XVII.
Jälleen oli kevätaurinko siroittanut kultiansa Ombergin rikkaihin puistoihin. Vetter oli aikoja sitten irroittanut kahleensa ja keinui jälleen ylpeänä ja itsenäisenä; vedenneito oli linnoineen ja palatseineen palannut pitkältä muuttomatkaltaan; ja ilman, maan ja veden asukkaat tunsivat uuden elämän riemuisaa vaikutusta.
Eräänä tällaisena aurinkoisena, kauniina päivänä majuri pyysi morsiantaan kävelyretkelle viehättävälle Stocklycken niitylle, josta hän tahtoi soutaa tytön vuoren rantoja ympäröiville vesille.
Iloisena Alma haki hattunsa ja päällysnuttunsa: vähinkin vaihtelu oli hänelle mieleen.
— Niin tulee olla, — sanoi ylijahtimestari; — sulhanen ja morsian nauttikoot täydellä luottamuksella, mitä rattoa taivas tarjoaa!
— Mutta eivät he kai saata lähteä kahden kesken? — huomautti Neta-neiti, jolla aina oli mielessä sopivaisuuden vaatimukset ja kansan arvelut.
— Mitä ihmettä? — nauroi ylijahtimestari. — Eivätkö he pian vietä häitänsä?
— Onko kihlaus jo julkaistu? — kysyi Neta-neiti pisteliäästi, samalla luoden voitonriemuisen katseen ylijahtimestariin. — Kuka on velvollinen tietämään, että he menevät naimisiin?
— Kautta sieluni, kyllä he pian saavat tietää kaikkityyni! Kihlajaiskemut tulevat sitä kirpaisevammat… Mutta menkää, menkää, hyvät ystävät! — Ja tyytyväisenä muhoillen ylijahtimestari katseli majuria ja Almaa, vakuutettuna siitä, että majuri tällä kävelyretkellä — ensimäisellä, mitä hän oli koskaan ehdottanut pyytämättä tulevaa appeansa seurakseen — varmasti käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja päättäväisesti pyytäisi hääpäivän määräämistä.
Alma hengitti yhä helpommin joka päivä, joka lähensi merkitsevän koetusvuoden loppua. Aikoja sitten hän oli tekemällä luotsivanhukselle pari "satunnaista" kysymystä, saavuttanut sen varmuuden, jota hänen sydämensä kaipasi, ja sitten hän ei ollut laisinkaan epäillyt, että samana päivänä, kun majuri antamaansa lupausta pyhänä pitäen soisi hänelle vapauden, Karl August ilmestyisi esittämään jälleen hänen isälleen vanhat vaatimuksensa.
Tämä päivä oli juuri viimeisen kuukauden ensimäinen. Ja tuskin kuunnellenkaan viittausta, jonka isä äsken oli tehnyt vastaisista häistä, oli Alma kaikesta sielustaan antautunut toivon valtaan; kuitenkin hän piti omina tietoinaan kaikki iloiset viestit, joita se hänelle kuiski. Hän tahtoi odottaa, kunnes majuri puhuisi…
Alma oli kuvitellut mielessään, että majuri heti ja suoraan alkaisi puhua heidän välisen suhteensa vaikeudesta ja siitä vielä suuremmasta pulasta, jota tuotti asian oikea esittäminen ylijahtimestarille. Mutta majuri oli ääneti ja näytti vaipuneen heidän edessään ja ympärillään leviävän kauniin näköalan katselemiseen. Ja kumpaisenkaan mitään hiiskumatta vene liiti vuoren rantoja ja lähestyi yhä enemmän niitä kohtisuoria seinämiä, joiden sisällä ihmeelliset rotkot olivat. Ilta ei kaikenkaan ollut niin sanomattoman kaunis kuin se, jona Karl August kävi Rödgavelissa, mutta oli joka tapauksessa houkutteleva, ihana iltapäivä, ja suloisena kaikui majurin korviin Alman ehdotus, että soudettaisiin noihin vuorenpoukamiin.
Hänen sydäntänsä riemastutti, että Alma, joka matkan alussa ensiksi näytti leikilliseltä ja sitten aralta, nyt niin suurella luottamuksella antautui hänen seuraansa, vaikkakin he olivat yksin. Mutta, voi, milloinkaan ei kelpo majuri ollut hullaantunut siinä määrin kuin nyt; milloinkaan ei Alma ollut tuntenut itseään vähemmän yksinäiseksi kuin tänä hetkenä hänen kanssaan. Unohtaen, että majurilla täytyi olla jotakin sanottavaa, Alma oli kaikkine ajatuksineen ja tunteineen rakastettunsa luona; jokainen häämöittävä esine loihti näkyviin hänen kuvansa: hänen kanssaan hän teki huviretken Stocklycken tuoksuville niityille, hänen kanssaan hän istui vuoren pienessä huvimajassa, hänen kanssaan hän juuri nyt souti Rödgavelin pimeään holviin — eikö hän ollutkin niin runollisesti kuvannut Almalle ensimäistä sinne tekemäänsä matkaa.
Nauttien täysin siemauksin ja sulkien silmänsä kuunnellakseen, miten Vetterin vellovain vesien kaiku murtautui sisustan runsasta kivikerrostumaa vasten, antoi hän päänsä painua rinnalle. Hän ei edes muistanutkaan majuria. Mutta toinen huomautti pian läsnäolostaan.
— Mitä pikku morsiameni niin syvämietteisenä ajattelee?
Morsian, — kuinka pahasti tuo sana sorahtikaan Alman korvissa! Majuri ei ollut koskaan ennen käyttänyt sitä; ja Alma luuli, ettei sitä nytkään olisi tapahtunut, jollei tarkoituksena olisi ollut käyttää sitä jonkunlaisena keinona keskustelun alottamiseksi kuin itsellään syntyvänä.
"Niinpä minun tehtäväni on alottaa!" ajatteli hän, ja kohottaessaan silmänsä ja nähdessään majurin katseen sanomattoman tuskallista levottomuutta kuvastavana vastassaan, sai hän enemmän rohkeutta. Hänestä tuntui kuin Karl Augustin henki olisi Rödgavelin rotkossa liihoitellut hänen ympärillään, ja hän oli iloissaan siitä, että vaikea selvitys olisi tapahtuva paikalla, missä joku salainen ääni sanoi hänelle, ettei majurilla ollutkaan sitä ylivaltaa, jonka hän niin usein oli tahtonut omaksua.
— Mitäkö ajattelen? — hän vastasi. — Niin, pian joutuvaa ajankohtaa.
— Miten tarkoitat, Alma? — kysyi majuri hämmästyen siitä autuaallisesta mahdollisuudesta, että hän saattoi tarkoittaa heidän liittoaan.
— Voisinko tarkoittaa muuta kuin yhtä: meillähän on vain kuukausi jäljellä vuodesta, joka määrättiin minun koetusajakseni.
— Ja sinä, — sanoi majuri, äänessään epävarma sävy, jota tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut, — pidät sitä vielä koetusvuotena — et kihlausaikanasi?
— En ole hetkeäkään lakannut pitämästä sitä muuna kuin saamani kunniasanan mukaisena: 'Jos', niinhän oli sopimus, 'jos vielä vuoden kuluttua…'
Majuri viittasi kädellään Almalle. — Hiljaa, hiljaa, Alma. Sinun ei tarvitse toistaa niitä sanoja, jotka minä varsin hyvin muistan, ja niitä en tänäpäivänäkään peruuta, joskaan sinä et ole täydellisesti pitänyt omaa sanaasi.
— Mitä — mitä olisin rikkonut?
— Olet nähnyt hänet jälleen; hän on vaikuttanut sinuun: se ei kuulunut sopimukseen!
— Se jälleennäkeminen — jos sitä edes siksi saattaa sanoa, ei ollut vapaaehtoinen! — sanoi tyttö hiljaa.
— Yhtäkaikki — sillä on ollut vaikutuksensa, kenties ratkaisevakin.
— Oi, ei, ei!
— Minulle on tehnyt enemmän kipeätä kuin sanat voivat ilmaista, että olen huomannut turhaksi vuosikauden lakkaamattoman auliuden ja huolehtimisen, väsymättömän ponnistelun edes pienen tilan voittamiseksi sydämessäsi; enkä kiellä, että katsomatta menetelleen! itsekkäästi tahi epärehellisesti, olen lämpimästi rukoillut ja toivonut, että Alman mieli — vieraan kanssa syntyneen lyhyen tuttavuutesi jälkeen en saata sanoa: sydän — kääntyisi hänestä.
Majuri oli puhunut niin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, että Almaa oli vapisuttanut pelottava levottomuus. Mutta viime sanat muuttivat hänen tunteensa säälistä pahastukseksi, ja vahvasti punastuen hän vastasi:
— Minä en tunne, mitä eroa rakkaudessa on mielen ja sydämen välillä, mutta yhden seikan tiedän varmasti: etten voi enää rakastaa muuta kuin yhtä ainoata, ja että, jos minulla on jotakin kaduttavaa, niin saan katua sitä lapsellista taipuvaisuutta, johon olen tehnyt itseni syylliseksi, kun minä isän vihastusta välttääkseni suostuin kokonaiseksi vuodeksi kieltämään sen, jolle yksin kuulun.
Majurin kasvot vaalenivat huomattavasti, hänen kuullessaan nämä ratkaisevat sanat. Mutta tottuneena hillitsemään itseään vastasi hän ainoastaan tekemällä sanattoman liikkeen, joka kuitenkin riitti vakuuttamaan Almalle, miten syvästi hän oli loukkaantunut. Silloin tyttökin kalpeni. Mitä hän oli uskaltanut — mihin hänen kiihtynyt tunteensa oli hänet vienyt? Eikö riittänyt, että hänellä oli isänsä vastassaan? Jos hän nyt teki nurjamieliseksi majurinkin, joka sentään oli hänen ainoa varma tukensa — mitä silloin tapahtuisikaan!
Hetkiseksi kaikki keskustelu taukosi, ja ainoastaan veden loiske kivien välissä ja pisarain yksitoikkoinen tipahtelu holvista keskeyttivät Rödgavelin rotkon hiljaisuutta.
Silloin lausui Alma, jonka hento sydän ei kauemmin kyennyt kestämään tietoisuutta, että hän oli loukannut sitä, joka oli aina osoittautunut niin yleväksi häntä kohtaan:
— Suokaa minulle anteeksi — olin kiittämätön, olin ajattelematon … oi, älkää olko minulle pahastuksissanne. — Ja lempeät, hymyilevät sanat hiipivät majurin sydämeen, joka Jumala paratkoon oli liiankin heikko rukoilijatarta kohtaan.
— Et ole ollut oikeamielinen minua kohtaan, Alma, — sanoi hän vakavan säveästi. — Luuletko, että kertaakaan olen asettanut sinun onneasi oman onneni edelle? Mutta minä olen ihminen, enkä saata auttaa, että minua kirveltää, kun minun tuskaani pidellään kuin se ei olisi minkään arvoinen, — kun minun ponnistuksiani autuuteni korkeimman päämäärän saavuttamiseksi pidetään jonakin sellaisena, johon minulla ei edes ole oikeutta… Mutta nyt kylliksi minusta — meidän kohtalomme eivät ole vielä erossa! Älä kuitenkaan pelkää: tämä surullinen leikki, josta uskalsin uneksia kerran totta tulevan, lakkaa kuitenkin pian.
Alma painoi päänsä alas; hänen silmänsä sanoivat enemmän kuin hänen huulensa olisivat voineet. Majuri tarttui airoon, ja pian jäi heidän taakseen Rödgavelin rotko, johon aurinko loi purppurahehkuaan.
Polkien ja kärsimättömänä tempoen nuoraansa Kultakäpälä seisoi odottaen rannalla. Alma astui sen luokse, taputti ja hyväili hemmotellun lemmikin kaulaa, samalla kun majuri irroitti solmun. Mutta miten sattuikaan Alman käsi Kultakäpälän leveän kaulanauhan alle ja oli tunnustelevinaan siellä paperia. Vapisten koetteli hän kahdella sormella tarkemmin — ja keksi pikku kirjelmän.
Nopeasti vaihdellen ajelivat ruusut ja liljat toisiansa hänen poskillaan. Mutta olipa onni, että majurilla oli puuhaa solmun avaamisessa. Sillä aikaa Alma leikki jonkunlaista "sokkosillaoloa" Kultakäpälän kanssa, heittäen huivinnipukkansa sen päähän, ja onnistui tekemällä tämän liikkeen saamaan vaarallisen salakuljetustavaran — (joka varmaankin heidän ollessaan vesillä oli uskottu Kultakäpälälle) — varovasti siirretyksi hansikkaaseensa.