XIX.
Jo hyvän matkan päässä portin ulkopuolella ylijahtimestari tuli majuria ja tytärtään vastaan. Mutta turhaan vilkas katse etsi iloista ja tyytyväistä ilmettä tulevan vävyn piirteistä: ne olivat tavallista vakavammat — ja keksinnön seurauksen sai Alma hyvittää.
— Näkyy, että olet ollut hilpeässä ja hauskassa seurassa! — sanoi hän iskien säkenöivän katseen tyttöön. — Enpä ihmettele, että majuri ei pyytele hääpäivän määräämistä! Mutta minä sanon: kun asia pitkästyy, niin se sitkistyy — ja niinpä, jos veljeä miellyttää, matkustamme perjantaina ottamaan kuulutuksen. Saatamme silloin pitää häät juuri Alman yhdeksäntenätoista syntymäpäivänä. Tämä äkillinen ehdotus, lausuttuna äänellä, joka selvästi ilmaisi, että majurin epäröimiset pidettäisiin loukkauksena, oli saada Alman sydämen pakahtumaan. Mihin hänen rohkeutensa nyt katosi, mihin tuo iloinen kaipuu, jolla hän oli odottanut tämän kuukauden loppua? Tässä hetkessä hän, isä silmiensä edessä, olisi välttääkseen pelottavaa selontekoa toivonut ainoan kuukauden pitkittyvän kolmeksi.
— Kiitän mitä sydämellisimmästi veljeä ehdotuksesta, joka todistaa, että veljen ajatustapa aina on muuttumaton, — vastasi majuri, — mutta minä…
— Mitä nyt? — keskeytti ylijahtimestari, hämmästyksessään unohtaen kaikki kohteliaisuuden säännöt, — mitä tämä merkitsee? että minun ajatustapani ei ole muuttunut, se ei kai tarkoita sitä, että on olemassa joku toinen, joka on muuttanut omansa — sillä silloin, silloin… en tahdo sanoa enempää! Toivoakseni veljen sanat saivat ainoastaan sattumalta niin kummallisen muodon!
— Olen pahoillani, — lausui majuri kartellen, — että veli otti ne niin pahaksi! Tarkoituksenani oli oikeastaan sanoa, että Alma saisi valittamisen aihetta, jos rikkoisin hänelle antamani varman lupauksen. Veli muistanee: vuoden kuluttua syntymäpäivästään hänen piti…
— Piti olla morsian, niin — ka, niin, siunaa ja varjele, sen muistan aivan hyvin, ja kaikki vanhurskaus on varmaankin täytetty, jos hän tulee morsiameksi juuri sinä päivänä!
— Ei aivan niin, veli, minun täytyy pitää lupaukseni sanasta sanaan! — Majuri näki varsin hyvin, että tässä tarvittiin mitä suurinta varovaisuutta, ja tällä hetkellä hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei hän koskaan olisi hullautunut tuohon väärään toivoon, että vuosi poistaisi sen vaikutuksen, minkä vieras oli tehnyt Alman sydämeen — niin, sydämestään hän toivoi, että hänellä samalla olisi ollut tarpeeksi rohkeutta luopua tytön omistamisesta, koska sydän ei saattanut seurata kättä.
Alma uskalsi tuskin hengittää. Mutta pieni kirjelippu tiviisti käteensä puristettuna hän kuunteli isänsä vastausta, päättäen ainoastaan suurimmassa hätätilassa sekaantua taisteluun.
Hetkisen ylijahtimestari tuntui harkitsevan. Senjälkeen hän sanoi, rypistäen kokoon tuuheat kulmakarvansa niin tuimasti, että Alman täytyi luoda katseensa toisaalle: — Toteutukoon tahtosi, majuri, ja vasta kuukauden kuluttua palaamme asiaan! Mutta silloin, jos veli haluaa, odotan veljeä aamulla… Päivä on perjantai — niinmuodoin sovelias sen asian suorittamiselle, jonka olin tahtonut toteuttaa ylihuomenna. Veljellä ei kai ole mitään sitä vastaan?
— Saavun kenties aikaisemmin! — sanoi majuri, joka arveli vähittäin valmistamista jyrkkää iskua paremmaksi.
— Ei, ei, minulla on myöskin tahtoni: me lykkäämme, kuten veli on pyytänyt — eikä nyt hiiskaustakaan asiasta ennen määräämääni päivää! — Näin sanoen ylijahtimestari nosti lakkiaan keveästi kumartaen ja katosi puistoon.
— Ja sinä päivänä, — huokasi Alma, — olisi kaiketikin parempi olla maan alla kuin päällä — sitä syntymäpäivää en varmaankaan ole koskaan unohtava!
— Luota minuun, lapseni! — sanoi majuri, ja hänen äänessään oli vanha isällinen sävy. — Kun olet saanut tämän neuvon minulta, niin pääset ainakin vapaaksi, maksoipa viimeisestä toivosta erkaneminen mitä hyvänsä.
Heidän palattuaan kotiinsa Alma, jonka kättä pieni kirjelippu poltti, kiiruhti kamarinsa rauhassa avaamaan ja lukemaan sen. Ja Karl August kirjoitti:
"Levottomuus, lemmittyni, on vetänyt minut tänne kuukautta liian varhain. Mutta älä pelkää: aion asettua Hjo'hon ja ainoastaan silloin tällöin muutamiksi tunneiksi matkata toiselle puolelle, voidakseni liihoitella sinun lähistössäsi. Oi, suloinen Almani, millä rajattomalla kärsimättömyydellä laskenkaan päivät! Mitä hyvänsä isäsi tehnee ja sanoneekin, niin sinä joka tapauksessa pääset vapaaksi tuosta vihatusta siteestä, joka kokonaisen vuoden on meitä eroittanut! En uskalla sanoa enempää. Sinun pitää suostua erääseen rukoukseeni: tule tänä- tai huomis-iltana Alvastran raunioille — odotan sinua. Jos kieltäydyt, niin en tiedä mitä saattaisin tehdä — en voi elää, jollen saa nähdä sinua!
Sinun K.A."
Alman posket hehkuivat kuin tulessa. Häntä kauhistutti rakastettunsa rohkea ehdotus: salainen tapaaminen — entä jos hänen isänsä saisi sen tietää! Mutta toiselta puolen, mitä Karl August muutoin tekisi? Tulisi tänne kotiin ja kenties sitten aiheuttaisi liian aikaisen ratkaisun, jota isän tekemänä ei kenties koskaan saattaisi peruuttaa! Ujous kielsi häntä menemästä luotsivanhuksen luo ja lähettämästä kirjelippua hänen mukanaan; ukko luuli hänen olevan kihloissa majurin kanssa, ja mitä hän silloin ajattelisikaan, sanoisikaan — luultavasti kieltäytyisi! Niinpä… Tässä Alman ajatukset harhailivat kauheassa sekamelskassa; mutta tuloksena oli kuitenkin, että hän päätti mennä kohtaamaan rakastettuansa hetkiseksi, ainoastaan voidakseen silloin käyttää vaikutusvaltaansa ja saadakseen kärsimättömän miehen heti lähtemään Ombergista.
Palattuaan puolen tunnin kuluttua ylijahtimestari oli jonkun verran paremmalla tuulella kuin lähtiessään. Sentähden Neta-neiti, jolla ei ollut ikinä mitään parempaa huvia kuin puupekka, ehdotti että herrat huvittelisivat sillä itseään. Ehdotukseen suostuttiin sitäkin kernaammin, kun sekä isäntä että vieras juuri tänä iltana tunsivat tarvitsevansa Neta-neidin läsnäoloa, jotteivät joutuisi jonkinmoisen, vastenmielisen alakuloisuuden valtaan.
Hetkisen Alma istui työssään ikkunan ääressä, mutta kun kukaan ei puhutellut häntä tai edes ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, arveli hän, että häntä tänä iltana ei ollenkaan kaivattaisi. Ikäänkuin ei aikoisikaan lähteä pitemmälle hän meni kamariinsa, missä vielä hetkisen harkitsi itsekseen. Rakkaus kuitenkin voitti ja — kuten Almasta tuntui — järkikin; ilman hänen väliintuloaanhan Karl Augustin päähän voisi pistää ruveta, kuten talvella, kummittelemaan ikkunain takana.
Huivi heitettiin hartioille, olkihattu päähän, ja samassa ylijahtimestarin talo oli hänen takanaan.
Nopeammin kuin itse Kultakäpälä olisi kyennyt hän riensi Alvastraan vievää tietä…
Luostariholvien salaperäisessä suojassa Karl Augustin ja Alman sydämet löivät jälleen toisiaan vasten. Mutta mihin katosivat kaikki ne tärkeät neuvot, joita molemmin puolin oli annettava? Ne häipyivät ennenkuin olivat ehtineet huuliltakaan.
Silloin kuului kolme kertaa kahden vahvan käden paukahdus, jonka täytyi tulla raunioista. Karl August kohottautui nopeasti, Alma vetäytyi kauas taaksepäin; samassa näkyi musta pää kohoavan muurin takaa. — Tyrskyjä edessäpäin, herra patruuna! — kuului luotsivanhuksen ääni.
— Kelpo ukko, oletko omin neuvoin pitänyt tähystystä? Kiitos, kiitos varoituksestasi! — vastasi Karl August varmalla äänellä. Ja painaen vielä kerran Alman rintaansa vasten kuiskasi hän:
— Jätän sinut, rakkaani, niin ajoissa, ettei kukaan aavista sinulla olleen seuraa. Joku on varmaan kohta täällä: luotsivanhus on meitä varoittanut.
— Kiiruhda, kiiruhda Herran nimessä, — pyysi Alma hädissään, — ja minä rukoilemalla rukoilen sinua: älä tule takaisin ennen kuukauden loppua — ennen sitä ei tapahdu mitään, minkä vuoksi sinun täytyisi olla saapuvilla.
— Pitää kääntää, patruuna! — kuului jonkun verran kärsimätön ääni ylhäältä. — Jollei se käy sivaan, niin ajamme karille!
— Rohkeutta, rakkaani! Vaarojen jälkeen tulee tyven!
Karl Augustin notkea vartalo katosi ajatuksen nopeudella raunioiden lomaan. Hetkisen kuluttua luotsivanhus jälleen pisti päänsä esille viitaten Almalle, joka vielä seisoi samalla paikalla, ja sanoi tytön lähestyessä:
— Nyt on ukko tehnyt velvollisuutensa luotsina ja jatkaa matkaansa suoraan eteenpäin. Ylijahtimestarin takki vilahtelee tuolla puiden välissä: hän on pian täällä. Mutta, pikku Alma-neiti, ajatelkaa majuria älkääkä tehkö toistamiseen tätä: aina ei väylällä satu olemaan hyvää ystävää!
Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ukon vanha nuttu oli jo alhaalla, ja pian hän näki hänen jatkavan kulkuaan niin levollisena kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Joka hetki Alman kauhistus kasvoi. Hänen isänsä silmät olivat aina olleet terävät. Jo se seikka, että hän oli seurannut tytärtään, osoitti hänen epäluuloaan — entä jos hän todellakin olisi nähnyt Karl Augustin!
Hän istuutui puun juurelle etäisimpään holviin eikä ollut huomaavinaan keveiden askelten asteettaista lähenemistä. Mutta äkkiä askeleet tulivat nopeammiksi, ja isä seisoi hänen edessään ilmeisesti hämmästyneen näköisenä.
— Mitä sinä täällä teet, tyttö? — kysyi hän karskisti, luoden samalla raunioihin pitkän, viipyvän katseen, joka näytti tunkevan jokaiseen sopukkaan.
— Istun mietiskelemässä, isä-kulta, — sai Alma sanotuksi.
— Hiiteen moiset mietiskelyt! Minä mietiskelin myöskin hieman tullessani sattumalta eteiseen ja nähdessäni sinun livistävän rakkaille raunioillesi. Mutta katso, ettet mieti sellaista, joka saattaa sinulle käydä liian kalliiksi — ja kavahda, ettet vastedes tee niin pitkiä kävelyretkiä paitsi isäsi ja sulhasesi seurassa!
— Et ole kieltänyt minulta sellaista ennen!
— Teen sen siis nyt — mene!
Onnellisena päästessään näin vähällä Alma kiiruhti edeltäpäin; ja huulet yhteenpuristettuina, rypistäen kulmakarvojaan, keppi kainalossa ja piippu hyvää vauhtia heiluen edestakaisin ylijahtimestari tuli reippain askelin perässä, katsoen silloin tällöin taakseen ja pari kertaa mutisten: — Hitto tuota poikaa — juuri hän se oli, jonka minä iltapäivällä näin vilahtavan puistossa. Mutta odotahan, odotahan, kyllä olet turhaan heittänyt koukkusi!
Siitä hetkestä alkaen vakoilevat silmät vartioivat Almaa niin ankarasti, että hän pelosta tavata Karl Augustia ei uskaltanut mennä ovesta ulos. Mutta Karl August oli aikoja sitten kiinnittänyt itsensä Hjo'hon, missä hän joka ilta istui Vetterin rannalla, katsellen milloin valtavaa Ombergia, jonka helmaan hänen vastainen onnensa oli kätketty, ja milloin loistavaa juovaa, jonka pyhän Birgitan jalanjälki oli jättänyt sekä venäläisten kasakkain varjoja, jotka mustilla hevosillaan kiitivät yli Vetterin sinisen kalvon.
Siten vähitellen lähestyi ratkaiseva päivä…