XX.
Pilvinen taivas sateineen ja myrskyineen oli ensimäinen tervehdys, jonka Alma vastaanotti yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.
Ketään vierasta ei ollut nyt kutsuttu, mitään hyörinän kalistelua ei kuulunut keittiöstä, ei edes Neta-tädin äänikään kajahdellut eteisessä tahi portaissa: kaikki oli hiljaista, ikäänkuin päivällä ei olisi ollut mitään merkitystä.
Alma oli kauhuissaan, itki ja rukoili mitä palavimmin, samalla huokaillen: — Jospa jo olisi ilta!
— Hyvää huomenta, lapsi-riepu! — kuului vihdoin ovesta, ja Neta-neiti, kädessään pieni, mitätön kukkaseppele, astui makuusijan ääreen. — Katsoppa, — sanoi hän laskien seppeleen peitolle, — ota nyt se, koska et tahdo parempaa. Sinulle olisi muutoin soveltunut paremmin tänään kantaa seppelettä ja kruunua — silloin täälläkin olisi ollut toinen ääni kellossa.
— Onko täti nähnyt isää tänään?
— Olen niinkin, luulen kyllä nähneeni — vastikään kutsui minut soittokellolla niin kiivaasti, että luulin nauhan katkeavan! Nyt et saa puhua majurin etkä kenenkään toisenkaan kanssa, ennenkuin sinut kutsutaan sisälle, eikä se tapahdu aamiaiseksi, jonka ylijahtimestari tänään syö yksinään. Senjälkeen hän odottaa majuria — ja sitten lopuksi sinuakin, arvelen.
— Ja sillä aikaa, — valitti Alma, — minä menehdyn levottomuuteen! Ei ketään, jonka kanssa puhella, — jonka kanssa neuvotella — voi, miten kaipaankaan äitiä: hyvää, hellää äitiäni, — hän ei olisi kovuudella lykännyt luotaan tytärtään, hän.
— Ja teenkö minä niin? — kysyi Neta-neiti hiukan lempeämmällä äänellä. — Enkö tee enemmänkin kuin mistä kohtuudella saattaisin vastata, kun en puhu erästä asiaa, jonka sinä kai itse tiedät, joskaan et luule kenenkään muun tietävän.
— En ymmärrä, — sanoi Alma hiljaa.
— Vai niin, sinä et ymmärrä, että tuolla vanhalla luostarinröttelöllä on useampia korvia kuin luuletkaan… no, no, no, älähän keikahda kumoon! Koska olen voinut pysyä vaiti kokonaisen kuukauden, voin kai tänäänkin.
— Täti… täti! — Alma vapisi niin rajusti, ettei saanut suustaan sanaakaan.
— No, no, rauhoitu nyt — siellä ei ollut muita kuin sisäkkö-Sohvi, joka toisella puolella oli tapaamassa omaa hempukkaansa. Mutta minä annoin hänelle jokseenkin hyvät kengät, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.
Silloin Alman kasvot hehkuivat häpeän voimakasta punaa. — Vakuutan teille, täti, — sanoi hän, ja leimahtavaa ylpeyden tunne antoi voimaa ja elämää hänen sanoilleen, — minä vakuutan, että minä itse tänä päivänä sanon sen isälle! Ja silloin sekä hän että täti ja kaikki, jotka saavat sen tietää, huomaavat, ettei kellään ole oikeutta loukkaantua siitä tapaamisesta!
— Siunaa ja varjele, — huudahti Neta-neiti, ja löi hämmästyksissään kätensä yhteen, — miten topakaksi olet tänään tullutkin, lapseni — älä vaan tule hämillesi, kun joudut silmätysten isäsi kanssa!
* * * * *
Omassa huoneessaan ylijahtimestari istui aamiaispöytänsä ääressä. Kolme kertaa hän oli kiinnittänyt lautasliinan napinreikään ja jälleen irroittanut sen siitä; ja Neta-neiti, jonka itsensä piti häntä palvella, oli niinikään kolme kertaa nostanut kyljysvadin kannen ja laskenut sen jälleen paikoilleen, koska huomasi, ettei aika ollut vielä tullut.
Tämä hiljaisuus oli aivan kuulumatonta liukaskielisen ylijahtimestarin tapaiselle miehelle; tekipä se Neta-neidinkin voimakkaihin hermoihin sellaisen vaikutuksen, että hän — ensi kerran ylijahtimestarin taloon tultuaan — olisi toivonut saavansa muutamiksi tunneiksi jättää tehtävänsä.
— Tuokaa tänne pullollinen reininviiniä ynnä lasit ja toimittakaa sitten sana majurille, että pyydän hänen tekemään minulle sen kunnian, että joisi täällä kerallani lasillisen aamiaiseksi!
Neta-neiti leijaili ovelle.
— Odottakaa hetkinen — oletteko ollut tänään Alman luona?
— Olen tietysti!
— No?
Kykenemättä käsittämään, mikä vastaus ylijahtimestaria tämäntuulisena miellyttäisi, Neta-neiti rajoittui lyhyeen "mitä"-kysymykseen.
— Samantekevä — tehkää mitä olen pyytänyt!
Jäätyään yksin omien ajatustensa seuraan ylijahtimestari asteli piippu kädessä kiivaana edestakaisin. Näki hänen olevan voimakkaiden mielenliikutusten vallassa, jotka vuorotellen pyrkivät voitolle hänen sielussaan. Silloin tällöin hän huiskautti piippuaan ilmaan ikäänkuin karkoittaakseen jotakin; hän ei tahtonut suoda sijaa lempeämmille tunteille.
Hetkisen kuluttua Neta-neiti palasi kantaen uutta tarjotinta, ja vähän jälkeenpäin saapui majuri, levollisena, mutta hieman tavallista kalpeampana.
— Jättäkää meidät, — sanoi ylijahtimestari luoden katseen taloudenhoitajattareensa.
Herrat istuutuivat pöytään…
Järjestelmällisellä pitkäveteisyydellä ylijahtimestari oli avannut pullon, pyyhkäissyt pois lakan, täyttänyt lasit ja asettanut pullon paikoilleen.
— No, veliseni, meillä on tänään juhlapäivä, joka ei varmaankaan ole veljelle samantekevä. — Näin puhuessaan ylijahtimestari sinkahutti majuriin silmiensä salamat.
— Ei, ei suinkaan — nythän on Alman syntymäpäivä.
— Oikein, ja samalla sinun ja hänen kihlauksensa vuosipäivä… Saamme kai juoda morsiamesi maljan!
— Alman maljan! — änkytti majuri.
— Miksi eroittaa hänen nimeään siitä arvonimestä, joka on hänelle tuleva — mitä, häh, majuri, mitä sellainen merkitsee? Juon sinun morsiamesi maljan, ja toivon, ettet kieltäydy vastaamasta siihen!
— Veli… kuule minua!
— Kuulen, — sanoi ylijahtimestari, samalla kun antoi käden, jonka oli ojentanut tarttuakseen lasiin, verkalleen laskeutua, — minä kuulen, mutta veli ajatelkoon, mitä aikoo puhua.
— Olen jo ajatellut! Asianlaita ei voi, ei saa olla toinen: minun kunniani, minun sanani ovat panttina… minun täytyy lunastaa ne — tästä päivästä alkaen ovat Alman siteet katkaistut!
— Ahaa, suurkiitos, varsin mielenkiintoisia keksintöjä! — vastasi ylijahtimestari kylmänivallisesti samalla kun polttava verivirta syöksähti hänen kasvoilleen. — Veli on niinmuodoin ollut sitä mielipidettä, että minä olen mies, jonka kanssa saattaa leikkiä mielin määrin? Mutta sitä ei tehdä! Minun tyttäreni kättä ei pyydetä sitä varten, että se jälleen muitta mutkitta hyljätään — ei, hyvä herra, ja sen minä sanon, että silloin ei ole tunnettu, mikä on se mies, jota on niin karkeasti loukattu!
— Veli, veli, — sanoi majuri äänensävyllä, jonka syvä sydämellisyys jonkun verran hillitsi ylijahtimestarin rinnassa riehuvaa myrskyä, — tämä on liikaa! Älä tee minulle uhria vaikeammaksi kuin se on, vaan kuule minua kärsivällisyydellä — tee se meidän monivuotisen ystävyytemme tähden!
— Juuri sen vuoksi ei tämän hetken olisi pitänyt koskaan tulla.
— Sitä ei saattanut estää. Se on kuitenkin minun oma syyni, ainoastaan minun… veli muistaa varmaankin vuosi sitten vallinneet suhteemme? En saata antaa itselleni anteeksi, etten silloin heti päättävästi vetäytynyt takaisin. Mutta heikkous, heikkous — enkö silloin koettanut uskotella itselleni, että Alma uusissa olosuhteissa pian unohtaisi mieltymyksen, jota pidin ohimenevänä kuumeena. No, niin, veli: sillä hetkellä, jolloin pyysin saada olla kahdenkesken Alman keralla, houkuttelin hänet vuodeksi… koevuodeksi… tekemään sitoumuksen kerallani, ja jätin hänelle kunniasanallani oikeuden saada jälleen vapautensa siinä tapauksessa, että hänellä vielä tämän ajan jälkeen olisi silloin tuntemansa taipumus. Ehdotukseni näytti minusta silloin viisaimmalta — koska… koska, — lisäsi hän verkalleen, — olin hullu saattaessani uskoa, että vanhemman miehen rehelliset ja hellät huolehtimiset saattaisivat hävittää sen vaikutuksen, minkä nuoruus, kauneus ja rakkaus kerran ovat tehneet.
— Leikkiä niinmuodoin, ainoastaan leikkiä, — sanoi ylijahtimestari verkalleen, katkerasti, — leikkiä minun kerallani! Ja onko minun tyttäreni, jonka pidin lunta valkoisempana, onko hän vuoden, kokonaisen vuoden saattanut valehdella isälleen, joka kuitenkin niin lämpimästi, yli kaiken mitä kieli voi kertoa, on häntä rakastanut! — Hänen näin lausuessaan herahti kyynel hänen silmäänsä ja tuiman tuskan piirre kuvastui hänen ryppyiselle otsalleen.
— Herran nimessä, veli, — pyysi majuri hellyttävällä äänellä. — Älköön veljen viha, veljen suru kohdistuko häneen! Minä olen ohjannut hänet harhaan; minä olen nähnyt hänen suuren tuskansa, hänen vastahakoisuutensa, hänen ahdistuksensa ja — sanonko sen, veli… anna anteeksi, veli, että tuotan vielä enemmän kipua… sanonko sen suoraan, pelko, tuo kauhistava tunne, joka on niin arvoton olemaan lapsen ja isän sydämen välillä, se antoi Almalle rohkeutta mihin hintaan hyvänsä ostamaan itsensä vapaaksi isänsä vihasta.
— Heikkoutta se oli, viheliäistä, halveksittavaa heikkoutta! — huudahti ylijahtimestari; mutta hänen äänessään ei ollut tuota kiivasta kuohuntaa, joka tavallisesti ennusti myrskyä: siinä oli kumeasti suhisevan tuulen ääni, joka katkee kesken kaikkein raivokkainta rynnistystään.
— Veli, minä houkuttelin, syy oli minun!
— Niin oli, — lisäsi ylijahtimestari, verkalleen saavuttaen tavallisen määrätyn mielenmalttinsa, — ja veljen velvollisuus on korjata paha.
— Juuri sitä minä sydämestäni ja sielustani toivon!
— Toivo siten, kuin miehelle sopii! Teemme leikistä toden; hänen täytyy vielä, niin, hänen täytyy tulla veljen puolisoksi!
— Heitä tämä mieliharha! — pyysi majuri lämpimästi ja hartaasti. —
Se on mahdotonta: hänen sydämensä on peruuttamattomasti luovutettu.
Veli ei saata tahtoa hänen onnettomuuttaan. Ja ajatteleppa
vastuunalaisuutta… ajatteleppa sitä niin kauan kun on aika!
— Minä teen sen! Minä tiedän mikä on hänen onnensa ja onnettomuutensa, paremmin kuin hän itsekään… Jätä minut, majuri, jätä minut! Tahdon selvittää ajatukseni; tahdon puhua tytön keralla; tahdon nähdä saattaako hän katsoa minua silmiin!
— Veli, veli!
— Veli, veli — hiton pitäisi olla veljen veli eikä minun, kun veli panee toimeen tuollaisia hulluinhuoneseikkailuja! Mutta jollen minä tule veljen apeksi kaikella asianmukaisella kunnialla, niin — on mennyttä sekä vanha ystävyys, että myöskin se kunnioitus, jonka olen lahjoittanut veljelle… mene nyt, mene ja salli minun koota ajatuksiani!
Ylijahtimestari kulautti pari viinilasillista, hieroi otsaansa, heittäytyi sohvalle, mutta nousi jälleen ylös ja asettui keskelle lattiaa odottaen tytärtään.