olla hyvin sääliväisiä.
— Luonnollisesti, äläkä luule, vaikka se onkin asia, joka ei siedä paljoa puhumista, ettei isäsi ole sinulle kiitollinen uhrauksestasi, joksi sinä sitä sanot. Mutta kerran olet tunnustava todeksi sanani, että siitä tulee sinun korkeimman onnesi lähde… No, no, tyttöseni, ei enää mitään kyyneliä! Mutta minä tiedän niiden kuuluvan asiaan — meneppä siis yksiksesi hetkiseksi!
Kamarinsa yksinäisyydessä Alma lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei tämä koetusvuosi kävisi hänelle ylen pitkäksi ja että pian tulisi joku sopiva tilaisuus ilmaista isälle majurin varma lupaus.
Hetket kuitenkin riensivät, ja ennen pitkää täytyi kirjeen olla valmis.
Alma otti paperin ja kynän, mutta käsi vapisi, eivätkä ajatukset tahtoneet selviytyä. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kellekään muulle miehelle kuin isälleen; ja hänelle kirjoittaminen, joka piti häntä omanaan — miten erilaista ja miten paljoa vaikeampaa se olikaan, kun hän nyt julkisuudessa kävi toisen kihlatusta!
Mutta kirjoittaa hänen täytyi; ja saadakseen tietää "rakkauskirjeen kaavan" avasi hän uudelleen sen, minkä äsken itse oli saanut, ja luki otsikon "oma Almani" monta kertaa peräkkäin.
Sana "oma" nimen edessä kuului kuitenkin liian tuttavalliselta, jonka vuoksi hän päätti jättää otsikon kokonaan pois. Itse alkua oli joka tapauksessa vaikea keksiä; ja kun monta alustelua oli revitty rikki ja poltettu, näki seuraava kirje vihdoin päivänvalon:
"Olen kyhännyt kymmenen kirjettä kykenemättä käsittämään, miten minun tulee kirjoittaa. Olen saanut kirjeesi ja painanut jok'ikisen sanan mieleeni, — sekä sydämeeni että ajatuksiini. En saa kuitenkaan lukea sitä kokonaiseen vuoteen, jolla aikaa minua sanotaan majurin morsiameksi; mutta minä osaan sen ulkoa, ja niinpä kertaan sitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sitte vuoden kuluttua pääsen jälleen vapaaksi: majuri on luvannut sen kunniasanallaan, jos minä silloin — mistä ei ole ollenkaan epäilemistä — pysyn siinä vakaumuksessani, etten voi löytää onneani hänen kanssaan. Isä ei tiedä tästä mitään, mutta se oli ainoa keino, joka nyt oli käytettävissä hänen mielensä rauhoittamiseksi. — Ja joskin majuri mahdollisesti, huolimatta siitä, että minun suoruuteni oli täydellinen, jonkun verran toivoo koetusvuoden kuluessa, niin minulla on kuitenkin hänen kunniasanansa, että tulen hänen morsiamekseen ainoastaan nimellisesti ja että hän selvittää kaiken isän kanssa. Mutta voi, tällä ajalla me emme saa nähdä toisiamme emmekä olla missään yhteydessä! Oi, se on kauheata! Mutta, jalo ystävä, minä olen kuitenkin aina, aina
sinun Almasi.
J.K. Jollei tämä kirje ole sellainen kuin sen pitäisi olla, niin anna se anteeksi, — minä olen niin äskettäin johtunut rakastamaan, että minun on mahdoton ilmaista ajatuksiani siten kuin sydämeni käskee. Sinun oma Almasi minä kuitenkin olen, ja siksi jään kaikissa vaiheissa… Äläkä sure sitä, mihin olen suostunut järkevyydestä, en heikkoudesta. Sinun tulee uskoa, että se oli meidän ainoa pelastuksemme. Ja että majuri on poikkeus miehistä…"
Kohta kun kirje oli sinetillä lukittu, asettui Alma ikkunan ääreen, levottomana odottaen luotsivanhimman tuloa. Mutta tämä viipyi niin kauan, että Alma pelkäsi tulevansa kutsutuksi pois, ennenkuin hänen "rakkaudenpostiljooninsa" näkyisi, ja meni itse puutarhan takaportille häntä tapaamaan.
Oli puolihämärä, ja suuret pyökit varjostivat niin täydellisesti sitä paikkaa, missä Alma seisoi, että hän tuskin saattoi eroittaa mitään edessään. Mutta hänen kuulonsa oli sitä terävämpi, ja pian hän kuuli lähenevien askelten äänen.
Luotsivanhin saapui, ja hänen sukkelat, pimeään tottuneet silmänsä huomasivat Alman heti aidan takaa. Mutta viittoilipa hän miten hyvänsä, ei mies ollut näkevinään, vaan jatkoi matkaansa kantaen suurta kalavasua niskassaan.
Sekaannuksissaan Alma astui pari askelta portin taakse juostakseen hänen jälkeensä, mutta samassa joku toiselta puolen tarttui nopeasti hänen hameeseensa — ja seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaat käsivarret sulkivat hänet.
— Almani, Jumala kai itse suosii meitä, koska tähän aikaan tulit ulos! — Nuori mies veti hiljaa kirjelipun toisen puoleksisuljetusta kädestä, kuiskaten: — Tämä jää sitten minun lohdutuksekseni — kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut!
— Oi, en uskalla jäädä! — huokasi Alma vavisten auvosta ja levottomuudesta.
— Mitä, Alma, rakastettuni — et uskalla vain muutamia hetkiä lohduttaa sitä, joka monta päivää on kärsinyt sinun tähtesi ja vielä useampia päiviä saa kärsiä! Oletko puhunut majurin kanssa?
— Se on kaikki kirjeessä — pyydän sinua, hyvä, kallis Karl August, anna minun mennä, sillä vuoteen, kokonaiseen vuoteen, en saa kuulua sinulle… lue, lue!
— Vuoteen? — huudahti Karl August ja kavahti kiivaasti taaksepäin. —
Oi, Alma, mitä olet tehnyt?
Karl August avasi kirjeen, ja viime kajastuksessa, jonka aurinko oli jättänyt taivaalle, hän luki tuomionsa ja sai muutamilla lisäkysymyksillä täydellisen tiedon kaikesta, mitä oli puhuttu ja sovittu.
Näiden lyhyiden hetkien kuluessa oli Karl Augustin kasvoissa tapahtunut voimakas muutos; niissä ei palanut ainoastaan rakkauden, vaan myöskin epätoivon, raivon hehku sen johdosta, että täytyi lähteä ja jättää jumaloimansa olento kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi toiselle. — Mutta ei, — huudahti hän lopuksi, — se ei saa käydä niin helposti! Tässä saattaa piillä joku ilkeä suunnitelma. Sinun isäsi, Almani, täytyy saada tietää kaikki — menen tällä hetkellä hänen luokseen, tuli mitä tuli.
— Ei, Herran nimessä, minun tähteni, Karl August, älä tee sitä, älä seuraa kiivauttasi — saamme sitä tuhansin kerroin katua. Isä on jo sanonut, että vaikka majuri kieltäytyisikin minusta, minä en… mutta pyydän sinua kaikesta sydämestäni, luota minuun, äläkä luule, että minä koskaan menen majurin vaimoksi! Etkö itse sanonut: "meidän tulee voittaa aikaa"?
— Mutta silloin en aavistanut, että kysymyksessä olisi vuoden pituinen ero… Kuitenkin, — Karl August koetti hillitä kiihtynyttä mieltään, — sinun tähtesi, sieluni, kaikkeni, tahdon syytöksiä tekemättä jättää hänelle sijan täksi vuodeksi, ja luottaa kaikessa, ymmärrätkö, kaikessa hänen kunniaansa; mutta tämän kauhean vuoden jälkeen — silloin minä tulen takaisin ja vaadin sinut. Ja nyt Alma, minä en tahdo pyytää sinua vannomaan uskollisuuttasi; sillä jos minä tarvitsisin muuta takuuta kuin minkä sinun huulesi minulle antavat, niin olisin rajattoman onneton: suudelmasi on valaa kalliimpi. Yhtä tahdon kuitenkin polvillani pyytää sinulta: älä suo hänelle mitään vapauksia, älä vähintäkään, sillä silloin tulen hulluksi; älä anna hänen koskaan suudella itseäsi, paitsi otsalle ja isäsi läsnäollessa.
— Älä pelkää, — vastasi Alma puolittain hymyillen, puolittain kyynelissä, — minä kyllä osaan pitää varani! Sitäpaitsi hän kyllä pysyy varsin isällisenä, jommoinen hän on ollutkin — siihen olen lapsuudesta alkaen tottunut. Ja nyt jää hyvästi! Luota kaikessa minuun!
— Jää hyvästi, sieluni rakastettu, elämäni, kaikkeni… Oi, älä unohda minua!
Alma kiertäytyi irti hänen käsivarsistaan. Mutta toinen veti hänet vielä kerran takaisin, ja sekunti kenties olisi muuttunut minuuteiksi, jollei ylijantimestarin ääni puutarhasta olisi huutanut Alman nimeä.
Karl August riensi pois, ja Alma oli pienen takaportin turvissa, kun isän käsivarret aivan paraiksi koppasivat hänet kiinni.
— Tiedät kai, — sanoi ylijahtimestari äänensävyllä, joka melkolailla erosi siitä, millä hän viimeksi oli tytärtään puhutellut, — että isä on liian vanha metsämies petettäväksi: kuka kiiruhtaa puiston läpi?
— Karl August, isä — majuri itse oli luvannut, että saisin ilmoittaa asian hänelle — ja sinähän hyväksyit sen myöskin, isä.
— Ahaa, vai niin, — keskeytti ylijahtimestari hieman mustasukkaisena, — tässä puhutaan jo majurista itsestään, Mutta tiedätkös, pikku ruusunnuppuni: on paras katsoa, ettei isä näe itseään velvolliseksi pitämään huolta sinun kunniastasi. Jos minä keksin lemmenkohtauksia, nyt — no niin, minun ei tarvitse sanoa enempää: näen, että me ymmärrämme toisemme! Mutta oli kysymyksessä soveliaan kirjeen laatiminen, jossa aioin auttaa sinua.
— Oli parasta, että kirjoitin sen yksin, isä — ja aivan sattumasta sain sen jättää hänelle omakätisesti.
— Oliko se vain selvä?
— Se oli minun ja majurin sopimuksen mukainen, isä.
— Ja nuori herra piti hyvänään… viheliäisiä nykyajan rakastajat! Vain suuria sanoja. Minun nuoruudessani…
— Ah — hän tulee jälleen vuoden ja päivän kuluttua.
— Hyvä. Vuoden ja päivän kuluttua arvelen että — mutta menkäämme nyt sisälle!