III.
AVIOLIITON AAMURUSKO.
Oli kulunut vähän enemmän kuin kolme kuukautta.
Syksyn 18—:n alussa löydämme nuoren parimme pääkaupungista, asumassa
Nybrokadun varrella sijaitsevassa erittäin komeassa huoneistossa.
Tukkukauppias, joka oli pyytänyt sotakamreeria suomaan hänelle koko talouden järjestämispuuhan, ei ollut tämän kodin järjestämisessä säästänyt mitään.
Sotakamreeri oli itsepäisesti vastustanut tukkukauppiaan toivomusta, mutta sulasta hienotunteisuudesta antanut myöten.
Mitä tulee niihin molempiin henkilöihin, jotka olivat määrätyt tähän avioliittoon, niin eivät he ottaneet osaa mihinkään.
Nyt olivat nuoret olleet naimisissa viisi viikkoa.
Sotakamreerin herrasväki, joka tietysti oli ollut läsnä häissä, oli matkustanut panemaan kuntoon kaunista maatilaa, joka keväällä saisi olla onnellisen parin toisen kuherruskuukauden todistajana. Kuitenkin jatkuivat vielä monet juhlallisuudet, jotka korvasivat ihmeellisen ylellisiä, melkein satumaisia häitä.
Eräs suuri sotakamreerin suunnitelma oli kuitenkin pettänyt.
Hän ei ollut pitänyt tarpeellisena edeltäkäsin saada vakuutusta poikansa suostumuksesta uskoa hänen huostaansa ne 75,000 kruunun myötäjäiset, mitkä tukkukauppias oli sanonut aikovansa antaa tyttärelleen. Mutta äkkiä häneltä riistettiinkin tämä mieluisa toive, kun Wilhelm heti asiaa kosketeltaessa selvästi ilmoitti, että hän piti parempana ottaa itse rahat huostaansa!
Rauhoittavana suojeluslääkkeenä kaikkia tulevia tuskia vastaan, joita sotakamreeri jo sai kokea, kun hän hengessään näki Wilhelmin velttoudellaan pilanneen kaiken, sai hän ennen lähtöään kuulla tukkukauppiaan päätöksen, mikä ilmaistiin seuraavin sanoin:
»Veljeni», sanoi tukkukauppias, »olen jo luullut huomanneeni, ettei vävylläni ole taipumusta raha-asioihin. Aion sentähden jättää hänelle ainoastaan pienemmän summan ja itse edullisesti sijoittaa pääoman. Sillä tavoin uskallan toivoa, että se parissa vuodessa on kasvanut kaksinkertaiseksi.»
»Tämän esityksen», vastasi sotakamreeri, »hyväksyn minä sitäkin suuremmalla syyllä, kun en itsekään anna hänelle Willaforsia muuten kuin arennille, siksi kunnes hän mieltyy enemmän maanviljelykseen; tämä on sitäkin välttämättömämpää kun hän on määrätty tulevaisuudessa pitämään huolta suuresta taloudesta.»
Varmemmaksi vakuudeksi kuulusteli sotakamreeri tukkukauppiaan raha-asioita. Niitä pidettiin aivan varmoina: vai olla onnellinen kun sai panna rahansa niin rehellisen miehen huostaan.
* * * * *
Mutta palatkaamme nuoreen pariimme.
Aina päivällisestä saakka, jonka Viktorine söi miehensä kanssa kahden, ja erottuaan miehestään, oli hän ollut pukeutumispuuhissa vierailua varten, jossa hän viettäisi iltansa. Pukeutumista ei kuitenkaan voinut venyttää pitemmälle kuin kello kuuteen — ja vielä puuttui tunti ja neljännes ennenkuin pitäisi lähteä.
Mitä ihmettä Viktorine tekisi näiden viiden neljänneksen ajan?
Alussa tarkasteli hän salin kuvastimissa vartaloaan, jonka pukemiseen hän makuuhuoneen kuvastimen edessä jo oli tuhlannut kokonaisen iltapäivän.
Mutta voi, hän ei tullut tyytyväisemmäksi täälläkään, sillä onnettomuudekseen ei hän koskaan ollut tyytyväinen itseensä.
Hän oli pannut päällensä kymmenen kertaa enemmän koristuksia kuin halusi, sillä hän ei suinkaan pitänyt koristuksista. Huolimatta siitä pani hän nyt vielä yhden rannerenkaan lisää vasempaan käsivarteensa — joka oli määrätty kantamaan koko rikkauden taakkaa — sekä helminauhan oikeaan, jonka hän kuitenkin oli aikonut jättää paljaaksi. Tuo nuori olento parka tunsi hämärän tarpeen viehättää.
»Korista itseäsi niinkuin rikkaan rouvan sopii!» oli äiti sanonut. »Miehesi pitää kyllä siitä, että sinä loistat, ja sinä tarvitset jotain korvausta hänen ikävän luonteensa takia.»
Aivan äkkiä juolahti Viktorinen mieleen ajatus, joka tuotti hänelle niin paljon huvia, että hän heti heitti kaulakoristeen, jonka hän monta kertaa oli pannut kiinni ja taas ottanut pois.
Ajatus, jonka hän oli keksinyt, oli tämä:
»Minä voin mennä sisälle ja sanoa hänelle mitä kello on. Eihän hän suinkaan saata pahastua siitä?» lisäsi hän epäröiden ja punastuen, jota hän ei kuitenkaan itse huomannut.
Viktorine ei ollut koskaan ollut miehensä niin sanotussa työhuoneessa siitä saakka kun hän morsiamena oli katsomassa koko huoneistoa.
Hän lähestyi siis tätä huonetta, joka sijaitsi eteisen toisella puolella.
Hän luuli kai, että sitä mitä hän nyt aikoi, ei voitu pitää sopimattomana; hänen äitinsähän meni usein isän luo, mutta tämähän sanoikin usein: »Rakas Helena, saanko puhua kanssasi!» Wilhelm ei ollut sentään lausunut puoltakaan toivomusta puhua Viktorinen kanssa huoneessaan. Siksi…
Päästyään ovelle pysähtyi hän. Ja kooten pukunsa helmat käteensä, kuunteli hän varovasti ja tuumi itsekseen:
»Uskallanko suoraan sisälle… tai koputanko ensin?»
Hän päätti tehdä ensinmainitulla tavalla; mutta lukon ensi käännähdyksestä säpsähti hän pelästyneenä ja piti itseään hyvin rohkeana.
Luultavasti olisikin hän heti kiiruhtanut takaisin, jollei joku palvelijoista olisi tullut sinnepäin.
Uudelleen pelästyen, että hänet huomattaisiin tässä omituisessa asemassa, hän melkein syöksyi miehensä huoneeseen.
Mutta vasta kun hän näki Wilhelmin veltosti hämmästyen nousevan sohvalta, jossa hän puoliavoimin silmin makasi ja tupakoi, vasta kun hän näki miehensä, valon ja hänen ojennetussa käsivarressaan olevien loistavien koristeiden häikäisemänä, pitävän kättään silmiensä edessä — sai hän sanoneeksi:
»Pelästyitkö?»
Säälivä, täytyy sanoa melkein halveksiva hymy väreili nuoren aviomiehen huulilla, kun hän suuntasi katseensa vaimoonsa.
Hän ei koskaan ollut nähnyt tätä niin peräti mauttomana.
»Mitä varten olet koristanut itsesi tuolla tavoin?» sanoi hän jurommin kuin oikeastaan tahtoikaan.
Hän oli sitäpaitsi valinnut mukavimman osan, nimittäin pitää mahdottomuutena vaikuttaa vaimoonsa.
Viktorinen vastaus koski häneen kuitenkin hänen itsekkään välinpitämättömyytensä takia.
»Minulla oli niin ikävä», sanoi hän, »enkä tietänyt mitä tekisin iltaan saakka, ja siksi panin nämä kaikki päälleni».
»Ota pois ainakin puolet, jos tahdot tehdä minun mielikseni!»
»Kiitos.»
Hän alkoi ottaa pois koristeen toisensa perään. »Mitä tarkoitit kiittämisellä?» kysyi Wilhelm, joka, nojaten käsivarttaan sohvatyynyyn, seurasi vaimonsa nopeita liikkeitä.
»Tarkoitin! — Minähän kiitin sinua siitä, että välitit minusta.
Tahdotko että otan pois kaikki… hiuskoristeenkin?»
»Se on todellakin hyvin mauton!» vastasi Wilhelm lempeämmällä äänellä.
»Mutta sinä kaipaisit sitten koristeitasi.»
»En, niistä on vain vaivaa.»
»Miksi sitten käytät niitä niin paljon?»
»En tiedä. Olen saanut niin monta äidiltä ja isältä, ja muutkin käyttävät tavaroitaan.»
»Mutta sano minulle, Viktorine, oletko koskaan ajatellut, pukeeko se sinua, kun olet niin liiaksi koristettu!»
»En, sitä en ole koskaan ajatellut… Mutta kello on kohta seitsemän — etkö tahdo ruveta…»
»Nuo tyhmät illalliset ikävystyttävät minua aivan. Mutta koska sinä voit elää vain sillä tavoin, niin saan kai minä laahautua mukana. Lapsi rukka, sinä olet mennyt naimisiin saadaksesi miehen, joka voi kulettaa sinua vierailuilla.»
»Vai niin, senkö takia minä olen mennyt naimisiin. Entäs sinä sitten?» kysyi Viktorine epäröiden.
»Ei maksa vaivaa puhua tästä asiasta. Sano minulle mieluummin eikö sinulla ole halua mihinkään muuhun kuin illallisiin ja teattereihin?»
»Ooh…»
»Kun erosin sinusta päivällisen jälkeen, luulin nähneeni, että tartuit ranskalaiseen romaaniin.»
»Niin, mutta olen unohtanut niin paljon, että olisin tarvinnut sanakirjaa.»
»No, sitähän olisit voinut käyttää?»
»Sitä ei ollut käsillä.»
»Ja jätit mieluummin lukematta kun hait sen?»
»Minä nukuin hetkisen sen sijaan.»
»Erinomaista — ja kun heräsit, aloit pukeutua: se oli hauskempaa kuin lukeminen?»
»Niin, kun en ymmärtänyt kirjaa.»
»Ota sen vuoksi huomenna ruotsalainen, niin et tarvitse sanakirjaa!»
»Äiti on sanonut, ettei minun pitäisi lukea muita kuin ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia kirjoja.»
»Sinä luet kai sitten saksan ja englannin kieltä sujuvammin?»
»En suinkaan… Mutta nyt on paras että menen. Et suinkaan pahastunut, kun tulin tänne?»
»En ollenkaan — mutta toisella kertaa ei sinun tarvitse vaivata itseäsi ilmoittamalla minulle mitä kello on.»
Kun vaimo sulki oven ilmeni miehen kasvoilla vastenmielisyys ja suru.
»Hupakko parka!» mutisi hän. »Mitä hänestä tulee, ja mitä minusta tulee?»
* * * * *
Wilhelm vaipui taas entiseen välinpitämättömyyteensä eikä herännyt ennenkuin kello löi kahdeksan.
Sillä aikaa istui Viktorine kärsivällisesti kaikessa komeudessaan ja odotti.