XVIII.
PÄÄTÖS JA SEN SEURAUKSET.
Tuo nuoren parin hillitön iloisuus kurjuuden partaalla ei ollut vielä loppunut, kun saapui sotakamreerin sinetillä varustettu kirje.
»Saa nähdä mitä se sisältää!» sanoi Wilhelm
Viktorine toivoi pientä kirjelappua Ulla tädiltä ja sen mukana jotain muutakin.
Tuosta haaveesta ei kuitenkaan tullut mitään.
Sen sijaan uusia huolia ja mietiskelyn aiheita. Sotakamreerin kirjeen sisältö oli seuraava:
»Rakas poikani!
Sekä äidin että minun mielestä voitte nyt olla kylläisiä pitämään omaa
talouttanne.
Sinua vaivaa se auttamaton onnettomuus, Wilhelm, ettet sinä ollenkaan
kykene etkä sovi millekään alalle.
Asianajostahan ei tullut mitään; ja mitä tulee Viktorineen, niin on hän liian hieno ja kokematon kestääkseen kauemmin vaivoja, joihin hän nyt saa alistua.
Tulkaahan takaisin Tidanäsiin.
Kun keväällä jätän sen, vuokraan Pogelvikin, ehkä ostankin sen, tietysti ilman rahoja — se ei merkitse mitään, kun osaa toimia. Kuinka tahansa, niin en näe nälkää, niin kauan kun voin liikkua.
Ja sinä, Wilhelm, voisit todenperään voittaa vastenmielisyytesi maatalouteen ja ottaa johtoosi suuret sahalaitokseni. Saisit määrätyn prosentin. Ja äiti tahtoo antaa Viktorinelle — olkoon hänestä kuinka vähän hyötyä tahansa — kunnollisen talousneidin palkan.
Tässä viimemainitussa ei teidän pidä nähdä mitään nöyryyttävää — tarkoitus on vain valmistaa teille niin paljon riippumattomuutta kuin mahdollista.
Olen pyytänyt äidiltä saada yksin välittää tässä asiassa.
Mutta voin vakuuttaa että hänellä on äidin sydän Viktorinea kohtaan. He tulevat kyllä ymmärtämään toisiansa aina paremmin, mitä kokeneemmaksi ja vanhemmaksi miniä tulee.
Mitä Ulla tätiin tulee, niin en voi sanoa terveisiä häneltä, sillä hän
on nyt poissa pienellä liikematkalla.
Jumala olkoon kanssanne. Kun olette tehneet päätöksenne, niin kirjoita
— lähetän vaunut hakemaan teitä.
Ja vielä muuan vakava sana: Älkää antako ylpeyden voittaa viisautta —
seuraus siitä on pahin itsellenne!
Hellä isäsi
Clas Reiner.»
Sillä aikaa kun Wilhelm luki kirjettä ääneen, oli Viktorine tullut aivan kalpeaksi.
Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen tuskallisesti yhteenliitetyt kätensä osoittivat selvästi, ettei hän voinut ajatella mitään kauheampaa kuin taas joutua anopin valtikan alle ja vielä palkan edestä!
»Niin, niin», sanoi vihdoin Wilhelm, »minä kyllä näen minkä vaikutuksen tämä sinuun tekee!»
»Olen valmis mihin sinä vain käsket!» vastasi Viktorine marttyyrin myöntyväisyydellä.
»Mutta minä en olisi valmis käyttämään hyväkseni rajatonta hellyyttäsi, jollen pelkäisi valmistavani sinulle vielä suurempaa kärsimystä, jos…»
»Mitä — jos…»
»… jos seuraisin sitä vaikutelmaa, josta olen kanssasi yhtä mieltä.»
»Jumalan kiitos, että ajattelet samoin!»
»Niin, mutta…»
Hän vaipui mietteisiin.
Näin istuivat molemmat hetkisen.
Silloin sanoi lopulta Viktorine:
»Mutta eikö ole mitään… mitään muuta keinoa kuin tämä?»
»Minä menen ulos miettimään, sillä asia on, Jumalan paratkoon, vakava… hyvin vakava!»
»Käsitän sen kyllä, ja meidän tulee ehkä nöyrtyä.»
»Siihen kyllä on aikaa, jollei ole mitään muuta neuvoa. Mutta olemme käännekohdassa ja ehkä Jumala suo, että jotain valoa ilmestyy minulle.»
»Olemme nyt köyhyydessämme olleet liian onnellisia… ainakin minä… että… että…»
»Lapsi parka» — sanomattoman hellästi katsoi Wilhelm nuorta vaimoaan — »oletko sinä ollut liian onnellinen?»
Mutta aivan kuin suuremman murheen valtaamana, kuin hän tahtoi näyttää, kiiruhti Wilhelm pois.
* * * * *
Koko ajan kun Wilhelm oli poissa, rukoili Viktorine lakkaamatta Jumalaa, että hänen puolisonsa voisi keksiä paremman neuvon kuin se, mikä oli hänestä julmin.
Ja luultavasti kuultiin Viktorinen lämpimät rukoukset, sillä kun Wilhelm palasi pari tuntia kestäneeltä kävelyltään, oli hänen otsallaan tummien pilvien asemasta valoisa hattara.
»Oi, sinä olet varmasti keksinyt jotain?»
»Kyllä, hyvä pikku vaimoni, luulen, että olen keksinyt jotain — mutta sinä et saa kysyä minulta mitään neljään päivään… siksi voin saada vastauksen kirjeeseen, jonka nyt kirjoitan.»
Viktorine tunsi lohdutusta jo toivon mahdollisuudestakin.
Ja tällä kertaa ei toivo pettänyt, sillä neljän päivän kuluttua saapui todellakin kirje, jonka Wilhelm ilosta loistaen toi Viktorinen käteen.
Kun hän mielenliikutukseltaan saattoi tutustua sen sisältöön, luki hän puoliääneen ja lakkaamatta keskeyttäen seuraavaa:
»Nuori ystäväni!
Kaukana siitä että hylkäisin tarjouksesi — kuten sinä pari vuotta sitten teit minun tarjoukselleni, kun pyysin sinua alottamaan lainopillisen urasi minun luonani — hyväksyn sen sitä suuremmalla ilolla, kun juuri näinä päivinä aioin kirjoittaa ja hankkia itselleni apulaisen nuoren F:n sijaan, joka on kutsuttu hoitamaan pormestarinvirkaa W:ssa.
Kuten tiedät, alkavat käräjät neljäntoista päivän kuluttua. Ole luonani ennen sitä, niin olet kaksinkerroin tervetullut! Ehdoista kyllä sovimme.
Vanha ystäväsi ja setäsi
Ulrik L.»
»Taivas varjelkoon, mitä tämä on!» änkytti Viktorine jonkunlaisessa ilonhuumauksessa. »Lähtisitkö sinä käräjille?»
»Aivan niin, lapseni! Sinun tähtesi luovun ainiaaksi häpeällisestä toimettomuudestani, josta tähän saakka olen löytänyt suurimman nautintoni. Nyt on urani aukaistu, ja niin totta kuin päivä päivältä olen oppinut rakastamaan sinua enemmän ja enemmän, niin totta pitää sinun kerran oleman arvossa pidetyn ja varakkaan miehen vaimo!»
»Wilhelm, Wilhelm…»
Viktorinen nyyhkytykset estivät häntä sanoin osoittamasta sitä suurta kiitollisuutta, jota hänen sielunsa oli tulvillaan.
»Rauhoitu, kallein ystäväni! Olen varma siitä, että kun vain olen päässyt kunnolliseen toimintaan — vaikka vähänkin siitä alussa saisin — kohtalomme nyt on nähnyt synkimmän puolensa!»
»Oi niin, minä uskon sinua… minä uskon sinua! Mutta…»
Hän tuli äkkiä alakuloiseksi, vaikka hän tahtoi hillitä itseään.
»Puhu vain!»
»… mihin aiot sijoittaa minut nyt aluksi?»
»Sijoittaa sinut — minä otan sinut luonnollisesti mukaani.»
»Käräjille?»
»Ei käräjille, mutta käräjätaloon — se on tilava ja siellä kyllä saamme asua ilmaiseksi, kunnes olemme hankkineet jotain parempaa.»
»Oi, Jumalan kiitos, sinä et siis lähde pois luotani?»
»Sitä kyllä varon! Minulla ei ole halua eikä varaa elää niin kutsuttua toverielämää. Päivän työn päätyttyä on minulle kaksinkerroin suloista saada nauttia sinun huolenpidostasi. Ja kun minä makaan sohvalla — siitä en kuitenkaan luovu — niin juttelemme tulevaisuussuunnitelmastamme, tai sinä laulat hämärissä, kuten sinun nyt on tapana, yksinkertaisesti ja koruttomasti, pienen laulun kitaran säestyksellä.»
»Mutta tuomari — salliiko hän…»
»Ooh, hän on hyvä ystäväni ja setäni. Sitäpaitsi kirjoitan hänelle asiasta edeltäkäsin. Ja ole rauhassa: se seikka ei kohtaa mitään esteitä!»