IV.
KIRJEVAIHTOA.
Notaario Wilhelm Reiner maisteri Frejdlingille.
15 päivänä marraskuuta 18..
»Tee minulle se ilo, paras Gustaf, ettet vaivaa minua niin pitkillä kirjeillä!
Minä en jaksa lukea läpi puoltakaan, ja se puoli, jonka luen, saattaa minut sellaiselle mielelle, kuin jos tahtoisi nukkua ulkona nurmikolla eikä saa olla hyttysiltä rauhassa.
Ja sano minulle mitä nämä henkiset hyttysenpistot hyödyttävät?
Luuletko sinä voivasi parantaa taudin, jota olen potenut aina siitä saakka kun tulin tähän maailmaan — kuitenkin oli pieni aika, jota en ota lukuun.
Minä olen hyödytön olento — hyvä! Tulen kokonaan tylsäksi… hyvä!
Enkö ole mennyt naimisiin saadakseni rauhassa tulla molemmiksi?
Minä kuolen… väsymyksestä. Kas siinä koko haalistuneen elämäni
sisältö!
Ja kuitenkin puistattaa minua jokainen pieninkin keskeytys, joka
saattaa minut pois tästä elämästä, mikä on tullut luonteekseni.
Sitäpaitsi näyttävät silmäni tulevan yhä huonommiksi — odotan
alistuvaisena aikaa, jolloin ehkä en enää voi lukea.
Olet aivan liian typerä moraalinesi, mitä tulee leväperäisyyteeni,
jolla muka hoidan raha-asioitani.
Mitä raha-asioita ne olisivat? Vielä ei ole appi-ukkoni antanut minulle muuta kuin nuo mitättömät tuhat kruunua, mitkä minä vuorostani olen jättänyt hänen tyttärelleen, ottamatta niistä muuta kuin muutamien sikaarilaatikkojen hinnan. Mutta jollen erehdy, niin ovat nuo tuhat kruunua jo menneet.
Saa nähdä, kuka tulee kustantamaan taloutemme.
Appi-ukkoni ilme, kun jaksan häneen katsoa, näyttää minusta omituiselta. Onneksi näki hän edeltäkäsin, että otti kelvottoman miehen vävykseen. Arvaan, että hän on ollut niin viisas ja järjestänyt asiat sen mukaan, ja minä odotan pian saavani kuulla, että hän on tehnyt jonkun loistavan kaupan pidätetyillä myötäjäisillä.
Viktorine on sama kuin ennenkin, yhä vain sama: yhtä hyvänluontoinen ja yhtä typerä.
Ellen luonteeltani olisi niin omituinen, että minun täytyy löytää ainoa turvani ikävässä ja väsymyksessä, niin olisin nyt joka tapauksessa huomannut, että ne ovat tulleet pääasiallisiksi varalähteikseni.
Ikävä on suurin ylellisyyteni ja minä nautin siitä.
Mutta puhuttaessa ikävästä ja vaimostani: eilen löysin hänet lukemasta erästä kirjaa, johon satuin katsomaan, kun hän meni ulos.
En muista nyt tällä hetkellä teoksen nimeä, mutta voitko arvata mitä se sisälsi? Niin, muutamia koottuja yksityisseikkoja, jotka koskettelivat miellyttämisen taitoa, viattomia ohjeita pieniin viattomiin kiemailuihin, sekoitettuina ohjeisiin naisen muista velvollisuuksista.
Viktorine parka — tarkoitus on hyvä, mutta luonto on kieltänyt sinulta
kaiken, mikä voi antaa taidolle arvoa.
Jää hyvästi, paras Gustaf! Jos voisin tuntea kaipuuta, niin sanoisin,
että kaipaisin keskustelua kanssasi.
Tämä suunnattoman pitkä kirje saa riittää vähintään kolmeksi
kuukaudeksi.
Ystäväsi
Wilhelm.»
* * * * *
Viktorine ystävättärelleen neiti Louiselle. 10 päivänä joulukuuta 18..
»Hyvä Louise!
Olisin kyllä tahtonut kirjoittaa ennen, kuten pyysit, kun matkustit
kotiisi; mutta, paras ystävä, kirjoittaminen on niin ikävää.
Tuntuu hyvin tyhjältä pitkän vierailusi jälkeen meillä, mutta kun
sinulla on hauskempaa pienessä kaupungissasi, niin jää kotiin!
Oi, kuinka sydämellisen hauskaa mahtaa olla kun ei ole ikävä!
Viime viikkojen aikana ei ole ollut mitään kutsuja, ja nyt ei kai niitä tulekaan ennenkuin myöhemmin talvella.
Minä en ole ihastunut illallisiin, mutta minusta ne sentään ovat mukavia. Kun olemme kylässä, tulee Wilhelm joskus ja kyselee minulta yhtä ja toista — kotona hän ei kysy minulta juuri mitään.
Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin yksi pitkä keskustelu, ja se
oli eräänä iltana, kun minä menin hänen luoksensa.
Luulen kuitenkin, että hän pitää minusta, sillä hän antoi minulle
melkein tuhat kruunua yhdellä kertaa talousrahoiksi.
Hän saa kai äärettömän paljon rahaa isältään; mutta nyt minä olen pulassa, sillä äiti tarvitsi lainaksi vähän kaikessa hiljaisuudessa, ja keittäjä sanoo, että meidän taloutemme ylläpitämiseksi tarvitaan kauhean paljon rahaa.
Joskus saan pieniä summia isältä, mutta se on niin vähän, etten sillä pääse mihinkään, ja minulla ei ole rohkeutta sanoa Wilhelmille; mutta kun vain tulen enemmän tutuksi hänen kanssaan, teen kai sen.
Paras Louise! Olen saanut lainata Hedda W:ltä erään kirjan, joka tuottaa minulle paljon päänvaivaa. En sano sinulle, mistä siinä puhutaan, mutta minä tahdon oppia sen ulkoa.
Voi, hyvä Louise, minä en tiedä vastata mitään kysymykseesi, olenko onnellinen avioliitossani.
Ehkä kaikki avioliitot ovat samallaisia, kuin minunkin, kotioloissa.
Mutta eräänä päivänä näin nuoren L:n istuvan ikkunan luona vaimonsa kanssa. He eivät tietäneet, että heitä katseltiin, mutta he hyväilivät niin ystävällisesti, niin ystävällisesti, ja he ovat kuitenkin olleet naimisissa paljon kauemman kuin minä ja Wilhelm.
Äiti sanoo minulle aina, että minun pitää laulaa ja olla iloinen. Mutta Wilhelm sanoi kerran, että laulan huonosti suuria aarioita, ja kun eräänä toisena päivänä koetin olla hyvin iloinen, täytyi minun lopulta itkeä, sillä Wilhelm haukotteli… hänellä on sangen ikävä tapa haukotella. Hyvästi, ystävä kulta: Ajattele joskus uskollista ystävääsi
Viktorinea.
J.K. Kaikki ihmiset väittävät, että minä olen aivan erityisen onnellinen ja kadehdittava avioliitossani.
Anoppini lähetti minulle kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni pari kallisarvoista antiikkista rannerengasta ja appi-isäni piirustukset erittäin somaan huvimajaan, jonka hän aikoo rakennuttaa minulle ensi kesänä.»