II.
MINIÄ JA ANOPPI.
Tidanäs, entinen kuninkaallinen maatila — todellakin enemmän kuin puolen miljoonan arvoinen — oli myöskin kuninkaallisesti rakennettu.
»Täällä on kolme kertaa enemmän huoneita kuin voi tarvita!» oli sotakamreerin tapana usein itsetyytyväisesti hymyillen toistaa.
Tidanäs oli sen lisäksi kauniilla paikalla sijaitseva maatila. Se oli myöskin hyvin kalustettu ja sen isäntäväki katsoi olevansa itseoikeutettu edustamaan paikkakunnan parhaita mahtimiehiä.
Kaiken tämän tähden oli luonnollista, että isä, jolla oli tytär naitettavana, mielellään uskoi hänet tämän ihastuttavan kodin perillisen huostaan.
On totta, että sotakamreeri sitäpaitsi omisti, vuokrasi, myi, ja osti kaikellaisia maatiloja ja keinotteli niin monella tavalla, että oli mahdoton sanoa kuinka suuri omaisuus hänellä oikeastaan oli; mutta varmaa on, että hänellä alituisesti oli erittäin suuret asiat, ja kaikkien näiden heijastus loi hänen persoonaansa tuon mahtavan sävyn, jonka jotkut tuonlaatuisista miehistä niin hyvin osaavat säilyttää ja myöskin kantaa.
Omituisinta on, että tämä mahtavuus vaikuttaa sellaisella voimalla naapureihin ja tuttaviin, että he melkein vastustamatta alistuvat siihen.
Mitä tulee rouva sotakamreerittareen, niin hän naisena esiintyi melkein yhtä mahtavasti.
Mutta naiset eivät kantaneet hänen kahleitaan yhtä helposti, sillä on paljon kiusoittavampaa saada yhä kuulla puhuttavan komeista hatuista ja hiuslaitteista — kun ei itse ole kyllin onnellinen omistaakseen niitä — kuin paikkakunnan tai kihlakunnan kaikista erilaisista liikeasioista.
Poika Wilhelm — pikku romaanimme sankari, tai oikeammin oman romaaninsa — oli kauan sitten saanut sellaisen inhon tätä keinotteluelämää kohtaan, ettei tahtonut jäljitellä sitä.
Kerran oli hän halunnut tulla onnelliseksi.
Hän oli silloin rakastunut nuoreen ja somaan tyttöön, naapuriinsa; mutta tämä nuori naapuri kuoli, ja siitä lähtien tuli Wilhelmistä — joka ei tietänyt mitä merkitsee tunteittensa tai ajatuksiensa hillitseminen — tuollainen välinpitämätön, hidas olento, jollainen hän vieläkin oli.
Oliko hänen rakkautensa ehkä kuulunut korkeampaan ja harvinaisempaan lajiin?
Luullaksemme se oli vain noita runollisia ja kauniita kajastuksia, joita usein sattuu ensi nuoruusvuosilta.
Mutta se sairaaloinen, väritön suunta, minkä nuorukaisen luonne jo aikaisemmin oli saanut — suunta, joka useammin kuin voisi luullakaan, ilmenee juuri niissä, jotka ovat kasvatetut tuhlaavassa ylellisyydessä ja toimeliaan elämän pauhinassa, ennenkaikkea niissä, jotka eivät koskaan ole saaneet kokea toiveittensa vastustamista — aiheutti aivan luonnollisesti että ensimäinen suru, ensimäinen vastoinkäyminen jättäisi jälkeensä pysyvän vaikutuksen.
Tämän seurauksia olikin tuo veltto myöntyväisyys, jolla hän mukautui vanhempiensa toimenpiteisiin tulevaisuutensa turvaamiseksi.
Sotakamreerilla, isällä, oli mainio kyky luovia taitavasti. Pojalla oli sitä vastoin niin vähän tätä taitoa, ettei hän edes osannut tai jaksanut käyttää tervettä, hyvää järkeään, minkä oli saanut. Hän antoi lahjojensa levätä, ehkä toivossa, että ne aikaa voittain itäisivät ja itsestään kasvaisivat sadoksi.
* * * * *
Loistavat päivälliset olivat ohi. Vieraat olivat menneet seurusteluhuoneisiin.
Tukkukauppias ja hänen rouvansa, joiden katseet kohtasivat toisensa suurissa kuvastimissa, nyökkäsivät iloisesti toisilleen. Kuinka komealta Viktorine näyttäisikään päästessään kerran uhkean Tidanäsin emännäksi!
Nuori maisteri oli ottanut tehtäväkseen seurustella morsiamen kanssa, kun taas tämän ystävätär kaikin voimin koetti saada eloa sulhaseen; mutta ei ystävä eikä ystävätär saavuttanut mitään menestystä. He lähenivät sentähden vähitellen toisiaan ja jättivät kihlautuneet yksin, kummankin omaan nurkkaansa suurelle parvekkeelle.
Tukkukauppiaan rouva antoi käsineellään tyttärelleen selviä viittauksia, sotakamreeritar liehutteli nenäliinallaan pojalleen — mutta, oi kauheaa, kuolon hiljaisuus vallitsi morsiamen ja sulhasen välillä.
Vihdoin täytyi kuitenkin Viktorinen, jonka ainoa vilkkaampi tunne tähän asti oli pelko äidin iltaesitelmiä kohtaan, tehdä pieni yritys näyttääkseen hyvää tahtoaan.
Hän sanoi siis kääntyen Wilhelmiin:
»Mahtavatkohan mansikat jo kohta olla kypsiä?»
»Minä katson!» vastasi Wilhelm. Ja näin oli Viktorine rukka aivan yksin.
Mutta hänen onnekseen ilmestyi samassa alituisesti liehakoiva ja hymyilevä anoppi ja rakastettava, miellyttävä ja imarteleva appi.
»Tiedätkö, pikku miniäni», sanoi viime mainittu mitä kohteliaimmin elein, »minä tulen ryöstämään sinut».
»Oi, todellakin!» vastasi Viktorine, ja vaivaantuneella liikkeellä — sillä hän tunsi syvää kunnioitusta kopeaa appeaan kohtaan — kokosi hän pitkähelmaisen, valkoisen silkkipukunsa laskokset.
»Mistä sitten on kysymys?» sanoi tukkukauppias hymyillen.
»Varmaankin jotain ihanaa?» lisäsi tukkukauppiaan rouva.
»Isällinen kohteliaisuus pikku enkelillemme!» sanoi sotakamreeritar eräänlaisella vaativan kainolla äänellä, sillä äänensävy oli kuin kuningattaren, jolla on oikeus heitellä kohteliaisuuksia joka taholle.
»Aivan pikku seikka, aivan mitätön asia, hyvä herrasväki!» sanoi sotakamreeri. »Olen käskenyt tuoda esille muutamia parhaita hevosia, mitä tallissani on tarjolla. Rakastettavan Viktorineni pitää itse valita vaunuhevoset, joita hän tahtoo käyttää, kun hän ensi keväänä tulee tänne ilahduttamaan meitä läsnäolollaan.»
Luonnollisesti piti koko seurueen katsoa tätä huvittavaa valintaa; ja mitä tulee hevosiin, niin ansaitsivat ne kyllä kehumista.
Mutta Viktorine seisoi aivan neuvottomana ja polki pukunsa koristeita ja sanoi vähän väliä:
»Minä en tiedä… en ymmärrä… minä en ole erittäin ihastunut hevosiin; mutta jos… jos Wilhelm ehkä pitää valkoisista.»
»Miten sanomattoman hienotunteinen tuleva vaimosi onkaan!» huudahti sotakamreeri lyöden poikaansa olkapäälle. »No, auta häntä nyt valitsemaan!»
»Jos isällä on hevosia tarjolla, kun niitä tarvitaan, niin olen varma, että Viktorine kernaasti ottaa mitkä annetaan!» vastasi Wilhelm jurosti, mikä suuresti kummastutti appivanhempia.
Mutta sotakamreeri kiiruhti parantamaan kaikki kuiskaamalla tukkukauppiaan korvaan:
»Luulotauti on erittäin ikävä vika! Mutta kun he menevät naimisiin, parantaa lempeä Viktorinemme hänet vajaassa kuukaudessa.»
Viktorine teki kuitenkin aivan saamiensa neuvojen mukaan ja oli jotenkin iloinen voidessaan sanoa:
»Tahdon niinkuin Wilhelm haluaa.» Hevoset vietiin pois tukkukauppiaan huokaillessa ja sotakamreerin iloisesti vakuuttaessa, että pikku miniä kyllä ensi vuonna on oppinut enemmän päättäväisyyttä.
* * * * *
»Viktorine», sanoi äiti, kun illalla erottiin käytävässä, kukin mennäkseen omalle taholleen. »Pikku Viktorine, tule kanssani, niin annan sinulle mitä tahdoit, lapseni!»
Nuori tyttö tiesi hyvin, ettei hän ollut pyytänyt mitään, kaikkein vähimmin sitä mitä hän nyt saisi. Mutta hän meni sentään, tottelevaisena kuin lammas, äitinsä makuuhuoneeseen.
»Ei maksa vaivaa moittia häntä!» kuiskasi tukkukauppias. »Jos Viktorine on saamaton, niin on Wilhelm sen sijaan karhu. Antaa heidän olla — kyllä he mukautuvat.»
Rouva vastasi silmäyksellä ja se ymmärrettiin, sillä äidinsuhteissaan ei tuo arvoisa rouva antanut vaikuttaa itseensä.
Aviomies astui laulunpätkää hyräillen huoneisiinsa.
»No, Viktorine, pikku tyttöni, luuletko että minulla on syytä olla tyytyväinen sinuun tänäpäivänä?»
»En tiedä. Täällä on niin ikävää.»
»Ikävää — tytöllä, joka menee naimisiin ja saa puoli miljoonaa, ystäväni, ei koskaan ole ikävä.»
»Niin, mutta…»
»Vaiti, sinä et ymmärrä itseäsi. Sinä luulet ujouttasi ikäväksi.
Sinulla on päinvastoin hauskaa».
Viktorine vastasi vain hiljaisella »hm!»
»Mitä sitten tahdot? Tuleva anoppisihan on itse kohteliaisuus ja appi-isäsi kantaa sinua käsillään!»
»Mutta Wilhelmhän ei vähääkään välitä minusta.»
»No, kenen syy se on, ellei sinun omasi! Isäsi ei ollut rakastunut minuun, kun me menimme naimisiin, ja kuitenkin olemme tulleet sanomattoman onnellisiksi; näethän, että minä saan kaikki mitä tahdon ja että isäsi ei koskaan tee kotona mitään ilman minun suostumustani.»
»Olisi hauskempi, jos Wilhelm pitäisi minusta.»
»Hän pitää kyllä sinusta, kun sinä vain opit panemaan arvoa itsellesi. Mutta käsitäthän kai, että jos olet niin perin ikävä kuin tähän asti, niin olet hyvin nolo olento.»
»Mitä minun sitten pitää tehdä, äiti?»
»Sen mitä olen sanonut sinulle jo tuhat kertaa: käyttäydy reippaasti, puhele — mitä tahansa — naura, ole iloinen ja näytä että sinussa on eloa! Älä ole ymmärtävinäsi hänen huomaavaisuutensa puutetta ja ennen kaikkea elä koskaan vetoa hänen mielipiteeseensä!»
»Tuleeko hän pitämään siitä?»
»Ehkä hän ei tule pitämään siitä — sitä parempi: hän pääsee sitten tuosta siunatusta välinpitämättömyydestään, teille tulee mitä rakkain riita, sinä lyöt kaikki leikiksi, kuten olet nähnyt minun tekevän isäsi kanssa, ja kun seuraat tätä menettelytapaa, tyttöseni, niin tulet kaksinkerroin onnelliseksi avioliitossasi.»
Seuraavana päivänä koetteli Viktorine äitinsä suosittamaa menettelytapaa.
Hän jutteli lakkaamatta, tietämättä paljon mitä, hän nauroi ja laski leikkiä eikä katsonut kertaakaan sulhaseensa.
Mutta oi, mikä oli seuraus? Se, että Wilhelm, todellakin ikäänkuin unesta heränneenä, katsoi häneen mitä syvimmin kummastellen; mutta pian haukotteli hän kuitenkin taas eikä ollut tietävinään mistään.