I.
KIRKKOMÄELLÄ.
Kertomuksemme alkaa kauniina ja raikkaana sunnuntaiaamuna maalla.
Odottaen papinsoittoa siirtyi kirkkomäelle kokoontunut yleisö vähitellen eri ryhmiin.
Herrasnaiset, jotka olivat lyöttäytyneet eri seuraksi, tarjosivat toisilleen hajuvettä ja pikkujuoruja, kun taas talonpoikaisnaiset — myöskään halveksimatta viimemainittua — antoivat vanhan kelpo ruotsalaisen, pienillä sokeripaloilla ja aniksilla täytetyn rasian ystävällisesti kulkea ympäri seuruetta.
Keskusteluaine näissä eri ryhmissä oli kuitenkin sama.
Erotuksena oli ainoastaan se tapa millä mielipiteet lausuttiin.
»No kas, sitäpä saattaa sanoa onnelliseksi naimiskaupaksi!» huudahti rouva A., tarjoten rouva B:lle hajuvettä.
»Oikea onnenpotkaus, rakas ystävä, ja ellen erehdy, tuli se oikeaan aikaan — ainakin sanoo minun mieheni niin.»
»Jos hän sanoo niin, ystävä kulta, niin on asian laita epäilemättä siten. Kruununnimismies tietää niin suunnattoman paljon; hänelle uskotaan varmasti enemmän asioita kuin hän toivookaan.»
»Mitä joutavia», vastasi nimismiehen rouva ylhäisen välinpitämättömästi. »On hauskaa voida auttaa naapureitaan kreivistä torppariin asti; ja jos mieheni jossain tilaisuudessa — jota en suinkaan väitä — on onnistunut tekemään kamreeri Reinerille jonkun suuremman ystävyydentyön, niin toivoakseni tämä nyt piakkoin hyvittänee sen.»
* * * * *
Samalla hetkellä sanoi Briitta muori Maija muorille — tai ehkä päinvastoin:
»Niin, nähkääs, muutamille kun sitten oikein sataa onnen aarteita! Muuten ovat puhuneet sitä ja tätä Tidanäsin herrasväen asioista, ja tuo sotakamreeri onkin hirveä antautumaan laajoihin asioihin.»
»Mutta kuitenkin on hän pitänyt komeutta yllä ja elänyt kuin rikas mies, kunnes onni nyt suoraapäätä tulee hänen syliinsä.»
»Ja tytöllä on satatuhatta vieläpä viisikymmentä päällekin myötäjäisiä, miniällä, tarkoitan!» selitti Briitta muori.
»Niin, sillä kelpaa elää sellaisen kuin Wilhelm herran! Hän onkin näyttänyt niin kopealta aina lapsesta saakka.»
»Ohoo, tuo kopeus ei ole niinkään vaarallista. Eikä syy ole siinä. Hän vain näyttää kopealta siksi, että hänellä on heikko näkö.»
»Heikko näkö», mutisi Briitta muori suuttuneena — »luullakseni se ei ole niin heikko, ettei hän hyvinkin voisi tuntea naapureitansa valtamaantiellä.
»Olkaapas hiljaa — minä en voi kuulla puhuttavan pahaa Wilhelm herrasta, sillä minua hän on aina tervehtinyt… mutta asian laita on niin, että hän on ollut synkkämielinen aina siitä saakka kun hänellä oli tuo suuri surunsa.»
»No, no, Briitta muori, emme nyt rupea hänestä riitelemään; ja hänen on kai tuleminen muiden ihmisten kaltaiseksi, nyt kun uusi morsian on tullut tänne vanhempiensa kanssa. Koko komeus on kai kohta täällä, niin että saamme nähdä kuinka tyttö on koristettu.»
»Laurin-muorin Leena, joka kävi eilen herraskartanossa, on nähnyt hänet. Hänellä oli mukanaan muuan neiti, joka oli paljon kauniimpi; mutta itse oli hän puettuna silkkipukuun rimpsuilleen kiireestä kantapäähän.»
»Rikkaus ei ole koskaan kenellekään onneksi. Karoliina neiti ei ollut puettuna silkkivaatteisiin, mutta suloinen ja hieno hän oli, aivan pääsiäisliljojen näköinen, joita Wilhelm herra itse on istuttanut hautakummulle — ja sitten oli hänellä nöyrä sydän.»
»Nöyrä kuuluu kyllä tämäkin olevan. Hän niiaa aina maahan asti apelleen ja suutelee anoppinsa kättä sekä päivällisen että illallisen jälkeen.»
»Se kuuluu joltakin — sillä olkoon ihminen rikas tai köyhä, aina pitää kunnioittaa vanhempiaan.»
* * * * *
»Mutta eikö tuo ollut todellakin omituista», huudahti rouva A., »sulhanen ei aja morsiamensa kanssa!»
»Ei, hän antaa sen sijaan ystävänsä maisterin ajaa puolestaan, eikä hän näytä erittäin ihastuneeltakaan.»
»Ooh», vastasi proosallisempi ystävätär, »hänhän oli vasta vähän yli 20-vuotias, kun Karoliina kuoli. Sitäpaitsi ei tuosta lapsellisesta haaveilusta olisi koskaan tullut mitään: sotakamreeri ei olisi koskaan sallinut poikansa tehdä niin mitätöntä naimiskauppaa — tytöllähän ei ollut penniäkään.»
»Mutta sydämen valinnan mukaisessa naimiskaupassa ei Wilhelm olisi antanut siten johtaa itseään: vastustus olisi pakottanut hänet tekemään työtä, sen sijaan että hän oli kaksi kokonaista vuotta poissa yliopistosta, kuljeskellen vain ympäri Tidanäsin metsissä, onnettoman luulotautinsa vaivaamana.»
»Ja sellaisena olisi hän kävellyt siellä vieläkin, ellei isoisä viime hetkinään olisi vakavasti keskustellut hänen kanssaan ja saanut häneltä lupausta, että hän matkustaisi Upsalaan lopettamaan lukunsa.»
»Niin — ja heti kun hän vain oli päässyt hovioikeuden kirjoihin, suunnitteli isä naimiskaupan. Sinähän olet luonnollisesti kuullut kuinka ovelasti se kävi?»
»Tietysti… upporikasta tukkukauppiasta, joka oli tullut ottamaan osakkeita Brändstan tehtaaseen, pyydettiin ystävällisesti asumaan uhkeaan Tidanäsiin; ja kun hän matkusti kotiin, sattui luonnollisesti niin hyvin, että sotakamreerilla puolestaan oli asioita Tukholmaan, jossa hän sitten tukkukauppiaan talossa sai tilaisuuden esitellä poikansa…»
»… kunnollisen notaarion, joka kaksi kuukautta sen jälkeen oli kihloissa pääkaupungin erään komeimman talon perijättären kanssa.»
»Ahaa, nyt he nousevat kärryistä tuolla alhaalla — niin kaukana kirkosta! Sotakamreeritar on kai halukas näyttämään loistavaa miniäänsä.»
»Mutta minä en anna anteeksi Wilhelm herralle, ettei hän tarjoa morsiamelleen käsivarttaan… morsian on varmasti se, joka nyt kulkee tuon pitkän tytön oikealla puolella.»
»Ja sotakamreerin kohteliaista kumarruksista voi nähdä kuka on morsiamen äiti.»
»… niinkuin jäykkäniskaisen sotakamreerittaren hymyilystä ymmärtää, että tuo paksu herra, joka tarjoaa hänelle käsivartensa, on tukkukauppias.»
* * * * *
Luokaamme nyt erityinen silmäys niihin kahteen henkilöön, jotka olivat niin suuren uteliaisuuden aiheena.
Neiti Viktorine H. oli tuskin 18-vuotias tyttö, keskikokoinen, solakka, kalpea, sinisilmäinen, ja hänen ulkonäkönsä osoitti, että hänellä oli ikävä.
Kuitenkaan ei tämä nuori tyttö ollut lähimainkaan ruma, vielä vähemmin tyhmä; mutta hän oli ujo, umpimielinen ja näytti pelkäävän tai kärsivän sen johdosta, että hänen tulisi ajatella itsenäisesti.
Hän olikin lapsuudesta saakka tottunut ottamaan vastaan kaikki konemaisesti: opin, taidon, huvin, jopa uskonnonkin.
Hänhän oli rikas neiti Viktorine H… Mitä merkitsi silloin, vaikka jokin seikka olisi voinutkin olla toisin!
Hän lauloi niin, että tuli vilu sitä kuunnellessa; ja kun hän puhui, hikoili toivosta, että hän pian lopettaisi — niin laahaavan kuolleelta tuntui hänen äänensä, niin suuri välinpitämättömyys ilmeni kaikessa mitä hän sanoi.
Neiti Viktorine — jolle, kuten molemmat rouvat olivat oikein huomauttaneet, ei hänen kihlattunsa tehnyt seuraa — kulki hiljaa ja sulottomasti erään nuoren sukulaisensa rinnalla, joka oli ollut hänen seuranaan matkalla. Tämä ystävätär, joka ei missään suhteessa ollut Viktorinen kaltainen, sillä hän oli ennen kaikkea hyvin taitava keskustelemaan, sanoi nyt vilkkaan terävällä äänellä:
»No, mitä pidät sulhasesi kohteliaisuudesta?»
»Mistä kohteliaisuudesta?»
»Oh, hyvä Jumala, epäkohteliaisuudesta sitten — hänhän seisoo tuolla ja taputtelee hevosta, sen sijaan että tarjoisi sinulle käsivartensa.»
»Taputelkoon hän kernaasti hevosta niin kauan kuin tahtoo.»
»Oi, sinä olet erinomainen — sinä et ole mustasukkainen, etkö?»
»En, olen tyytyväinen, kunhan hän ei taputtele minua.»
»Oh, mitä siihen tulee…»
Sankarittaremme huomasi epäilemättä jotain loukkaavaa ystävättärensä venytetyssä äänessä, sillä vastoin tapaansa vastasi hän tavattoman lujasti:
»Niin, mutta hän teki siten eilen.»
»Todellakin — missä olitte silloin?»
»Alhaalla puutarhassa. Mutta minä pelästyin niin… niin… että juoksin tieheni.»
»Mutta kuulehan nyt, Viktorine, ellet pidä hänestä sen enempää, niin miksi otat hänet sitten?»
»Rakas Louise, kylläpä kysytkin typerästi — pitäähän minun kai joskus mennä naimisiin.»
»Onko se mikään syy?»
»Sitä en tiedä, mutta äiti sanoo, että se syy on hyvä. Ja koska sotakamreeria pidetään niin suunnattoman rikkaana ja hän sitäpaitsi jättää Wilhelmille suuren maatilan ensi keväänä, niin…»
»Mitä sinun tarvitsee ajatella sellaista, joka itse olet rikas?»
»Kyllä se minustakin on tarpeetonta, mutta äiti sanoo, että minun sulhaseni on sitäpaitsi sekä hyvä että kaunis, vakava ja rehellinen.»
»Molempia viimeisiä etuja vastaan en tahdo suinkaan väittää; mutta ei hän juuri näytä niin erittäin hyvältä ja kauniimpia miehiä on joka paikassa.»
»Ja kuitenkin sanoit pari päivää sitten, että hän oli hyvin kaunis, että hänellä oli mitä ihanimmat mustat silmät ja erittäin komea vartalo, jota ei ollenkaan rumentanut hänen huolimaton ryhtinsä.»
»Kaiken tuon unohdin eilen, kun hänen ystävänsä maisteri tuli tänne kaupungista. Se mies osaa sentään avata suunsa suututtamatta ketään pitkäveteisyydellään. Mutta mitä sinä itse sanot valittusi ulkomuodosta?»
»En mitään — hänen on aina ikävä ja minäkin olen usein ikävissäni.»
»Mitä sinä silloin ajattelet? — Tulevaisuutta ehkä?»
»Ei — mutta ajattelen, ettei ole niinkään hauskaa tulla morsiameksi kuin äiti on sanonut.»
»Vai niin, äitisi mielestä se tulisi olemaan hauskaa. No, ja mitä isäsi sanoi?»
»Viktorine, sanoi isä, sinun täytyy mennä naimisiin rikkaan sotakamreerin pojan kanssa. On välttämätöntä että saat miehen, joka voi kustantaa sinulle sellaisen toimeentulon mihin olet tottunut.»
* * * * *
»Oletko vihdoinkin venyttänyt jo kylliksi tuota puuhaasi!» sanoi nuori maisteri Gustaf Frejdling ylioppilastoverilleen, notaario Wilhelm Reinerille. »Luulen, että neiti Viktorine katsoi taakseen.»
Nuori notaario, jonka poiskääntyneissä kasvoissa kuvastui tuskallinen mielenliikutus, muutti kiireesti ilmeensä huolimattoman suruttomaksi, ikäänkuin kevytmieliseksi, mikä ei kuulunut hänen vakavaan ja umpimieliseen luonteeseensa.
»Mitä tahdot vielä — tyhjensin kaiken kykyni eilen. Enhän kai voi olla huvittava joka päivä.»
»Kuinka aiot sitten sovittaa elämäsi naineena miehenä, rakas
Wilhelmini?»
»Sen tietäköön meidän herramme! Luultavasti tulemme minä ja parempi puoliskoni nukkumaan, syömään ja vetelehtimään. Minä kuitenkin nukkuisin mieluummin koko ajan.»
»Tyttö rukka!» virkkoi maisteri. »Hän ei suinkaan ole erikoisen kaunis; ainakaan ei hänen ulkomuotonsa sovi kaikkeen siihen komeuteen, joka häntä ympäröi — eikä hän myöskään ole, luullakseni, varsin hienojärkinen; mutta kuitenkin sinä minun mielestäni käsität asian niin kevyesti, että se huolestuttaa minua.»
»Minä en ole levoton, minä. Muuten tiedät kai, että niinsanotuilla onnellisilla naimiskaupoilla on etuoikeus olla vailla sitä mitä narrit kutsuvat onneksi. Minä saan rahoja niin paljon kuin tarvitsen päästäkseni tekemästä työtä ja ajattelemasta; hän saa miehen, jota hän erityisissä tilaisuuksissa voi laahata mukanaan esiliinana — siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minun pikku morsiameni ei ole vaativainen.»
Samalla kun kylmäkiskoinen sulhanen lausui nämä sanat, joiden ivallisuus loi rumentavan hohteen muuten niin hienoille kasvojenpiirteille, jätti hän kiireesti ystävänsä ja meni morsiamensa luo.
Hän tarjosi käsivartensa morsiamelleen; ja vähän parempaa ennustavalla katseella ja äänellä, kuin ne ilmeet, jotka hänellä oli ollut äsken, virkkoi hän ikäänkuin koetteeksi:
»Näetkö tämän haudan tässä vasemmalla, Viktorine?»
»Tuon, jossa on matala aitaus?»
»Niin. Siinä lepää eräs nuori tyttö, joka oli minun kaikkeni elämässä.»
Viktorine katsoi ylös, hänen katseensa näytti tahtovan ilmaista jotain osanottoa, mutta pidätetty kyynel, joka väreili tummien silmäripsien reunassa, mitkä varjostivat Wilhelmin surumielisiä silmiä, teki hänet araksi, ja hän änkytti tunteettomasti:
»Vai niin!»
Nuori mies ei tämän jälkeen yrittänytkään alkaa keskustelua.
Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen, sittenkun muu seurue oli jo poistunut, lähti kirkosta, jossa hän tahallaan oli viivytellyt saadakseen paluumatkalla häiritsemättä katsahtaa mainitulle haudalle, huomasi hän vihreällä kummulla kimpun valkoisia orjantappuraruusuja.
Tämän kimpun oli Wilhelm vähän aikaisemmin nähnyt morsiamensa kädessä, ja hetken oli hän liikutettu tästä elävän morsiamen hienotunteisesta lahjasta kuolleelle; mutta kohta sen jälkeen koetti hän uskotella itselleen, että Viktorine oli kaiketi pudottanut kimpun, kun hän uteliaisuudesta pysähtyi aitauksen luo.
Tämän vaikutuksen ohjaamana nosti hän kukat maasta ja heitti ne salavihkaa toisen haudan viereen.
Hänen tekonsa ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta.
»Katso», sanoi aulis ystävätär Viktorinelle, »hän ei siedä sinun kukkiasi hänen luonaan».
Viktorine käänsi päänsä, mutta ei sanonut mitään.
»Etkö ole suutuksissasi?»
»Oi en, miksi sitten — hänellä on oikeus tehdä niinkuin tahtoo.»
* * * * *
Sillä aikaa kun sotakamreeri ja hänen rouvansa vastaanottivat muutamien tuttavien onnentoivotuksia, antaen korvaukseksi odotetun päivälliskutsun, kuiskasi morsiamen äiti miehelleen, tuolle suunnattoman rikkaalle kauppiaalle:
»Hän on sitten oikea moukka, tuo notaario — minun on vaikea sulattaa hänen käytöstään tytärtäni kohtaan.»
»Sulata sentään!» mutisi mies. »Muista, että Tidanäs on puolen miljoonan arvoinen maatila ja että minä muutaman kuukauden kuluttua…»
Lause lopetettiin kevyellä yskähdyksellä.
Mutta yskä ymmärrettiin varmasti, sillä vaimo nyökkäsi, hymyili ja — sulatti hyvin vaikeastikin sulavan.