XVIII.
Puolen penikulman päässä Lindaforsista sijaitsi ihana Rosenlund, jota toiselta puolen syleili tuuhea metsä ja toiselta suurehko järvi. Sen lehtevät saaret, joita Karl August lisäksi kaunisti pienillä, viehättävillä luolilla ja huvimajoilla, kehystivät vihreänä vyönä kaunista rantaa.
Mitä parhaalla tuulella oli vanha ruukinpatruuna noussut vaunuihin lähteäkseen katsomaan Karl Augustin "paratiisia", joksi hän itse sitä nimitti; mutta tuskin oli tie kiertänyt rannan ympäri ja jättänyt näköalan vapaaksi, kun jo ilmeni jotakin katsastelemisen aihetta.
— Mitä hittoa, Agneta, — sanoi vanha ruukinpatruuna, viitaten erääseen mainituista pikku saarista, — mikä kumman porraskaappi tuossa on — tuleeko hän nyt niin hulluksi, että rakentaa vielä tähtitorninkin!
— Jo nyt jotakin, ukkoseni, — vastasi Agneta-rouva, joka monta kertaa mitä syvimmällä harrastuksella ja mielenkiinnolla oli katsellut kaikkia poikansa laitteita, — sehän on uusin huvimaja, josta kerroin sinulle! Siinä on näköala, jota kelpaa katsella; kaukoputkella hallitsee sieltä koko Lindaforsia.
— Hitto vieköön, niinkö! — huudahti ruukinpatruuna liikutettuna ajatuksesta, että Karl August oli pystyttänyt "kaapin" lapsellisesta hellyydestä, vain sen vuoksi, että hänellä olisi jokin paikka, mistä saisi nähdä vanhan kodin. — Jos niin on asia, ei minulla ole mitään sanomista!
Mutta kun nyt kelpo vanhemmat olivat päässeet jonkun matkaa eteenpäin, kohtasi heitä toisella saarella uusi näky: kivestä ja sammalesta rakennettu temppeli. Hetkisen ruukinpatruuna katseli ääneti tuollaista "laitosta", jossa ei näyttänyt olevan ei sisään- eikä uloskäytävää. Senjälkeen hän huudahti ponnekkaasti: — Tuolta ei ainakaan, vieköön minut se ja se, kukaan saata uskotella minulle näkyvän Lindaforsista puutakaan. Etkö usko, muoriseni, sen mitään maksaneen, että tänne on laahattu kiviä ja multaa ja sen semmoista — ja eikös nyt tehtaat ja huvilat riitä, pitääkö järveenkin pystyttää huvitemppeleitä, portaita ja kaappeja! Tiedätkö, minä olen ihan huolissani, muoriseni!
— Eikö sinullakin ole ollut pikku mielihalujasi, ukkoseni? Ajatteleppas vain vesilaitteita ja jumaliasi ja jumalattariasi, jotka seisovat suurten kummitusten kaltaisina kotona puutarhassa.
— Siinä on aistia, siinä — se on suurenmoista. Mutta tämä, tämä on vain…
Samassa aukeni koko Rosenlundin näköala, esittäen kaikkea, mitä sillä oli näytettävänä luonnon ja taiteen alalta.
Karl Augustin uutishuvila itse puistossa oli pienehkö kahdeksankulmainen rakennus, jonka ylikerran keskessä oli pieni, samanmuotoinen lasikupukattoinen salonki; tämän joka puolella oli mitä siroimpia pieniä huoneita. Niille Karl August oli antanut kaikenmoisia romanttisia nimiä, jotka viittasivat osittain seudun erilaisiin näköaloihin ja osittain vastaisiin autuudenpäiviin, kun "enkeli" oli muuttava pitämään valtikkaa.
— Kas, tässä meillä on itse lintuhäkki! — huudahti ruukinpatruuna kierrettyään tehdasrakennusten ohi ja pysähdyttyään sanotun rakennuksen eteen. — Se ei ole ollenkaan hullummasti rakennettu. Mutta kumma on, ettei hän kuule meidän saapumistamme ja tule alas!
— Älä ole pahoillasi, Johannes-kulta — hän on kai jossakin hommassa eikä voi aavistaakaan sellaisen ilon häntä odottavan!
Eräs työläinen oli heti valmis juoksemaan ylös; mutta ruukinpatruuna ilmaisi haluavansa ilmoittautua itse. — Meneppä edeltäpäin, muoriseni, — sanoi hän, — sinä joka tunnet tien!
— Hänellä on ainoastaan yksi kamari oikein kunnossa; siellä hän varmaankin on! — Ja Agneta-rouva kiiruhti pitkin askelin ylös portaita.
Mainitusta huoneesta kuului vilkasta melua, ikäänkuin jotakin kiireellistä olisi ollut tekeillä; ja katsoessaan ovesta isä ja äiti huomasivat rakkaan Karl Augustinsa vetävän edestakaisin pöydän- ja lipastonlaatikoita: puoleksi sullottu matkalaukku oli kahden tuolin välissä.
Mutta heti ovelle silmättyään Karl August singautti uuden, mustan hännystakin, joka hänellä juuri oli kädessään, kauaksi luotansa. Ja levittäen molemmat käsivartensa suureksi, sydämelliseksi syleilyksi, huudahti hän iloissaan: — Eläköön, minä läpäisen, — eläköön, minä läpäisen!
— Olen, Herran nimessä, kauan sitä pelännyt! — mutisi ruukinpatruuna vetäytyen takaisin, kasvoillaan sellaisen miehen ilme, joka on luullut tehneensä hyvin surullisen huomion.
— Mitä ihmettä sinä tarkoitat, isä? — kysyi Agneta-rouva yhä hellästi ja sydämellisesti hymyillen.
— Sanon, että olen kauan odottanut tätä! — vastasi ruukinpatruuna luoden merkitsevän silmäyksen poikaansa.
Mutta silloin Agneta-rouva puhkesi nauruun. — Lopeta jo riemuitseva huudahtelusi, rakas lapsi! — sanoi hän. — Sillä totta tosiaankin, näen isän katseista, että hän luulee sinun menettävän järkesi!
— Voi, isä! — huudahti Karl August ojentaen tälle kätensä, — kenties todellakin olen hieman hulluna, mutta se tapahtuu ainoastaan ilosta, pelkästä autuaallisesta ilosta. — Kuuleppa vaan… minussa on jo monta päivää kytenyt halu, joka taaskin tahtoi viedä minut — joskin liian varhain — matkalle. En kuitenkaan saattanut mitenkään hillitä itseäni; ja senvuoksi olen nyt aamupäivällä päättänyt lähteä taipaleelle, ensiksi illalla Lindaforsiin ja sitten aamulla edelleen. Mutta juuri kun epäröin, menettelisinkö kuitenkaan hyvin ja viisaasti ja seisoin tässä kääntäen kaikkityyni ylösalaisin, sälyttääkseni matkalaukkuni, huomaankin taakse kääntyessäni teidät, isä ja äiti! Isä, joka ei ennen koskaan ole käynyt täällä, tuli juuri tänään — oliko ihme, että katsoin sen onnelliseksi enteeksi, pidin päivän oikeana ja käynnin merkitsevän samaa kuin: "ota meidän siunauksemme mukaasi, se turvaa varmimmin onnesi!"
— Hm, hm! — sanoi patruuna puolittain nolona, puolittain liikutettuna. — Tein varsin tyhmän erehdyksen, mutta sen sinä varmaankin suot anteeksi vanhalle miehelle, joka ei ymmärrä uudenaikaista iloa! Mutta sinun aikomuksestasi — jos se on oikea, jota en epäile, sanon täydellä sydämellä: matkusta meidän siunauksemme evästämänä… ja sitä varten, ettei uusi kotisi sitä kaipaisi, tulin tänne!
— Eikä koskaan, — sanoi Karl August sydämellisesti, — ole kiitollisempi poika vastaanottanut hellempiä vanhempia. Vanhassa kodissa, — lisäsi hän, ja voimakas puna leimahti poskille hänen ajatellessaan menneisyyttä, — olin usein uppiniskainen ja itsepäinen; mutta täällä, tässä kodissa, jonka isäni hyvyys minulle antoi, sitten kun järki ja paremmat tunteet opettivat minut tuomitsemaan sekä sen väärän aseman, jossa minä ennen olin, että sen sekä tietojen että kokemuksen vajavuuden, joka minua vielä haittaa, ei minulle mikään saata olla ilahduttavampaa ja rakkaampaa kuin vielä kerran nähdä sinut ohjaamassa minua niissä monissa tapauksissa, joissa uuden kokemuksen täytyy pitää itseään onnellisena, saadessaan vanhasta tukea.
Agneta-rouvan kasvoilla virtasivat ilonkyyneleet, kun taas ruukinpatruuna koettaen tukahduttaa kyyneltä, joka tahtoi hiipiä hänen silmästään, sanoi: — Nyt, Karl August, poikani, ymmärrän sinua. Jumala siunatkoon sinua tästä hetkestä, parhaasta, minkä olen elänyt! Jos jäät pois pitkäksi aikaa, niin minä kernaasti kurkistan tänne ja ohjaan halusi mukaan sinun puolestasi… Ja katselkaamme nyt hieman huvilaa, tahi kuten minä sanon suurta huvimajaa — sillä joka tapauksessa se on nyt sellainen, — lisäsi hän hymyillen.
— Minä käsitän sen myöskin aina sellaiseksi, — vastasi Karl August opastellessaan onnellisia vanhempia puoleen ja toiseen. — Saatuani kaiken kuntoon arvelen, että Lindafors kaikissa olosuhteissa jää lämpimäksi talvikodikseni.
Nämä sanat riittivät tekemään onnen täydelliseksi, etenkin kun Karl pani erikoisen painon tärkeimmille sanoille "kaikissa olosuhteissa".
Tämän perhejuhlan jälkeen — joka sulatti ruukinpatruunan sydämen siinä määrin, ettei hän saanut moitteen sanaa huulilleen, joskin jokunen jäi niiden sisäpuolelle, Karl August läksi matkalle. Hän saapui pian Hevossaareen, asettuen sinne asumaan juuri samana päivänä, jona majuri ja Alma tekivät retkensä Rödgavelin rotkoon.
Eräästä puiston tuuheasta kohdasta, johon hän oli umpimähkään hiipinyt, oli hän nähnyt ja kuullut heidät; ja huomattuaan, että Kultakäpälä jätettiin jälkeen, turvautui hän ohimennen keinoon, joka tosin oli ylen uskalias, mutta ainoa, jolla hän voi saada sanan Almalle; hän kirjoitti muutamia rivejä lyijykynällä ja pisti pienen kokoonkierretyn paperilipun Kultakäpälän kaulanauhan alle.
Toisesta piilopaikasta hän sitten odotti heidän palaamistaan; ja sykkivin sydämin ja hehkuvin poskin hän katseli, miten Alma keksi pikku kirjeen ja otti sen haltuunsa.
Syvästi henkeään vetäen hän vetäytyi syrjään, jottei kukaan häntä yllättäisi; ja niinmuodoin hänen täytyi kieltäytyä ilosta katsella enemmän rakastettuaan.