XXII.
Seuraavana päivänä ylijahtimestarin talossa sattuneen tapauksen jälkeen saapui Karl August, joka yöllä oli purjehtinut Hjo'sta Ombergiin ja oli nyt noin puolisen tuntia vaeltanut kruununpuistossa. Juuri hänen suunnitellessaan, miltä kannalta hän päivän aamuvierailulla ottaisi ylijahtimestarin, hän aivan odottamatta seisoi tämän edessä.
— Ahaa, hitto vie — päivää, herra ruukinpatruuna, onko Ombergilla jälleen kunnia saada vastaanottaa teidän vierailunne?
— Tällä kertaa, — vastasi Karl August syvään ja arvokkaasti kumartaen, — ei vierailun aiheena ole suinkaan vuori: aioin juuri ottaa vapauden tulla luoksenne, herra ylijahtimestari, teidän omasta kutsustanne!
— Mitä hittoa? — huudahti ylijahtimestari keikauttaen kiivaasti päätään taaksepäin ja temmaten piipun suustaan. — Puhutte enemmän kuin tiedänkään. Olisi hauskaa kuulla, milloin tämä kutsu on annettu!
— Samana päivänä, jona minulla vuosi sitten oli onni saada päivälliskutsunne. Portilla erotessamme suvaitsitte te, herra ylijahtimestari, lausua: "tulkaa takaisin ensi vuonna, niin pidämme kaikki paratiisin portit seposeljällään!"
— Niin, niin, niin, hitto vie, minä muistan nyt — ja koska kerran olen sattunut kutsumaan, on kai kohtuullista, että herra ruukinpatruuna saakin pitää kutsun hyvänänne, joskin, jos meidän olisi tehtävä tilit keskenämme, tuo ylimääräinen paratiisiin tunkeutuminen olisi rangaistava ikuisella kartoituksella… Mutta leikki sikseen, tahdon kuitenkin sanoa teille, herra ruukinpatruuna, että tämä edeltäpäin arvaamaton taipuisuus minun puoleltani ei merkitse samaa kuin että ottaisin teidät, hyvä herra, avosylin vastaan ja pyytäisin teitä, hyvä herra, pitämään hyvänänne tyttäreni, vaikkakin minä majurin kautta, joka ei ole säästänyt mitään vaivoja saadakseen selville teidän olosuhteitanne, herra ruukinpatruuna, — varsin hyvin tunnen sen, että olette arvossapidettyä sukua ja rikas mies ja kunniallinen mies. Sanalla sanoen: minä pohdin päässäni ehdotusta, joka saattaa tehdä mahdolliseksi, huomaatte kai mahdolliseksi, että te, herra ruukinpatruuna… kuitenkin minun olemattani siihen erikoisen tyytyväinen… voitte kohtalon sallimasta päästä vävykseni.
— Jo tämä on paljoa enempi kuin olen uskaltanut uneksia, — vastasi Karl August teeskentelemättömällä ilolla. — Ja miten suuresti siunaankin tätä kohtaloa!
— Sitä en suinkaan epäile. Mutta tarvittaneen jotain muutakin kuin paljasta siunaamista. Tyttöä, Alman kaltaista, ei voiteta tyhjällä — tyttöä, hyvä herra, jolla on kauneutta, sydäntä, hyvyyttä ja pää, herra, pää; tehkää hyvin ja huomatkaa, ettei sellaista tyttöä löydetä maantieltä — hänet on ansaittava, täytyy suoraan hänen kilpakosijansa silmien edessä kaikella kunnialla ja yleisen suosion vallitessa taistella hänen omistamisestaan.
Karl August tunsi tosin jonkun verran ällistyvänsä tästä tiedosta; mutta hän kiinnitti huomionsa ainoastaan yhteen asiaan. — Kilpakosija — toisti hän — luulin uskaltavani toivoa, ettei minulla enää eilisestä alkaen ollut sellaista!
— Oliko niin, — vastasi ylijahtimestari, ja sydämellinen, vahingoniloinen vilkkaus kuvastui hänen silmissään, — silloin valitan, että minun täytyy päästää teidät, herra ruukinpatruuna, miellyttävästä erhetyksestänne ja ilmoittaa, ettei asianlaita suinkaan ole se — ah, ei, ei! Kunnianarvoisa majurimme, aina kunnian vaatimusten orja, antoi kai Almalle lupauksensa, mutta se ei ole estänyt häntä tänään minun tukemanani alkamasta kosintaansa uudelleen. Käytte siis nyt, herrat, molemmat kosijoista, ja kohtalo teidän taitavuutenne yhteydessä saa ratkaista, kumpi voittaa itselleen — Ombergin morsiamen.
— Kiitän Jumalaa ja herra ylijahtimestaria suosiosta, — vastasi Karl August, epävarmana siitä, oliko kuulemansa pilaa vai totta, — että taitavuus saa tärkeässä taistelussa yhtä hyvän sijan kuin kohtalo! Viimeksimainittua en enää uskalla kutsua avukseni, kun se jo on ollut minulle siksi suosiollinen; mutta taitavuuden tahdon saavuttaa mitä suurimmassa määrässä… Milloin herra ylijahtimestari suvaitsee antaa lähemmät tiedot?
— Vai niin, eikös tämä uutinen jo ollut kyllin hyvä kerrakseen! Mutta tulkaa tänään luokseni päivälliselle, niin saamme aluksi tehdä hieman lähempää tuttavuutta keskenämme! — Ylijahtimestari nosti samalla hattuaan ja köpitti piippu suussa ja keppi kainalossa puistoon päin.
Uneksien Karl August jäi seisomaan keskelle arvoitusten sokkeloita. Mutta nähdessään, että niistä oli mahdoton löytää tietä puoleen tahi toiseen, päätti hän autuaallista päivällistä odotellessaan mennä tapaamaan vanhaa ystäväänsä luotsivanhinta, antaakseen hänelle tiedon ihmeteltävästä, taivaallisesta muutoksesta, joka hänen osakseen oli tullut.
* * * * *
Alma ei tiennyt mitään. Hän mietti, aavisteli ja mietti jälleen, mitä oli tuleva. Hänen isällään oli samalla kertaa niin hauska, salaperäinen ja veitikkamainen ulkomuoto; ja majuri — majuri ei ollut, kuten hän oli odottanut, matkustanut kotiinsa; hän näytti päinvastoin vielä tahi oikeammin sanoen uudelleen tahtovan pitää voimassa vanhoja toiveita. — En käsitä sitä, — sanoi Alma. — Mutta jotakin tässä piilee!
— Pukeudu nyt hieman, lapseni, — sanoi ylijahtimestari juostessaan toimeliaana edestakaisin — minulla on vielä eräs päivällisvieras!
Nyt välähti Alman silmiin valo, kaikkein kirkkain ja säteilevin.
Kuvastimelta kysyttiin neuvoa, vaatekomero käännettiin ylösalaisin, lipaston laatikot lensivät edestakaisin, ja puolen tunnin kuluttua Alma oli isänsä huoneessa, punastuen, ujona, kasvoissaan kaikkein puhtain autuuden hohde.
— Tyttö, hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari pyöritellen tytärtään puoleen ja toiseen, — hitto vieköön, miten suloinen oletkin tänään. Näkee kyllä, että itse rakkaudenjumalat ovat valvoneet pukeutumistasi, — ja lisäsi suudellen häntä hellästi otsalle ja veitikkamaisesti vilkuillen tulisilla silmillään: — Sinä näytät kuitenkin melkein liian onnelliselta!
— Eikö minulla ole syytä siihen, isä! — vastasi Alma, ja hänen kasvoillaan oli mitä suloisin ja hellin ilme, — minä, joka ennen olen tuntenut ainoastaan kauhua ja hämminkiä ajatellessani… ketä, sen kyllä tiedät — minä uskallan nyt ajatella, tuntea ja olla onnellinen sinun omien silmiesi edessä, isä!
— On kaunista, on oikein, Almani, että sinun korkein onnesi riippuu varmuudesta, että olet saanut isän hyväksymisen; mutta älä kuitenkaan pidä kaikkea niin vaan ratkaistuna! Meidän on koeteltava tuota nuorukaista — älä kuvittelekaan mielessäsi, että hän saa sinut peräti helposti. Et ole vielä kuullut ehtoja!
Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ovi aukeni ja — voi kaiken rakkauden ihmettä — Karl August seisoi kynnyksellä, leimuavan punaisena kuin tyttö itsekin.
— No, kas niin, kas niin, älkäämme nyt olko saamattomia — Herrammehan on antanut sataa mannaakin erämaahan. — Näin sanoen ylijahtimestari otti vastaan vieraansa ja ojensi hänelle kätensä. Karl August lähestyi Almaa. Hän oli liiaksi liikutettu voidakseen virkkaa mitään, mutta hänen katseessaan oli varmaankin kyllin kaunopuheisuutta, sillä Alma näytti täysin tyytyväiseltä tähän tunteiden tulkitsemistapaan, jota kuitenkaan itse asiassa mitkään sanat tällä hetkellä eivät olisi kyenneet ilmaisemaan.
— Sepä vasta hiljaista keskustelua! — sanoi ylijahtimestari. Mutta samalla kun hän juuri pisti ovesta päänsä etusaliin, jossa antoi sen hetkisen viivähtää silmäilläkseen majuria, kuiskasi Karl August painaessaan sydämellisen suudelman Alman kädelle: — Onkohan kaikki tämä totta vai enkö ole oikein tajuissani — sinun isäsi… Alma, ei kai tämä vain ole jotakin kauheaa ivantekoa!
— Älä pelkää! Eilen oli äärettömän tärkeä päivä: isä on voitettu. Tietäisitpä vaan, mitä hänelle on maksanut luopua kaikkein rakkaimmasta toiveestaan; hän tekee sen yhtäkaikki rakkaudesta — mutta miten tahi milloin, sen saamme nähdä… Ss, majuri tulee; ah, ole hänelle sydämellisen kunnioittavainen ja ystävällinen, saat nähdä ettei hän…
Silloin ylijahtimestari veti päänsä takaisin; ja kohta senjälkeen, kun Karl August ja majuri olivat hyvin kohteliaasti, mutta hieman jäykästi tervehtineet toisiaan, näkyi Neta-neidin tulenvärinen myssynnauha häämöittävän ovessa — se oli päivällismerkki.
Joskin molemmille kilpakosijoille aluksi oli jonkin verran vaikea mukaantua toisiinsa tavalla, joka olisi hauskuttanut aterioimista, niin ylijahtimestari, joka nyt jälleen oli oikein juhlatuulella, kuitenkin jo ennenkuin kanaviilokki oli tehnyt kierrostaan, oli virittänyt kaikki kielet sopusointuun, ja kevyesti ja vapaasti tarinoittiin nyt kaikista asioista mitä isäntä esitti, kunnes jälkiruuan kanssa myöskin pullollinen ylijahtimestarin "vanhaa hyvää" sai sijansa pöydällä.
Lasit täytettiin — keskustelun tuuli tyyntyi ja koko pöydässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ylijahtimestari hieman yskittyään satutti sanansa seuraavasti:
— Eilen oli tyttäreni syntymäpäivä, ja laskelmani mukaan siitä olisi pitänyt tulla jotakin enempääkin, jollei — mutta hitto vieköön, älkää toki, hyvä herra, katselko minua tuolla tavalla: tässä minä kuitenkin olen enkä häviä! — (nämä sanat suunnattiin Karl Augustille, joka hieman hämillään loi alas silmänsä, samalla kun ylijahtimestari jatkoi) — siitä olisi tullut jotain muutakin, jollei tyttö olisi osoittanut ominaisuuksia, jotka ovat erikoisesti hämmästyttäneet minua… mutta se riittää, minä päätin — ei mitään pakkoa! Mutta koska liitto veli Klingin kanssa on aina ollut minun rakkain ajatukseni, ja hänellä sitäpaitsi on minun lupaukseni, josta hän itsekään edes ei voi minua vapauttaa, — sillä minä, hyvät herrat, en koskaan peruuta annettua lupausta, en, vaikka saisin sen lahjoitetuksikin — niin olen minä nyt, yksin neuvoin jalomielisen ystäväni majurin kanssa sekä hänen suostumuksellaan päättänyt pelastaa kunniani tavalla, jonka joka tapauksessa saattaa sovelluttaa Almalle antamaani lupaukseen: ei mitään pakkoa… Oli olemassa aika, hyvät herrat, kuuluisa ritariaika, jolloin ei pidetty häpeänä, vaan päinvastoin loistavana kunniana turnajaisissa taistella itselleen kauniin naisen käsi. Koska minussa itsessäni on rahtunen ritarillisuuden lahjaa, on tämä tapa ratkaista tuollaisia riitaisuuksia aina miellyttänyt minua; mutta koska me nykyaikaan emme kykene toimeenpanemaan vanhan, hyvän ajan arvoisia otteluita, niin meidän täytyy tyytyä pienemmässä muodossa, kuitenkin samassa hengessä ratkaisemaan pulmallinen taistelu Alma-tyttäreni kädestä.
Ylijahtimestari pysähtyi tässä hetkisen ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvää tyydytystä hänen antaessaan katseensa lipua Karl Augustista Almaan. Molemmat istuivat melkein liikkumattomina, kun taas Neta-neiti, jonka piti leikata melooni, nojautui veitseen, haarukkaan ja kyynärpäihinsä, samalla kun hän yhä tuijottaen katseli ylijahtimestaria.
— Tästä päivästä kuuden viikon kuluttua tahi elokuun 15 päivänä, — jatkoi hän, — minä kutsun Ombergiin, ei ainoastaan ystäväni ja naapurini läheltä ja kaukaa, vaan myöskin yhteisen kansan, olemaan läsnä täällä pidettävissä suurissa kilpa-ammuntajuhlissa tahi myöskin ottamaan niihin osaa, jos niin halutaan. Aluksi tulee tavallisia harjoituksia, joista aion määrätä muutamia pienehköjä palkintoja, mutta sitten, hyvät herrat, näytös muuttuu leikistä todeksi: silloin tulee molempien kilpakosijain vuoro. Se teistä, hyvät herrat, joka osaa määräämääni maalin, voittaa korkeimman palkinnon mitä minulla on tarjottavana — tyttäreni käden.
Joskin Karl August koko tämän ylijahtimestarin esitelmän ajan oli ollut sanatonna, niin vilkastui hän nyt sitä enemmän.
— Herran nimessä, paras ylijahtimestari, mikä epäkristillinen ajatus: pelata tyttärensä kuin, kuin… mutta ahaa, se ei ole mahdollista — se on vain pilaa!
— Herra! — huudahti ylijahtimestari, joka jo oli tarttunut lasiin, — olin luullut, että me yleisen suosion vallitessa olisimme saaneet juoda maljan iloiselle yritykselle, jonka kestäessä kukin saa rukoilla omasta puolestaan — mutta se minun täytyy sanoa, etten ollut mihinkään vastaväitöksiin valmistautunut. Ja sanoakseni selvästi, pyydän, että te, herra ruukinpatruuna, suvaitsisitte lausua myötä tai vastaan! En anna mitään miettimisaikaa, kun kysymyksessä on voittaa tyttäreni, sillä se joka kammoo jotakin keinoa sen saavuttamiseksi, ei ole hänen… kas niin, pikku hupakko, älä vedä rikki minun takinhihaani, se ei missään tapauksessa auta, näetkös, sillä minä en pidä katkonaisista lauseista… niinmuodoin: se joka ei tahdo tehdä kaikkea voitavaansa voittaakseen sellaisen morsiamen, ei ole hänen arvoisensa. Se on viimeinen sanani!
— Mutta harkitkaa, herra ylijahtimestari, tässä ei enää ole kysymys voittamisesta, tässä on myöskin tappion mahdollisuus!
— Niin, milloin ei tapahdu toisin, tapahtuu tavallisesti toisin! — hymyili ylijahtimestari ivallisesti. — Mutta mitä sanot, majuri, pysytkö ennen antamassasi lupauksessa?
— Pysyn, — vastasi majuri; — koska veljen arka kunniantunto ei saa asiaa ratkaistuksi muulla tavalla, niin ei päähäni pälkähdä hetkeäkään epäröidä!
— Entä Alma — mitä sinä sanot?
— Minä sanon, että minä mitä suurimmalla luottamuksella onnelliseen ratkaisuun alistun isän suunnitelmaan. Majuri Kling on hyvin reipas pyssymies, sen tiedän — mutta en myöskään epäile, ettei ruukinpatruuna Kemnerillä olisi jonkinmoista taitoa — minä luotan siihen! — lisäsi hän luoden Karl Augustiin katseen, joka sai hänen sydämensä paisumaan ylpeydestä ja ilosta.
— No, olkoon niin! — huudahti Karl August. — Tahdon käyttää koko tämän ajan ampumiseen, ammun aamusta iltaan — ja Jumalan avulla ja nuoren neidon hyvien toiveiden tukemana se varmaankin menestyy.
— Säästäköön jokainen toiveensa itselleen! — sanoi ylijahtimestari. — Ja kunnes niiden toteutuminen selvenee, juokaamme itse yrityksen malja, jommoista, suoraan sanoen, ei jok'ikinen olisi keksinyt.
Maljaan suostuttiin ja se juotiin ilomielin. Senjälkeen esitettiin morsiamen malja, sitten malja kummallekin kilpakosijalle ja vihdoin tulevalle apelle; ja sitten ilo ja riemu nousi niin korkealle, että ylijahtimestari ehdotti yksimielisen suostumuksen vallitessa myöskin "lohikäärmeensä", suloisen, viehättävän Neta-neidin maljan, hänen, jonka hartioita koko pitojen taakka varsinaisesti painoi, ja puolittain pikkusuuttuneena, puolittain hyvillään, Neta-neiti vastasi osakseen tulleeseen kunnianosoitukseen juomalla täyden maljan.
Mutta lopuksi ylijahtimestari lausui: — Vielä sananen, hyvät herrat. Jottei teidän toimianne mikään häiritsisi, ehdotan, että kukin hoitaa tehtävänsä kotonaan, ja ettei Omberg näe kilpakosijoita ennenkuin juhlan edellisenä päivänä, joksi pyydän teitä, herra ruukinpatruuna, kutsumaan tänne myöskin vanhempanne; ja toivonpa heidän tekevän minulle sen kunnian!
— Hyväksytään! — sanoi majuri.
— Hyväksytään, mielihyvällä! — puuttui Karl August puheeseen. — Ja mitä suurimmalla kiitollisuudella minä vanhempieni nimessä otan vastaan tämän kohteliaan kutsun.
— Niinmuodoin istunto on loppunut! — sanoi ylijahtimestari lykäten tuolin pöydästä. — Kahvinjuonnin jälkeen me menemme puistoon, valitaksemme paikan…
Ja heidän kävellessään nuori pari sai jonkun hetkisen, mutta ei enempää, kuiskutella toisilleen keskinäisiä toivomuksiaan.
* * * * *
— Onko mitään tekeillä — onko mitään epäkunnossa? — kysyi Agneta-rouva eräänä aamuna ani varhain ikkunasta nyökäyttäen päätään Blidin eukolle, vanhalle uskolliselle palvelijattarelle, joka samassa saapui ajaen.
Syynä tähän eukon omituiseen kulkemistapaan oli se, että hän ei enää istunut Södertorpissa korteista ennustamassa, vaan ruukinpatruunatar oli uskonut hänelle Rosenlundin hoitamisen ja järjestämisen Karl Augustin poissaoloajaksi.
Eukko laukkasi portaita ylös, Agneta-rouva alas, niin että he tapasivat toisensa eteisessä.
— Rakas Margareta, sinä — no?
— Rakas rouva-kulta, niin, niin! — Ja lausuen "no" ja "niin, niin" ja päätä nyökyttäen ja luoden merkillisiä katseita saapuivat molemmat portaita ylös ja arkihuoneeseen.
Agneta-rouva valmistautui kuulemaan jonkun rakkaus- tahi rosvojutun
Rosenlundista, mutta sai vakavampaa ajattelemista, kun eukko sanoi: —
Rakas rouva-kulta, en tule pikku asioissa!
— Herranen aika, ei kaiketikaan konemestari ole karannut koneineen tahi kirjanpitäjä kassoineen?
— Ei, eipä suinkaan — nuori patruuna tuli itse kotiin yöllä!
— Ja sen sinä lausut niin laimeasti! — huudahti Agneta-rouva iloissaan… — mutta hyvä isä, ihminen, sinähän olet kuin onnettomuus itse — ei kai hän ole sairas?
— Hiljaa, hiljaa, rouva-kulta, niin teen kunnolla selkoa asioista.
— Luojan kiitos, hän ei ole siis sairas! — Agneta-rouva veti syvemmälle henkeään istuutuen sohvaan.
— En saata sanoa, onko hän sairas vai terve, mutta jollakin tavoin on hänen laitansa hullusti, jonka vuoksi minusta kylläkin kannatti lähteä tänne varoittamaan hieman ennenkuin hän itse saapuu. Kahdentoista ajoissa yöllä, kun jo nukuimme paraassa unessamme, kuului isku eteisen ovelta, niin että huone kajahti: tulija oli nuori ruukinpatruuna. Mutta hän ei näyttänyt millään tavalla merkilliseltä, päinvastoin varsin hilpeämieliseltä. "Oletko sinä täällä, rakas matami Blid, kunnollinen Margaretani?" sanoi hän. "Äiti on hankkinut minulle niin hyvän avun, enkä sitä myöskään päästä!" — "Kiitän herra ruukinpatruunaa", sanoin minä; "jos saatan olla joksikin hyödyksi, niin…" ja samalla näytin hänelle tulta portaissa, ja hän sanoi minulle, ettei hän tahtonut yhtään ruokaa, koska häntä nukutti, mutta että minun tuli herättää hänet kello kuusi, silloin hän aikoi lähteä Lindaforsiin.
Matami Blidin jatkaessa kertomustaan Agneta-rouva istui kädet ristissä kuin kuvapatsas; mutta jos eukko hetkeksikään pysähtyi, niin hän heti elpyi: — Puhu, puhu suusi puhtaaksi, ihminen!
— Olin aikoja sitten laskeutunut levolle, ja aurinko jo nousi… mutta sanon nyt edeltäkäsin, että rakas rouva ei saa panna pahaksi, sillä mitään onnettomuutta ei sillä kertaa tapahtunut… silloin pamahti laukaus yläkerrasta. Nousin ylös, siinä nuori herra seisoi pyssy kädessä avoimen ikkunan ääressä. Hän oli ampunut — mutta jumalankiitos ainoastaan harakkaa tahi jotakin muuta, luulen ma.
— Hän ampui koelaukauksen nähdäkseen osaisiko ampua toisen varmasti itseensä! — valitti Agneta-rouva. — Ah, häntä on kohdannut joku onnettomuus rakkausasioissa… isä, isä! — huusi hän niin kiihkeästi, että ruukinpatruuna hyökkäsi sisälle ainoastaan toinen käsivarsi yönutun hihassa. — Kiiruhda, kiiruhda heti Rosenlundiin! Karl August aikoo — — voi minua onnetonta äiti-parkaa… Mutta mitä hän sitten sanoi, Margareta, kun yllätit hänet aivan työssä?
— Hän nauroi kauhistukselleni sanoen: "Mitä hullutuksia sinun päähäsi on pistänyt, matami Blid!"
— Ja samaa sanon minäkin! — lisäsi ruukinpatruuna, joka yhtäkaikki näytti hyvin ällistyneeltä ja huolestuneelta, samalla kun hän puhkuen koetti saada käsivartensa takin toiseen hihaan. — Mitä kummaa tämä oikeastaan on — mikä sinua, Herran nimessä, pelästytti, Agneta?
— Siinä sinä seisot levollisena kysellen, — kuohahti Agneta-rouva, — samalla kun sinulla kenties ei ole yhtään poikaa, joka saattaisi ampua luodin päähänsä — etkö koskaan ennen ole kuullut puhuttavan rakkaudesta!
Silloin ruukinpatruunan kasvot tulivat liidunvalkoisiksi. — Käske valjastamaan heti paikalla! — huudahti hän eukolle, mutta vaipui samalla istualleen, koska vapisevat polvet eivät tahtoneet häntä kannattaa.
— Ei tarvitse, isä! — huudahti voimakas ja iloinen ääni alhaalta portaista, jonne ruukinpatruunan määräys samoinkuin muutkin tiedonannot olivat kuuluneet. — Matami Blid on suotta hälyttänyt; mutta koska aavistin hänen tarkoituksensa, olen seurannut hänen kintereillään, ja nyt… rakkaat vanhemmat — ja samalla Karl August kietoi sekä äidin että isän ojennettuihin käsivarsiinsa — saatte minut takaisin niin kaukana kaikista aikeista vapaaehtoisesti erota elämästä, että minä paljoa kernaammin sydämestäni ja sielustani rukoilen teitä nyt ajattelemaan yksinomaan kihlajaisjuhlaan varustautumista.
— Mutta laukaus, laukaus? — huudahti Agneta ilosta huumaantuneena, samalla kun ruukinpatruuna turhaan änkytti saadakseen edes sanan suustaan.
— Se oli koelaukaus, äiti! Minä ammun — niin sekä päivät että yöt; sillä minun määräni on voittaa morsiameni pilkka-ammunnalla.
— Luoja armahda sellaista hullua isää! — huudahti Agneta-rouva, joka tuskin saattoi päästää jälleenlöytämäänsä poikaansa omasta sylistään isänsä syliin, ja isä parin valtavan syleilyn jälkeen vihdoinkin päästi ilmoille hämmästyksensä: — Morsian voitettavissa kilpa-ammunnalla — ah, se ei ole mahdollista, rakas poika! Sinähän voisit saada sata morsianta paljaalla nimelläsi ja…
— … ja ruukillasi ja kahdellakymmenellä tilallasi! — hymähti Agneta-rouva.
— Niin, arvelenpa että kaiken sen nojalla kannattaa kosia!
— Aivan varmasti, isä, jos oltaisiin tavallisissa oloissa. Mutta tuleva appeni ei ole muiden ihmisten kaltainen: hänellä on omat hyvin omituiset mielijohteensa, joista teen täyden selon, kunhan ensin olen saanut kupillisen kahvia — koska taloudenhoitajattareni on lähtenyt luotani, olen aivan tyhjin vatsoin!
Matami Blid, joka aina oli viisain ja neuvokkain, seisoi nyt hieman ymmällään ja nolona hypistellen esiliinaansa. Erehtyminen tuntuu kovalta, kun on tottunut herättämään ihailua terävänäköisyydellään. Mutta eukko pian huomasi arvoaan alentavaksi olla tällaisessa asemassa, ja kun Karl August samassa ei kiinnittänyt sen enempää huomiota paastoa koskevaan muistutukseensa, rohkaisi hän mielensä, teki niiauksen, jossa kuvastui hilpeys ja nöyryys ja sanoi puolustautuen:
— Sille, joka ei ole saanut kaikkeen tähän ohjaavan langan päästä kiinni, oli kuitenkin keskellä yötä ammuttu laukaus riittävän epäilyttävä, rakas herra ruukinpatruuna… Mutta sanokaa nyt joku ystävällinen sana Blidin muorille, ettei hänen tarvitse seisoa tässä iän kaiken häpeissään!
— Sitä sinun ei suinkaan tarvitse tehdä, rakas Margareta, — puolusti häntä Agneta-rouva. — Tarkoituksesi oli niin hyvä, sen tunnen minä ja me kaikkityyni, vaikkakin, jumalankiitos, erehdyit!
— Rangaistuksetta hän ei kuitenkaan pääse! — selitti Karl August. — Isä sanoo täten juhlallisesti irti Södertorpia koskevan kontrahdin iäksi kaikeksi, ja matami Blid karkoitetaan Rosenlundiin, jossa talonemäntä kenties ennenpitkää tarvitsee vanhan, kokeneen apulaisen!
— Ja joka jää uskolliseksi kuin hyvä haltia! — vastasi matami Blid ja kuivasi silmäänsä nenäliinannurkallaan.
* * * * *
Kahvi oli juotu ja Karl August istui vastapäätä sohvaa, jota isä ja äiti vallitsivat. — Puhuppa nyt järkevästi! — sanoi ruukinpatruuna, samalla kun äiti ojensi hänelle tulitikun piippua varten.
Ja laveasti Karl August nyt kertoi kaikista seikkailuista, jotka häntä kohtasivat Ombergissa, kuvaili rakastettunsa oikein luomakunnan taivaalliseksi pikku olennoksi, kertoi kilpakosijastaan, kunnianarvoisasta, itsensäpettäneestä majurista ja hänen vuodenpituisesta koetuksestaan, mutta ensiksi ja viimeiseksi ylijahtimestarista ja kaikista hänen omituisuuksistaan ja vihdoin hänen omituisuuksiensa omituisuudesta, siitä että hän tahtoi ratkaista tyttärensä kohtalon pilkka-ammunnalla. — Se on kunnia-asia, jota oikeus vaatii, väittää vanha omituinen mies.
— En luule koskaan, — tuumi ruukinpatruuna, kuunneltuaan poikaansa hyvin ymmärrettävän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan silloin tällöin keskeytti epäluuloinen päänpudistus, — en usko, että sellaista juttua on kuultu isän tahi isoisän aikoina! — Ja silloin hänen äänensävyssään oli jotakin, joka selvästi ilmaisi hänen varmuudella uskovan, ettei sellaista ollut kuultu sitä ennenkään.
— Toden totta, — tuumi Agneta-rouva laskien kätensä ristiin rinnoilleen, — se on tosiaankin aivan kuulumatonta! Mutta se on minun varma uskoni, että jollet sinä, isä, juuri sinä iltana, jona Karl August päätti matkustaa, olisi pistäytynyt Rosenlundiin ja antanut hänelle siunaustasi matkalle, niin ei hän olisi koskaan tullut ehdolle. Sillä ihme jota yksikään viisas ihminen ei voi käsittää oli se, että tuo Topakkavuoren äkäpussi niin nopeasti pisti pillit pussiin.
— Saattaapa niin olla, — lausui vanha aviomies hyvillään; — en kuitenkaan koskaan usko, että ylijahtimestarilla on kaikki ruuvit tallella — mutta jos minä nuoruudessani olisin ollut samassa asemassa kuin Karl August nyt, niin en ainakaan minä olisi enää palannut. Hän olisi kyllä minun puolestani saanut pitää tyttärensä, sen ainakin tiedän!
— Ei ole niinkään sanottu, — puuttui Karl August vilkkaasti puheeseen: — et ole, isä, nähnyt Almaa — siitä riippuu kaikki!
— Joka tapauksessa, — lausui ruukinpatruunatar kohottaen päätään huomattavalla ylpeydellä, — tullaan Karl Augustista puhumaan sekä idässä että lännessä, pohjassa ja etelässä; ja jos me matkustamme kutsuihin, isä, kuten minun mielestäni on tehtävä, niin näen hengessäni, miten ihmiset meille ammottavat. Kas niin — tullaan sanomaan — kas tuossa on isä, rikas ruukinpatruuna Kemner Sörmlannista… tuo rouvashenkilö on hänen vaimonsa, tuon kauniin miehen äiti, joka aikoo voittaa itselleen morsiamen mestarilaukauksella. Ah, miten romanttista, ukkoseni — tunnen itseni aivan ylentyneeksi, voi minua, totta tosiaankin.
— Ah, niin, kyllähän me, Jumalan kiitos, saatamme esiintyä sellaisina kuin ihmisten tulee, jotka siinä määrässä kuin me tässä merkillisessä tilaisuudessa herättävät huomiota, — puuttui puheeseen ruukinpatruuna, jonka sydämessä juuri nyt oli se maaperä, mistä Agneta-rouvan oikein laskelmoidut sanat voivat kasvattaa hedelmän. — Mutta on joka tapauksessa ikävää, että siinä määrin kuulee kuiskailtavan itsestään kaikkialla.
— Ikävää? — lausui hänen vaimonsa, joka hyvin tiesi jokaisen sanan, mikä nyt tekisi vaikutuksensa jonkin verran kiihtyneen miehen turhamaisuuteen; — niin saattaisi sanoa, jos Karl Augustin vanhemmat olisivat vähäpätöisiä, köyhiä ihmisiä, jotka eivät kykenisi asianomaisella tavalla esiintymään. Mutta ottamalla huomioon sinun esiintymistapasi, sinun arvokkaisuutesi, ja, sen saatan kernaasti sanoa, sinun pienen ylemmyytesi, soveltuu sinulle osa, joka sinulla tässä juhlassa on, varsin hyvin!
— Hm, — sanoi ruukinpatruuna sivellen leukaansa mielissään, — jos Karl August voi kunniasanallaan minulle luvata, ettei hän ammu harhaan, niin lähtekäämme Herran nimessä matkalle, mutta sen sanon edeltäkäsin: en minä tahdo olla nauretun kilpakosijan isä!
— Laskette leikkiä, isä. Saattaakohan kukaan ihminen antaa kunniaansa pantiksi siitä, että osaa oikeaan, ja senlisäksi vielä pilkkaan, jota ei tunne, jollei hän olisi taika-ampujan toinen painos? Kaikki mitä sekä kunniani että rakkauteni nimessä saatan luvata, rajoittuu siihen, että minä, jollei etäisyyttä aseteta kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolelle, olen näyttävä tehneeni kaiken, mitä kunniallinen metsämies saattaa tehdä hankkiakseen taitavuuden, jota — tulkoonpa tulos miksi hyvänsä — kukaan ei ole halveksiva! Sitäpaitsi, rakas isä, minä joka tapauksessa jään siksi, joka tuo mukanaan jalon palkinnon, sillä ei Alma sallisi, että hänet… mutta yhtäkaikki, minä tahdon ja minun täytyy voittaa hänet sääntöjen mukaan.
— Saan tyytyä siihen, — sanoi ruukinpatruuna. Ja kädenlyönnillä oli matka päätetty.
Sen päivän jälkeen Lindaforsissa heräsi uusi toimelias elämä. Karl August kulutti Rosenlundissa päivänsä melkein kokonaan koe-ammuntaan, milloin paikallaan olevaan, milloin lentävään pilkkaan, jolloin useimmiten vanhojen, uskollisten linnunkuvien — joita asetettiin kaikkialle puitten latvoihin — täyteläät rinnat tahi silmät ammuttiin rikki. Isä ja äiti taas varustautuivat matkalle, joka, mikäli heidän varustelunsa ja etenkin valikoidut pukunsa todistivat, piti tulla loistavampi kuin mikään sekä isän että isoisän aikainen.