XXI.
Ovi aukeni hiljaa. Alma astui kynnyksen yli. Silmät, jotka olivat luodut lattiaan, todistivat hämminkiä, mutta samalla mitä nöyrintä rukousta lempeyteen.
— Tule esille, lapseni! — sanoi ylijahtimestari, ei lämpimästi, ei kylmästi, mutta mitä suurin alakuloisuus äänessään.
Alma kohotti katseensa. Hänen silmissään oli kirkkaat kyyneleet; ne tipahtivat yksitellen isän kädelle, kun tytär syvään kumartuen painoi sen huuliaan vasten.
— Minulla on sinulle puhumista, tyttäreni; mutta pyydän ettet vastaa lapsen tavoin, joka joka hetki pelkää vitsaa; vaan avoimesti, kuten tyttären tulee hänen puhuessaan ensimäisen ja parhaan ystävänsä kanssa!
— Oi, isä, mikä hyvyys! — änkytti Alma, hämmästyneenä vaipuen polvilleen; — en ole sitä ansainnut — tunnen, etten ole sitä ansainnut!
— Siitä olen minäkin vakuutettu, — vastasi ylijahtimestari kohottaen hänet ylös; — mutta se mikä ei ole tapahtunut, saattaa vielä tapahtua: katuvaiselle, hellälle tyttärelle on isä aina valmis antamaan anteeksi, tottelemattomalle… mutta sinä et kai enää tahdo lukeutua sellaisiin — suo minun uskoa se, Almani!
— Ah, isä, minä…
— Kas niin, kas niin, mitäs äsken sanoin: suo minun päästä näistä huokauksista äläkä enää huutele "ah" ja "mutta", kyynäränpituisin keskeytyksin — puhu selvästi!
— Juuri sitä haluan, isä!
— No, hyvä, no alkakaamme: — Piditkö itseäsi tehdessäsi sitoumuksen majurin kanssa ja tunnustaessasi minulle, isällesi, itsesi hänen morsiameksensa, — piditkö itse itseäsi jonakin muuna?
— Pidin itseäni pakosta häneen vuodeksi sidottuna, sidottuna hänen morsiamekseen nimellisesti. Huomasin myöskin pian, että hän uskoi pakon vuoden kuluessa muuttuvan vapaaksi tahdoksi, mutta niin ei käynyt.
— Nyt vastasit enempään kuin mitä sinulta kysyttiin. Oliko sinulla myöskin mielestäsi majuria kohtaan ne velvollisuudet, jotka hyvinkasvatetulle tytölle sopivat sitä kohtaan, jonka kanssa hän on tehnyt niin tärkeän sitoumuksen?
— Niin, luonnollisesti, majuri oli myöskin ottanut minulta sellaisen lupauksen.
— Ja sinä kuitenkin rikoit sen… — Ylijahtimestari astui kirjoituspöytänsä ääreen, ja otti siitä pienen kiven pitäen sitä Alman silmien edessä.
Näkyi selvästi, että hän oli odottanut tästä menettelystään jotakin onnellista, jotakin suurta tulosta, että hän oli odottanut näkevänsä Alman ahdistuksessa ja tuskassa pyytävän häneltä anteeksi; mutta mitään sellaista ei kuulunut. Alma otti kiven käteensä, katseli lemmittynsä nimen alkukirjaimia ja sanoi sitten hiljaa ja sydämellisesti: — Se tuli minun tietämättäni, isä, se on totta, samoin kuin sekin, että minä pari kertaa hämärässä näin Karl Augustin varjon vilahtavan puitten välitse hänen tehdessään tänne salaperäisen retkensä, luulin sitä hänen haamukseen; mutta koskaan hän ei tullut esille, koskaan hän ei puhutellut minua!
— No, oletko senjälkeen nähnyt Adonistasi, ollut kirjevaihdossa tahi tavannut häntä?
— Olen, mutta ainoastaan yhden kerran, — vastasi Alma, joka nyt oli tehnyt sen lujan päätöksen, ettei salaisi vähintäkään.
Ylijahtimestari virnisti kauheasti. — Niin, kauniisti sinä olet täyttänyt lupauksesi — olethan unohtanut soveliaisuuden vaatimuksetkin!
— En milloinkaan, isä! En saattanut menetellä toisin pelkäämättä jotakin vielä pahempaa! — Ja yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti Alma kertoi Kultakäpälän salaisen lähetyksen ja syyn, joka pakotti hänet, saatuaan kirjelipun, tapaamaan nuorta miestä raunioilla.
— Joskin minä teidät viipymättä keskeytin?
— Niin kävi, isä, vieläpä ennen kuin juuri sanaakaan oli vaihdettu! Mutta olen varma, ettei Karl August tahtonut tavata muusta syystä kuin varottaakseen ja vannottaakseen minua, etten toista kertaa uudistaisi sitä heikkoutta, jota olen ehtinyt niin kauan katua. Ja nyt, hyvä isä, usko minua, kun vakuuttamalla vakuutan, että tämän ainoan kerran olen tavannut, tämän ainoan kirjeen olen saanut, siitä lähtien kun annoin majurille lupaukseni.
— Hyvä, olkoon niin. Mutta toivon, ettet kuitenkaan kuvittele mielessäsi sen muuttavan rahtuakaan asiaa ja sitä suunnitelmaa, jonka olen viitoittanut sinun tulevaisuudellesi?
— Toivon, isä, sitä toivon sydämeni pohjasta, ja vieläkin suuremmalla syyllä, kun majuri tänäpäivänä antaa minulle vapauteni!
— Tahtoi, aikoi antaa sinulle vapautesi! — oikaisi ylijahtimestari. — Hän teki tosiaankin varsin vakavia yrityksiä siihen, mutta et kai suurestikaan ihmettele, kun sanon sinulle, etten minä ole se mies, jolle saa tehdä pilaa kunnia-asioista! Hän on pyytänyt sinua vaimokseen, sinä olet ilmaissut olevasi halukas siksi tulemaan, ja niinmuodoin minä en salli minkään romanttisen kujeen häiritä parasta suunnitelmaa, mille konsanaan olen iloinnut!
— Isä — huudahti Alma syvästi kiusaantuneena — asia ei saata olla niin; itse majurikin peruuttaa kosintansa!
— Sitä en ihmettele, kun hän näkee sen tällä tavalla palkituksi. Mutta jos sinä, Alma, kuten minä äsken, olisit nähnyt tuon kunnollisen, rehellisen ja voimakkaan miehen, surun ja katkeran kaipuun masentamana, tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hylkäävän toivonsa ja ilonsa ja kerjäläisen tavoin lähtevän sen taivaan ovelta, jonka hänen liian arka kunniantuntonsa itse sulki; jos olisit nähnyt sen, Alma, jos olisit kuullut miten lämpimästi hän puolusti sinua, miten hellästi hän rukoili puolestasi, niin en saata uskoa, että olisit sellainen kivisydän, ettet olisi tullut liikutetuksi! Jotakin aivan toista on kuitenkin miehen syvä, vakava ja hiljainen suru kuin nuorukaisen myrskyävä ja helposti ohimenevä tuska.
Almaan teki vaikutuksensa isän äänen huomattavan hento sävy. Ylijahtimestarilla oli suuri vaikutusvalta, kun hän äänellään kykeni ilmaisemaan syvimpiä tunteitaan. Hän teki Almaan tällä hetkellä voimakkaamman vaikutuksen kuin koskaan ennen; hän huomasi sen ja lisäsi: — Alma, sinä tuotat minulle suurimman surun mitä minulla on eläissäni ollut — sinä lasket isäsi hautaan, jollet täytä hänen toivomustaan!
— Oi, isä, isä, laske minut ensiksi sinne! — pyysi tyttö ja puhkesi itkuun, niin kiivaaseen, niin rajuun, että ylijahtimestaria kauhistutti se epätoivo, joka oli koko hänen olemuksessaan… — levätkäämme kernaammin siellä molemmat — mutta anna minulle anteeksi, oi, anna minulle anteeksi, muutoin en saata elää enkä kuolla!
— Älä itke, Alma lapseni, rakas, pikku Almani, älä itke — eihän isäsi ole mikään tyranni! — ja sydämellisesti ja kauan syleillen isä sulki vapisevan tyttären rinnoilleen… — Mutta kuule nyt minun menettelytapani vaikuttimia; sillä tällä hetkellä tulee Alman ja hänen isänsä sydämen välillä olla täysi luottamus — kuule rauhassa ja ymmärryksellä!
— Minä kuulen! — kuiskasi Alma; ja istuen isän vieressä hän kuunteli yhä kasvavassa jännityksessä hänen huuliltaan lähteviä sanoja:
— Hento, ruumiiltaan ja sielultaan hento nainen, Alma, tarvitsee elämänsä tärkeimmässä askeleessa vanhemman, vakavan seuralaisen — seuralaisen, joka juuri sen vuoksi, ettei itse enää ole nuori, tuntee itsensä tyytyväiseksi, niin, onnelliseksi, ihastuneeksi, kun vain hyvä, lempeä lapsi, nuori, ystävällinen puoliso hymyilee ja leikkii hänen ympärillään. Sinä, Almani, joskin sinä jonkin kerran, erikoisissa tilaisuuksissa, voit olla hieman ryhdikäs, olet kuitenkin tuollainen hento olento. Sinä, lapseni — olen sanonut, että puhuisimme suoraan tällä hetkellä — joskin olet kaunis, miellyttävä ja rakastettava, et ole suinkaan saanut runsaasti järjenlahjoja. Minulle tekee kipeää sanoa tätä, ja näen poskillasi tapahtuvasta värivaihtelusta, että sinun laitasi on sama sitä kuullessasi; mutta totuus on totuus. Minun vakaumukseni on nyt se, että sinä eläessäsi yhdessä kunniallisen ja kelpo majurimme kanssa et koskaan kaipaisi näitä älyn korkeampia etuja, kun sinä taasen miehen kanssa, jolla on erilainen luonne, terävämpi katse, lyhyesti sanoen syvät, voimakkaat tunteet, mielikuvitusta ja runoutta j.n.e., kaipaisit niitä varsin paljon.
Ylijahtimestari pysähtyi hetkiseksi, jolloin hän kädellään hiveli Alman kumarassa olevaa otsaa. Senjälkeen hän jatkoi:
— Kun kuherruskuukaudet ovat menneet ja niiden keralla ensimäinen rakkaudenhuuma, hakee jälkimäinen mies toisenlaisia aarteita kuin lapsellisen kauneuden ja lapsellisen sopertelemisen pikku viehätyksiä; hän tahtoo puolison, joka saattaa käsittää, ymmärtää ja seurata häntä, itse jutella ja keskustella hänen kanssaan, kun hän väsyneenä päivänsä työstä palaa jälleen kotiin. Mutta kun hän hyvinkin pian surukseen huomaa, ettei toinen sellaiseen kykene, kun vaimo silloin salaisella hämmästyksellä näkee, miten mies vetäytyy syrjään, ja huomaa hänen tehneen havaintoja, jotka vahingoittavat hänen rakkauttansa — miten käy silloin: salainen kärsimys, vaikea masentuminen kalvaa vaimon sielua; hän huomaa, ettei hän enää ole miehelleen kaikki kaikessa, ja mitättömyytensä tunne tekee hänet yhä alakuloisemmaksi ja araksi, saattaa hänet kykenemättömäksi käyttämään niitäkin viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava suru on mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa, sen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen tuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa, hyvyyttä ja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta, leikillisestä tytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka ei kykene tekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!
— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, — sopiiko tämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen, avuton olento?
— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain keskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa kuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne ominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — jos olisit mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen, levollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua käsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi, onneksi, jonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana, tyynenä, lempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä itse ei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta onnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin velvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja hyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää köyhyyttä, jonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori nainen on nähnyt elämänsä onnen vaipuvan… Ja nyt, Almani, olen sanonut kaiken. Ajatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut sinua varhaisimmasta lapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi — ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä toivonut: huomaa, ettei hänellä koko maan päällä ole pyhempää ja lämpimämpää toivomusta kuin että näkisi sinut onnellisena!
Muutamia hetkiä isän vaiettua Alma istui hiljaa. Jo aikoja sitten oli hänen poskillaan palanut tumma purppura, hänen silmissään oli loistanut voimakas ja vilkas tuli. Nyt hän kohosi ylös, laski kätensä isän käteen ja sanoi levollisesti, mutta varmasti: — Suo minulle anteeksi, isäni, mutta minä… minä tohdin uskoa, että lausuntosi tahi ainakin osa siitä on johonkin määrin erehdyttävä!
— Mitä sanot, Alma? — kysyi ylijahtimestari ja katsoi hämmästyneenä tyttöä silmiin: — erehdyttävä?
— Niin, isä, en ole koskaan ennen tuntenut sitä mitä tässä hetkessä tunnen, mutta jokin minussa nousee sanojasi vastaan, isä, ja vakuuttaa minulle, etteivät ne sovellu minuun; ja nyt, jos sallit, isä, tahdon minäkin sanoa, miksi liitto majurin kanssa, kaikissa oloissa — vaikka en olisi tuntenutkaan Karl Augustia — olisi tullut minulle ylen vastenmieliseksi… ajatteleppa, isä, vaan nuorta tyttöä, joka ei ole lahjoiltaan niinkään keskinkertainen, mutta joka ensimäisistä lapsuusvuosistaan alkaen on tottunut konemaiseen tottelemiseen, tottelemiseen, joka ei ole koskaan antanut tilaa tahi aavistustakaan oikeaa tahi väärää koskeville ajatuksille eikä edes minkäänlaista ajatuksenvapautta: jos tämä tyttö nyt vähitellen alkaa tuntea, että hänelläkin on jotakin arvoa, että hänenkin pitäisi osata tuntea, ajatella ja menetellä omin neuvoin, niin hänen ensimäinen ja hartain halunsa on se, että hän, jos hänen on erottava isästä, jota hän on niin sydämellisesti rakastanut, silloin saisi seurata miestä, joka antaisi hänelle, ei ainoastaan vaatteita ja ruokaa ja pitäisi ystävällistä huolta hänen pikku huviensa ja oikkujensa tyydyttämisestä, vaan myöskin ennen muuta tulisi hänen rakkaimmaksi seurakseen, mutta yhtäkaikki ei olisi häntä niin paljoa korkeammalla, etteivät he voisi kohdata toisiaan kaikilla niillä aloilla, joilla miehen ja naisen ymmärryksen ja tunteen tulee olla tasapainossa.
— Mistä, Herran nimessä, — huudahti ylijahtimestari keinuen tuolilla edestakaisin, — olet saanut kaiken tämän, tyttö?
— Olen saanut sen yksinomaan omasta tunteestani, isä. Mutta milloin, isäni, olisit huomannut, että Almasi olisi ymmärtänyt muuta kuin totella, leikkiä ja hyväillä: minähän en ole koskaan muulloin paitsi tänään, kun sinä itse avasit tien, uskaltanut avoimesti lausua ajatustani. Mutta, isä-kulta, anna minulle vapaus ja oikeus siihen — ja silloin saat nähdä, etten minä ole se nuori nainen, jota sinä kuvailet, vaan että minä tahdolla, tunteella, käytöksellä ja ymmärryksellä kyllä koetan pitää kiinni siitä miehestä, jonka olen valinnut. Jos minä sen sijaan pakosta tahi houkutuksesta tekisin sen synnin, että antaisin kunnialliselle miehelle käden ilman sydäntä, niin olisin ollutta ja mennyttä, silloin kuihtuisin ja kuolisin kuin köyhä, tallattu kukka, ja niinmuodoin tuottaisin itseeni luottavalle miehelle elinkautisen katumuksen kotoisen ilon asemesta. Olisiko se hyvä, isä?… Ei, hyvä se ei olisi, sillä minun täytyy lopettaa tunnustamalla, etten luule itsessäni olevan luonnetta kestämään pilalle mennyttä elämää.
Ylijahtimestarin kasvoilla oli pitkän aikaa taistellut valtava mielenliikutus; mutta sinä hetkenä, jona Alma lakkasi puhumasta, sanoi hän melkein hennolla äänellä: — Tule syliini, lapsi! Sellaisena sinun olisi pitänyt esiintyä aikoja sitten — olen tyytyväinen sinuun, Alma, hyvin tyytyväinen. Jumala katsoo tahtoon: sinun hyväsi oli kuitenkin joka tapauksessa aina minun päämääränäni.
— Ja nyt… — änkytti Alma, nojaten polttavan poskensa isän poskeen.
— … saamme ajatella asiaa, ennenkuin toimimme, lapseni! En anna tämän jälkeen suorastaan kieltävää vastausta, mutta minunkaan ikäisenäni ei kernaasti luovuta, kaikkein vähimmin väkivaltaisesti, lempiajatuksestaan… Koetan keksiä jonkun keinon, joka saattaisi sovittaa meidän kaikkien tunteet. Mutta nyt, lapseni, jätä minut rauhaan — — olet todellakin saanut minut vakuutetuksi siitä, ettet ole se, miksi olen sinut kuvannut: ja niin iloinen olen siitä, että olen tehnyt yhdeksäntoista vuoden pituisen erehdyksen, että tästä hetkestä alkaen annan sinulle täyden vapauden avoimesti lausua ajatuksesi kaikista asioista.
— En käyttäisi sitä väärin, isä! — sanoi Alma, nöyrästi suudellen isänsä kättä, jolle vierähti muutamia kyyneliä. — Sillä koskaan en ole samassa määrässä kuin nyt tuntenut halua tottelemisella ja sanomattomalla hellyydellä ansaita rakkauttasi, isä.
— Hyvä, hyvä, lapseni — luulin, sieluni kautta, että juuri tänään tapahtuisi jotakin erittäin merkillistä. — Ylijahtimestari ajatteli repeter-kelloa, jonka vetämisen hän ensimäisen kerran niin moniin vuosiin oli unohtanut.
Niin, ja mitkä vallankumoukset hänen valtakunnassaan olivat tapahtuneet parin tunnin kuluessa: majuri hylkää kihlauksen, Alma heittää pois vanhan ihmisen ja tulee uudeksi — ja hän itse saa selville, että hän yhdeksäntoista vuoden ajan on ollut erehdyksessä oman tyttärensä luonteesta!
Saman päivän iltapuolella oli ylijahtimestarilla, kun hän koko ajan oli ollut sulkeutuneena omaan huoneeseensa, majurin kanssa pitkä ja tuttavallinen keskustelu — mitä se kosketteli, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta molempain ulos tultua loisti sydämellinen rauha ja sovitus heidän silmissään ja olemuksessaan, ja sen ohella ylijahtimestarin katseessa ja silmänvilkutuksessa oli jotakin, mikä ennusti hyvää tuulta, hyviä ehdotuksia.
— Onko Alma nyt tyytyväinen? — kysyi majuri hellällä, mutta varmalla äänellä heidän erotessaan illalla.
Alma ei uskaltanut vastata, mutta puristi majurin kättä tavalla, joka vakuutti hänelle, että hän todellakin oli sitä… Hän näki kyynelten kimaltavan majurin silmissä.